Toinen yö peräkkäin jolloin en mennyt nukkumaan. En halunnut, vaikka uni onkin usein miellyttävin asia mitä koen päivittäin.

Kävin kävelyllä öisessä lumisateessa, kuuntelin musiikkia. Istuin tutulle paikalle, katsoin paljasta puuta. Olin yksin. Mietin asioita.  Olisin halunnut nähdä jonkun tekevän samoin. Ei olisi tuntunut niin surulliselta. Meidän ei olisi tarvinnut puhua, vain olla samassa paikassa tekemässä samaa asiaa.

Onko kokemukseni ja elämäni muka niin vieraannuttava, etten enää pysty jakamaan asioita muiden kanssa? Haluaisin; ei, kaipaisin sitä.

Outo. Sen sanan olen kuullut monelta. Sana ei sinällään minua haittaa, vaan se, että minut luokitellaan uhkaavaksi. Sillä enhän minä ole halunnut pahaa, vain kertoa jotakin mitä olen halunnut sanoa.

Piiloudun sisääni, en näytä mitään kenellekään. Näin tehdään yksinäisyyttä.