Tajuan monia asioita elämästäni, ihmisistä jotka ovat olleet läheisiä, ihmisistä jotka ovat esiintyneet ja poistuneet. Näen kaiken läpi kuin kylmä, rationalisoitunut vanki. Teen sitä, koska tajuan tekeväni sitä. Teen sitä, jos en tajua tekeväni sitä. Itseääntoteuttava ennustus.
Se on maailmanuskomus, se on kokonainen muistojen kirkko pyhille asioille, joiden päältä käveltiin. Se on vaistojen ja ruumiillisten aistien kirjasto, jotka huutavat selviytymistä ja vaaran havainnointia. Tajuan tämän, ja näen miten vaikeaa on purkaa viritettyjä mielensisäisiä haulikkoja, raivoa jota on tuntenut joskus kauan sitten.
Purkamatonta vihaa kaikkea väärää kohtaan, mikä on kauan sitten haudattu syvälle kirkkomaan multiin. Unohdetut nimet, nimet joita ei halua edes muistaa, ja sitten kaikki valokuvat mitkä ovat mieleen tallentuneet. Hyviä ja pahoja henkiä menneisyydestä. Hymähdän kliseelle.
Mutta se on totta, ja ilkun siitä itselleni minkä välillä kerkeän. Miksi minulla ei ole terästä selässä? Koska potkin itseni kuitenkin hajalle.
Joskus syntyy pari lausetta muistivihkoihini, useimmiten ei. Sitä kaikkea ei halua koskettaa usein, koska kipu on välillä musertavaa. Kirkkaus sattuu silmiin, niin on hyvä nukkua pitkiä aikoja. Miten hyvältä omat kipusalvat tuntuvat, kun keksii mitä tekisi taas yksin. Selviytymistä, se on loistavaa kun tajuaa miten vähän ihmisiä tarvitseekaan nykyisin hauskanpitoon.
Kylmää lohtua, se maistuu joskus parhaalle kun muuta ei ole. Mietin mitä tekisin jos kaikki muut olisivat kuolleet, mietin miltä oma kuolemani tuntuisi muille. Joskus hymähdän arvatessani jonkun tunteen, joskus tiedän miten ihminen itkisi.
Mutta voihan sitä seinien läpi murtautuakin joskus, mikäs siinä. Pyyhkiä arkuus ja jutella avoimesti kaikesta ihmisten keskellä. Taisin viime viikolla järkyttääkin erästä juhlahahmoa, ehkä hieman tarkoituksella.
Tarina osastolta
Olin ollut osastolla jonkun nelisen viikkoa, aikani täyttäen päiväkirjan täyttämisellä ja metsissä kävelyllä. Luonto ja liikunta toimivat hyvin yhdessä, myös osaston liikuntasalissa tuli käytyä säännöllisesti. Säännöllinen elämäntapa tekivät asioista helpommin käsiteltäviä, joten purin tunteita itsekseni siellä.
Silmäni olivat valitettavasti liian auki, sillä osastollahan pyörii joskus hyvinkin ongelmaisia ihmisiä, omien henk.koht. demonien kanssa painivia mielenterveyden ammattilaisia ja amatöörejä. Osastolla oma hoitaja vaihtui parin viikon välein, taisin koko aikana saada neljä eri hoitajaa joille juttelin kaikenlaista. Joskus hyvinkin turhaan, sillä systeemi kusi hoitajapulan alla. Lääkäriä näkikin kahden viikon välein.
Mutta mieleenpainuvin tapahtuma koko puolentoista kuukautta kestäneen hoitoajaltani, oli eräs moniongelmaisin tapaus minkä olen omilla silmilläni nähnyt. Hyvin suurikokoinen [olkoon hän N], oman painonsa alla kamppaileva ihminen, joka ei pystynyt nousemaan pyörätuolistaan mikä ilmeisesti vaati erikoissuunnittelua pyörätuolin osalta, paino-ongelmastaan kärsivälle ihmiselle.
Polvet olivat kuluneet loppuun, lonkat eivät kestäneet, voimakasta selkäkipua, 20 eri lääkettä. Kalpenin ajatuksesta miltä moinen elämä saattaisi tuntua, ja tunsinkin äärimmäistä inhoa ajatusta kohtaan joka tuntui omalta henkilökohtaiselta painajaiseltani. Ei pystyisi liikkumaan itse, ei tekemään pitkiä kävelyjä luontoon, saati sitten missään kuntosalilla nostella mitään painoja, kun päällä on 200 ylimääräistä kiloa.
Yöllä ennen nukkumaan menoa kävelin yksin tyhjällä osaston käytävällä, vessa-asioiden hoitaminen lähinnä mielessä. Kunnes kävelin N:n huoneen ohi.
"Hoitaja...HOITAJA...MINÄ EN JAKSA! EN JAKSA!" kuului tuskainen ääni oven läpi. En tiedä mitä siellä tapahtui, mutta epäilen kyseessä olleen pyörätuolilta itseliikkuminen pois. Tunsin lievää oksetusta mielikuvalle, olenhan oikeasti aivan saatanan herkkä ihminen, ja yritin tukkia äänen mielestäni. En tiedä mitä yökkö teki, en nähnyt ketään oleskeluhuoneessa tai muuallakaan. Hoidin asiani ja menin sänkyyni, jossa Tenox teki tehtävänsä ja sai minut sammumaan sänkyyni.
Aamulla N rullaili taas muiden mukana keittiöön syömään rauhassa. Taisi selviytyä yöstään.
Viikkoa tai puoltatoista myöhemmin poistuin osastolta vapaaehtoisesti. Tunsin ympäristön tekevän minulle enemmän haittaa, kuin omaehtoinen oleskelu yksiössä. Ehkä olin väärässä, ehkä oikeassa.
Kuka tietää.
Mutta joskus mietin olisiko minun pitänyt etsiä hoitaja N:lle, olisiko minun pitänyt kantaa vastuuni ihmisenä, ja hankkia apua hänelle. Miltä minusta olisi tuntunut huutaa apua heikkouteni alla? Olinko pelkuri?
Ehkä. Kuka tietää.
tiistai 17. marraskuuta 2015
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Tämä ei tarkoita mitä luulet sen tarkoittavan
Levottomia unia
...
Siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee
tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.
Edith Södergran
Herään, aukaisen silmät, makaan tunnin paikallani ja lopulta nousen. Unet unohtuvat yön mukana, ja sitten teen saman minkä eilen, ruokin koirat ja en ajattele mitään. Elämäni on valuva vakio, kohta sitä ei ole ja kohta minua ei ole. Nämä sanat unohtuvat, ja tunteista tulee muistoja. Kuulen kellon liikkeen, kahvi herättää aivot. Sieluni talvehtii pysyvästi. En tunne eilistä tai huomista. Vain nyt, ikuinen ja muuttumaton nykyhetki, joka kuljettaa minua virrassaan. Minua, minää?
Mikä se on? Se on peilin takainen tyhjyys, sanattomuus kiusallisessa hiljaisuudessa, se on Atlantin lukemattomat aallot, auringon säteily sen pinnalla, ilman tarkoitusta, vailla suuntaa. Vain ikuinen tuuli joka kuljettaa sitä, laivat ohittavat kuin näkymättömän; samanlaista, samanlaista silmänkantamattomiin.
Sieluni on revitty, ruhjottu mahan pohjaan. Sieltä se kirkuu välillä kauheuksiaan, joskus se taas loistaa ja kertoo mistä virtaa sisäinen joki täynnä rauhaa. Sitten se kupristuu ja ilkkuu maailmaa ja itseään. Näkee kaiken kuin ilman läpi, mitään todella näkemättä. Ikuista katumista ja kuolemista päivä kerrallaan. Se katsoo joen virtausta sisältä, ja tietää sen tyrehtyvän joskus kuin kuiviin vuotanut haava.
Sitten minä olen siellä, katsomassa rajatonta, suunnatonta, muodotonta maailmankuvaani. Näen seassa simpukoita, rantaan ajautunutta romua ja kuolevia valaita huutamassa laulua, jota ihmiset eivät ymmärrä. Elämä kuin kaatopaikka, raskas, läpitunkeva ja epämiellyttävä. Ei tänne kukaan eksyisi tai jäisi.
Paitsi minä. Rinta täynnä ruosteisia nauloja.
keskiviikko 15. heinäkuuta 2015
tiistai 14. heinäkuuta 2015
"But I am not self-absorbed," he said to himself, ja muita juttuja joita on kertynyt laatikoihin.
Olin pitkään ollut riutuneena talven kylmyydestä, ja märästä Amsterdamin katukiveyksestä, joka kiilui katulampuista, ja kuusta joka näytti van Goghin maalaukselta. Kirjoitin pitkiä kirjeitä hotellihuoneessani, ja astuin välillä ulos nauttimaan suomalaiselle niin keväältä muistuttavaan säähän. Märkää, märkää ja märkää. Sateita. Kaikkeen tottui, oli tärkeä kuitenkin pysyä kuivana ja lämpimänä.
Siihen tarkoitukseen löytyy monia kuppiloita, ravintoloita ja tietenkin seikkailunhaluisille syvempiäkin yökerhojen labyrintteja, joita pitkin voi ryömiä monenkin aineen vaikutuksen alaisena. Alankomaiden salliva huumepolitiikka näkyy PSA-ilmoituksina ympäri kaupunkia, ja mottona on: "Älä häiritse muita, niin me emme häiritse sinua." Tarjottiin kokaiinin [toim. korj. "White Heroin"] puhtaustestejä, kaupunki ei pidä kuolleista narkomaaneista sen enempää kuin kukaan muukaan. Ikäviä juttuja, joihin ei kannata hypätä tietämättä mitä tekee.
Kuvassa maiharit. Kännykkäni on täynnä hetkellisiä pään sisäisiä välähdyksiä.
Mutta katukuva on rikkaimpia mitä keski-Euroopan merkittävimpiin kaupunkeihin lukeutuvalta voi odottaakin. Historia kaikuu pitkin vanhimpia katuja, vuosisatoja vanhoja olevat rakennukset ovat pysyvä osoitus Alankomaiden kolonialismin aikakautena keräämistä rikkauksista. Museot ovat tulvillaan voitonmerkkejä Aasian, Afrikan ja muiden siirtomaiden kansoista.
Jätin Amsterdamin rauhoittuneena, lyhyet sadekuurot olivat pyyhkineet kaupungin ja minut puhtaaksi. Katsoin lentokoneen ikkunasta kutistuvaa kaupunkia, joka oli horisonttia isompi. Lupaan itselleni olla siellä tulevaisuudessa pidempään.
Ehkä toisessa elämässä.
Pessimismi on pehmeä tyyny
Tuijotan keskellä yötä katonrajaan, oikeasti tyhjyyteen sen takana, ajatellen oikeastaan sitä samaa. Ei mitään, kukaan ei tule välittämään miten unettomuus tuntuu kello kahtakymmentä yli neljä aamuyöstä. Muistoja tehdyistä ja tekemättömistä asioista, miten molemmat painavat joskus yhtä paljon. Miten voi olla osa jonkun muun tarinaa, viskilasien tyhjennystä ja täydennystä.Suljen silmät.
Turhuus on tarttuva tauti.
Olen nähnyt juhlia joissa ei ole sanottavaa, oli vain juotavaa.
Joskus joku sanoo jotain, jonka joku tai kaikki ohittavat, syrjäänvetäytyminen tuntuu monesta luontevalta. Mitä väliä yhdestä, kahdesta, kolmesta tai kuinka monesta illasta. Sulje ovi, astu sisään, niin olet perillä missä tahansa.
Minä vastaan joskus vähiten, en jaksa välittää suuresta määrästä ihmisiä tai erityisesti itsestäni. Poistun sanoen ilmiselvät sanat hymyillen, tehden hyvän tai huonon vaikutuksen, välinpitämättömyys on helppo muuttaa panssariksi. Kukaan ei näe sisälle kun osaa fraasit, anna muiden puhua tai tarjoa keskustelunaihetta. Tarkkaile ihmisten silmiä, käsiä ja kaulaa, niiden liikkeistä voi aavistaa mitä toinen ajattelee, tuntee tai ei tunne.
Kaikki mitä jää sanomatta, jää alitajuntaan. Mitä taas ei voi sanoa, pitää ohittaa. [L.W.]
Miten voi herätä ilman muistoja viikoista, päivistä tai elämästä toiseen. Teet uusia asioita, jotka olet tehnyt tuhansia tai miljoonia kertoja aiemmin. Samoja kuin sata ääntä avaruudessa, sama kuin yksi ääni huutamassa keskellä avomerta. Sitä ei kuule kukaan, ei muista kukaan. Sillä ei ole merkitystä, mutta silti se tapahtuu. Joten jos kuulet jotain, iloitse, sillä olet todistaja jollekin isommalle kuin sinä.
Sulkea silmät lopulta viimeisen kerran, nähdä kaiken vetäytyvän kuin aalto silmien edestä. Voit muistaa kaiken uudestaan siinä lyhyessä hetkessä, annat sen tapahtua kuin väsyneelle koiralle. Näet että on lempeää luopua pitkään kestäneistä asioista.
Joskus haluan vetäytyä syrjäseudulle, vailla jälkiä tai todistajia, ja jäädä sinne kätköön kuolemaan rauhassa. Jättää jälkeen kysymysmerkki, olla jälki jostakin. Elämä on väliaikaista, kuolema ikuisuus.
Ehkä ainoa asia mikä jää minusta, tai meistä, on muistot siitä mitä saimme toisemme tuntemaan. Ja lopulta sitä toista ei enää ole, ja sinä kannat yksin sitä mitä oli joskus. Sanat painautuvat joskus ihon läpi, kirkkaina ja terävinä muistoina mitä kuulet uudestaan öisin sängyssä. Miten helppoa olisi lakata välittämästä.
"Tästä maailmasta on ulos vain kaksi ovea; UNI ja KUOLEMA."
Sulje silmät.
maanantai 13. heinäkuuta 2015
sunnuntai 12. heinäkuuta 2015
Yleisön toiveuusinta: Persoonallisuustesti #2
Advanced Global Personality Test Results
|
Personality Test by SimilarMinds.com
trait snapshot:
secretive, reclusive, messy, disorganized, introverted, unassertive, rarely worries, dislikes large parties, does not like to fit in, does not need to control others, solitary, ambivalent about chaos, tough, leisurely, does not respect authority, not aggressive, observer, abstract, impractical, dislikes leadership, daydreamer, bizarre, does not make friends easily, not a perfectionist, suspicious, rarely irritated, strong physical instincts, unsympathetic at times, risk taker, weird, sarcastic, strange
Blääh, juuri näin. Ei niitä kavereita aina tarvitse ympärillä, olen paljon yksin. Ei siitä tarvitse diagnoosia vetää, mutta yksinäisyys ei ole aina huono asia. "Jee, saan olla yksin! Buhuu, kuolen ehkä yksin," ovat saman kolikon kaksi puolta.
Onnellisuus on itsestä kiinni miten sen määrittelee. Se että minä saan olla rauhassa yksiössäni sunnuntai-iltana tuntuu valtavan hyvältä. Ehkä ensi viikolla sitten jotain runoiltoja paikallisessa kahvilassa.
Tänään oli erään tutun tuparit, kävin vilkaisemassa ihmisiä ja juttelemassa vähän. Ei minulla ollut kauheasti asiaa kenellekään. En jaksa avautua viimeisimmistä ero kokemuksista sun muusta.
Eläköön vastarinta.
Kaukana
Olen taas ollut puoli vuotta elossa hiljaa. Joskus yksin, joskus jonkun kanssa. Se kaikki mitä tapahtui viime vuonna tuntuu kaukaiselta. Olen käynyt juhlissa, välillä juttelen ihmisille niitä näitä. Pohjimmiltaan tuntuu kuitenkin epäkiinnostuneelta, en osaa selittää sitä tuntemattomille. Miten kaikki tuntuu niin vieraalta, olla ihmisten keskellä ja kuunnella kun toinen selittää kännissä maat ja taivaat.
Ei sitä jaksa kuin pieninä jaksoina, joskus pitää vetäytyä synkkyyteen, ja pitkiin kirjoitelmiin hautausmaista öisin. Minulla on monia kuvia öisista hautakivistä, ja siellä pohdin usein kuolemaa. Keskellä yötä yksin on mukava kulkea sätkä huulessa, eikä tarvitse sanoa kenellekään mitään.
Miten mukavaa on olla yksin! Katsella kaukaa ja läheltä ihmisiä, väistöliikkeitä, ja joidenkin itkuista avautumista keskellä kaupunkia. Ohitan niin monia tarinoita, että en jaksa edes kirjoittaa niistä. Tupakantumpeista parvekkeella, tavallisuudesta ja niin sitä samaa mitä aina ennenkin.
Miten moni on kuitenkin loppujen lopuksi tuijottanut viskilasin äärellä tyhjyyteen, miellyttävä rappion narratiivi. Kaiken voi unohtaa, aloittaa alusta ja joskus satunnaisia avautumisia kun huvittaa.
Luen pitkiä selostuksia Hannah Arendtin Vita Activa eli Ihmisenä olemisen ehdot. Mielenkiintoinen kirja mitä ihmiset ovat ajatelleet elämästä antiikista nykypäivään. Kirjoitan pitkiä merkintöjä omista ajatuksistani ja havainnoista.
Elämä on joskus sietämätöntä, mutta siksi ihmiset ovatkin vapaita kulkemaan missä haluavat. Yksin, jos siltä tuntuu.
Jee, nihilistinen pessimismi. True Detective on hyvä sarja. Katsokaa ihmiset ensimmäinen kausi jos tykkäätte mennä ihmisen pimeään alitajuntaan. McConaughey vetää pitkiä synkkiä monologeja jotka ovat selkeästi Thomas Ligottin The Conspiracy Against Human Race vaikutteisia pessimismin ylistyksiä. Eka kausi oli tosi jees, alla oleva video sisältää spoilereita:
Ei sitä jaksa kuin pieninä jaksoina, joskus pitää vetäytyä synkkyyteen, ja pitkiin kirjoitelmiin hautausmaista öisin. Minulla on monia kuvia öisista hautakivistä, ja siellä pohdin usein kuolemaa. Keskellä yötä yksin on mukava kulkea sätkä huulessa, eikä tarvitse sanoa kenellekään mitään.
Miten mukavaa on olla yksin! Katsella kaukaa ja läheltä ihmisiä, väistöliikkeitä, ja joidenkin itkuista avautumista keskellä kaupunkia. Ohitan niin monia tarinoita, että en jaksa edes kirjoittaa niistä. Tupakantumpeista parvekkeella, tavallisuudesta ja niin sitä samaa mitä aina ennenkin.
Miten moni on kuitenkin loppujen lopuksi tuijottanut viskilasin äärellä tyhjyyteen, miellyttävä rappion narratiivi. Kaiken voi unohtaa, aloittaa alusta ja joskus satunnaisia avautumisia kun huvittaa.
Luen pitkiä selostuksia Hannah Arendtin Vita Activa eli Ihmisenä olemisen ehdot. Mielenkiintoinen kirja mitä ihmiset ovat ajatelleet elämästä antiikista nykypäivään. Kirjoitan pitkiä merkintöjä omista ajatuksistani ja havainnoista.
Elämä on joskus sietämätöntä, mutta siksi ihmiset ovatkin vapaita kulkemaan missä haluavat. Yksin, jos siltä tuntuu.
Jee, nihilistinen pessimismi. True Detective on hyvä sarja. Katsokaa ihmiset ensimmäinen kausi jos tykkäätte mennä ihmisen pimeään alitajuntaan. McConaughey vetää pitkiä synkkiä monologeja jotka ovat selkeästi Thomas Ligottin The Conspiracy Against Human Race vaikutteisia pessimismin ylistyksiä. Eka kausi oli tosi jees, alla oleva video sisältää spoilereita:
Eiköhän kaikki voi masentua kesäisinkin, jos oikein yrittää.
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Vaalit ohi, Kekkonen voitti
Ja nuorten Suomi hävisi. Mutta asiaan.
Viime viikkoinen lääkärin käynti oli todellinen pettymys. Selitin asiat lyhyillä yöunilla väsyneenä, miettien miksi lääkäri kysyy heti päihteiden käytöstäni. Sanoin ettei minulla ole ongelmaa, pari viikkoa sitten kävin yksillä kaverin kanssa. Tämähän tietysti tarkoitti ettei minulla ole enää vakavaa masennusta, kun yhden kaverin kanssa jaksoin käydä yksillä pari viikkoa sitten. Itsetuhoisista ajatuksista lääkäri "unohti" kysyä, ja minä unohdin väsymykseltäni mainita niistä. Joten olen kuntoutusta vaille valmis parantumaan!
Menin lääkäriin tosiaan saadakseni mielipiteen työkyvystäni, ja mahdollisesti uutta näkökulmaa sairauteni hoitoon. "Työkkäriin ja lääkkeitä," on neuvo, josta olisin voinut jättää maksamatta 170 euroa. Onneksi on sairaskuluvakuutus. Kiireinen lääkäri hoiti tavallista mielenterveyden flunssaa melkein olankohautuksella.
Vaalit painavat masentunutta mielialaa alemmas. Leikkauspöydälle löytää tiensä monikin valtion lehtoprojekti, kuten mielenterveyshuolto varmastikin. Oikeistolaiset tykkää potkia maassa makaavia. Minähän olen erään talousneron mukaan "rikkaruohoa," joka pitäisi kitkeä töihin. Hankin siis töitä, niin masennukseni paranee? No, syrjäytynyt erakko ehkä onkin vain taakaksi yhteiskunnalle, mutta kun yhteiskunta tykkää löytää syitä ongelmilleen kaikesta muusta kuin itsestään.
"Maahanmuuttajat raiskaa, lusmuilee ja vie meidän vähät työt."
"Talouskasvu syntyy työllä!"
"Hoidetaan sairauden mukaan, ei lompakon."
Olen pettynyt itseeni, vaalitulokseen ja elämään yleensä. Katsotaan mitä keittoa Punapersmulta tai KokPersKepu saavat aikaan. Eiköhän sillä saada joidenkin rikkaampien Suomi kuntoon. Itse pohdin hirttoköyttä vähän väliä, mutta kuitenkin.
Vaalipäivänä täällä muuten satoi lunta. Pidin lyhyttä takatalvea enteenä mitä tulee tapahtumaan. 80-luvulle haikailtiin näköjään ympäri Suomea.
Kirjoitin aiheesta (elämästäni) eilen lyhyen runon:
Voi vitun vittu kun vituttaa
Vitun vaalivittuilijat vittuilee vitusti
Vittu kun vaalivittuilijat vituttaa
Tulee aina tiellä vastaan
Joka vitun vaalivittujen vittu
Ja päässä on jokaisen vaalivittuilijan vittu
Vittu kun kaikki vituttaa
Ei vois vähempää kiinnostaa
Keskusta
Lappi
Väyrynen
Ja maakuntienkehitysohjelmat
Koko Suomi on yhtä vittujen kevättä
Ja taaksepäin katsotaan
Kun edessä olisi loistava tulevaisuus
Mutta takana on Kekkosen ja Väyrysen
Ystävyys, Yhteistyö ja Antautumissopimus
Olisipa minullakin sellaisia ystäviä
Jotka vähän auttaisi lautojen
Talojen
Jätevesien
Ydinjätteiden sijoittelussa
Niin kuin Jeesus auttaa meidän Juhaa
Eniten vituttaa kaikki,
ja sen jälkeen tulevat asiat.
Ihan vähän kärjistin asioita, mutta johonkin se vaalivitutus pitää purkaa, kun sitä on koko kevät kuunnellut ilman vaihtoehtoja kääntää kanavaa. Sain vitutuksen purettua runoon, niin kai tästä keskustan vaalivoitosta jotain hyötyä minullekin oli.
Seuraavaa teollisuuskuplaa odotellessa.
Viime viikkoinen lääkärin käynti oli todellinen pettymys. Selitin asiat lyhyillä yöunilla väsyneenä, miettien miksi lääkäri kysyy heti päihteiden käytöstäni. Sanoin ettei minulla ole ongelmaa, pari viikkoa sitten kävin yksillä kaverin kanssa. Tämähän tietysti tarkoitti ettei minulla ole enää vakavaa masennusta, kun yhden kaverin kanssa jaksoin käydä yksillä pari viikkoa sitten. Itsetuhoisista ajatuksista lääkäri "unohti" kysyä, ja minä unohdin väsymykseltäni mainita niistä. Joten olen kuntoutusta vaille valmis parantumaan!
Menin lääkäriin tosiaan saadakseni mielipiteen työkyvystäni, ja mahdollisesti uutta näkökulmaa sairauteni hoitoon. "Työkkäriin ja lääkkeitä," on neuvo, josta olisin voinut jättää maksamatta 170 euroa. Onneksi on sairaskuluvakuutus. Kiireinen lääkäri hoiti tavallista mielenterveyden flunssaa melkein olankohautuksella.
Vaalit painavat masentunutta mielialaa alemmas. Leikkauspöydälle löytää tiensä monikin valtion lehtoprojekti, kuten mielenterveyshuolto varmastikin. Oikeistolaiset tykkää potkia maassa makaavia. Minähän olen erään talousneron mukaan "rikkaruohoa," joka pitäisi kitkeä töihin. Hankin siis töitä, niin masennukseni paranee? No, syrjäytynyt erakko ehkä onkin vain taakaksi yhteiskunnalle, mutta kun yhteiskunta tykkää löytää syitä ongelmilleen kaikesta muusta kuin itsestään.
"Maahanmuuttajat raiskaa, lusmuilee ja vie meidän vähät työt."
"Talouskasvu syntyy työllä!"
"Hoidetaan sairauden mukaan, ei lompakon."
Olen pettynyt itseeni, vaalitulokseen ja elämään yleensä. Katsotaan mitä keittoa Punapersmulta tai KokPersKepu saavat aikaan. Eiköhän sillä saada joidenkin rikkaampien Suomi kuntoon. Itse pohdin hirttoköyttä vähän väliä, mutta kuitenkin.
Vaalipäivänä täällä muuten satoi lunta. Pidin lyhyttä takatalvea enteenä mitä tulee tapahtumaan. 80-luvulle haikailtiin näköjään ympäri Suomea.
Kirjoitin aiheesta (elämästäni) eilen lyhyen runon:
Voi vitun vittu kun vituttaa
Vitun vaalivittuilijat vittuilee vitusti
Vittu kun vaalivittuilijat vituttaa
Tulee aina tiellä vastaan
Joka vitun vaalivittujen vittu
Ja päässä on jokaisen vaalivittuilijan vittu
Vittu kun kaikki vituttaa
Ei vois vähempää kiinnostaa
Keskusta
Lappi
Väyrynen
Ja maakuntienkehitysohjelmat
Koko Suomi on yhtä vittujen kevättä
Ja taaksepäin katsotaan
Kun edessä olisi loistava tulevaisuus
Mutta takana on Kekkosen ja Väyrysen
Ystävyys, Yhteistyö ja Antautumissopimus
Olisipa minullakin sellaisia ystäviä
Jotka vähän auttaisi lautojen
Talojen
Jätevesien
Ydinjätteiden sijoittelussa
Niin kuin Jeesus auttaa meidän Juhaa
Eniten vituttaa kaikki,
ja sen jälkeen tulevat asiat.
Ihan vähän kärjistin asioita, mutta johonkin se vaalivitutus pitää purkaa, kun sitä on koko kevät kuunnellut ilman vaihtoehtoja kääntää kanavaa. Sain vitutuksen purettua runoon, niin kai tästä keskustan vaalivoitosta jotain hyötyä minullekin oli.
Seuraavaa teollisuuskuplaa odotellessa.
lauantai 11. huhtikuuta 2015
Samantekevää, yhdentekevää
Istun yksin yksiössäni lauantai-iltana. Nainen lähti aamupäivällä parin yön yöpymisen jälkeen. Katsoin Good Night, and Good Luckin Netflixistä. Ylihuomenna psykiatrin tapaaminen (mielen)terveydentilastani. Masentaa.
Viimeisen puolen vuoden aikana en ole kirjoittanut paljoakaan, en päiväkirjaani tai tänne. Ei ole huvittanut, tai tullut mitään kirjoittamisen arvoista. Joten miksi kirjoittaa ei mistään.
Ylihuominen psykiatrin tapaaminen kuitenkin hermostuttaa minua tarpeeksi, joten tunnen tarvetta kirjoittaa ajatuksiani tänne. En tiedä mitä ajatella koko asiasta, olenko tarpeeksi sairas vai en, hakeakseni jatkoa sairaseläkkeelleni. Onko siitä mitään hyötyä (mielenterveyden koheneminen), vai onko siitä enemmän haittaa (passivoituminen)?
Ei ole ainakaan tarvennut murehtia aamulla heräämisestä, joten kai se on molempia. Kai. Ehkä. Myös mielestäni samantekevää, niin kuin koko elämäni tähän mennessä.
Olen keksinyt tarinoita joista voisin kirjoittaa, kun olen miettinyt mitä haluaisin tehdä. Yksinäisyys, tarkoituksen haku, moraalinen pohdinta on yleinen teema tarinoissa. Avaruusalus yksin ajelehtimassa loputtomassa, tyhjässä pimeydessä. Koulukiusatun kosto. Rajavartio-aseman yö. Mitä vain, kunhan kirjoittaisin jotain.
Syön tällä hetkellä lääkkeistä ainoastaan Ketipinoria 50 mg yöannoksella, Voxran ja Valdoxanin jätin viime vuoden lopussa pois, ne ajoivat mielestäni tarkoituksensa loppuun kun en pystynyt kirjoittamaan puolikasta sivuakaan ilman ponnisteluja. Sen sijaan Ketipinor antaa yöunet satunnaisen Imovanen kanssa tarpeeksi hyvin. Toivon voivani jättää lääkityksen joskus tulevaisuudessa kokonaan pois.
Turha sitä on kuitenkaan ennustaa mitenkään. Väärässä voi olla nykyisyydestäkin.
Viimeisen puolen vuoden aikana en ole kirjoittanut paljoakaan, en päiväkirjaani tai tänne. Ei ole huvittanut, tai tullut mitään kirjoittamisen arvoista. Joten miksi kirjoittaa ei mistään.
Ylihuominen psykiatrin tapaaminen kuitenkin hermostuttaa minua tarpeeksi, joten tunnen tarvetta kirjoittaa ajatuksiani tänne. En tiedä mitä ajatella koko asiasta, olenko tarpeeksi sairas vai en, hakeakseni jatkoa sairaseläkkeelleni. Onko siitä mitään hyötyä (mielenterveyden koheneminen), vai onko siitä enemmän haittaa (passivoituminen)?
Ei ole ainakaan tarvennut murehtia aamulla heräämisestä, joten kai se on molempia. Kai. Ehkä. Myös mielestäni samantekevää, niin kuin koko elämäni tähän mennessä.
Olen keksinyt tarinoita joista voisin kirjoittaa, kun olen miettinyt mitä haluaisin tehdä. Yksinäisyys, tarkoituksen haku, moraalinen pohdinta on yleinen teema tarinoissa. Avaruusalus yksin ajelehtimassa loputtomassa, tyhjässä pimeydessä. Koulukiusatun kosto. Rajavartio-aseman yö. Mitä vain, kunhan kirjoittaisin jotain.
Syön tällä hetkellä lääkkeistä ainoastaan Ketipinoria 50 mg yöannoksella, Voxran ja Valdoxanin jätin viime vuoden lopussa pois, ne ajoivat mielestäni tarkoituksensa loppuun kun en pystynyt kirjoittamaan puolikasta sivuakaan ilman ponnisteluja. Sen sijaan Ketipinor antaa yöunet satunnaisen Imovanen kanssa tarpeeksi hyvin. Toivon voivani jättää lääkityksen joskus tulevaisuudessa kokonaan pois.
Turha sitä on kuitenkaan ennustaa mitenkään. Väärässä voi olla nykyisyydestäkin.
sunnuntai 1. maaliskuuta 2015
Kirjat joita luen tällä hetkellä
Kirjallisuus on yksinäisen ihmisen toinen kotimaailma, joten päätin tehdä vähän keveämmän postauksen vaihteeksi kirjoista, joita olen tällä hetkellä lukemassa loppuun, ja yksi jonka luin.
Céline, Louis-Ferdinand: Niin kauas kuin yötä riittää
Célinen rikas kieli, synkkä huumori ja masentavan tarkka kuvaus ensimmäisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta ja Euroopasta on lukuelämys, jota voisi kuvata "ranskalaiseksi Bukowskiksi", vaikka Bukowski onkin amerikkalainen Céline. Olen juuri päässyt kirjassa siirtomaa osuuden alkuun, joten en vielä voi antaa tarkempaa kuvausta kirjasta, muuta kuin suosittelen kaikille kirjallisuuden ystäville tätä klassikkoa varauksetta.
Käy hyvin Baron de lay Reservan kanssa yhteen.
Sund, Erik Axl: Varistyttö
Erittäin hyvä ruotsalainen dekkari. Olen kirjan puolivälissä alle viikon lukemisen jälkeen, mikä on hyvä osoittaja kerronnan, juonen ja henkilöiden korkeasta laadusta. Tämä on niitä kirjoja joita ahmitaan yön pikkutunneille asti, ja jotka jättävät sen jälkeen sinut yksin miettimään millaisessa maailmassa me oikein elämme.
Tällä hetkellä paussilla minulla, koska Céline on lainassa kirjastosta, ja Sundin kirja on ystävältä. Prioriteetit, hei.
Cliff, Nigel: The Last Crusade - The Epic Voyages of Vasco da Gama
Luin tämän viime vuonna osastolla, ja tarina vei mukanaan portugalilaisen löytöretkeilijän matkoille Intian valtamerille 1400-luvun lopulla. Historian ystäville kirja tarjoaa monipuolisen kuvauksen eurooppalaisen ja aasialaisen kulttuurin yhteentörmäyksestä, jossa riittää maailmasta hävinnyttä "suuren seikkailun" tunnetta. Jos keripukki, juonikkaat alkuasukkaat, tykit ja maailman ympäri matkat kiehtovat mieltä, niin suosittelen lämpimästi. Historian tuntemus ei ole välttämätön, kiinnostus riittää.
Jos saisin valita edellisiä elämiä, niin kuin useat tuntuvat tekevän, niin en silti suostuisi lähtemään tälle "Jumalan siunaamalle" matkalle. Olen sen verran kiintynyt hampaisiini.
Tässäpä näitä tällä kertaa. Hyviä kirjoja jokainen omalla tavallaan, lässynlää, läpätilissynlää. Loppu.
Céline, Louis-Ferdinand: Niin kauas kuin yötä riittää
Célinen rikas kieli, synkkä huumori ja masentavan tarkka kuvaus ensimmäisen maailmansodan aikaisesta Ranskasta ja Euroopasta on lukuelämys, jota voisi kuvata "ranskalaiseksi Bukowskiksi", vaikka Bukowski onkin amerikkalainen Céline. Olen juuri päässyt kirjassa siirtomaa osuuden alkuun, joten en vielä voi antaa tarkempaa kuvausta kirjasta, muuta kuin suosittelen kaikille kirjallisuuden ystäville tätä klassikkoa varauksetta.
Käy hyvin Baron de lay Reservan kanssa yhteen.
Sund, Erik Axl: Varistyttö
Erittäin hyvä ruotsalainen dekkari. Olen kirjan puolivälissä alle viikon lukemisen jälkeen, mikä on hyvä osoittaja kerronnan, juonen ja henkilöiden korkeasta laadusta. Tämä on niitä kirjoja joita ahmitaan yön pikkutunneille asti, ja jotka jättävät sen jälkeen sinut yksin miettimään millaisessa maailmassa me oikein elämme.
Tällä hetkellä paussilla minulla, koska Céline on lainassa kirjastosta, ja Sundin kirja on ystävältä. Prioriteetit, hei.
Cliff, Nigel: The Last Crusade - The Epic Voyages of Vasco da Gama
Luin tämän viime vuonna osastolla, ja tarina vei mukanaan portugalilaisen löytöretkeilijän matkoille Intian valtamerille 1400-luvun lopulla. Historian ystäville kirja tarjoaa monipuolisen kuvauksen eurooppalaisen ja aasialaisen kulttuurin yhteentörmäyksestä, jossa riittää maailmasta hävinnyttä "suuren seikkailun" tunnetta. Jos keripukki, juonikkaat alkuasukkaat, tykit ja maailman ympäri matkat kiehtovat mieltä, niin suosittelen lämpimästi. Historian tuntemus ei ole välttämätön, kiinnostus riittää.
Jos saisin valita edellisiä elämiä, niin kuin useat tuntuvat tekevän, niin en silti suostuisi lähtemään tälle "Jumalan siunaamalle" matkalle. Olen sen verran kiintynyt hampaisiini.
Tässäpä näitä tällä kertaa. Hyviä kirjoja jokainen omalla tavallaan, lässynlää, läpätilissynlää. Loppu.
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
It means nothing
Sydämeni on välillä täynnä vihaa.
Vihaa ihmisiä kohtaan; kiusaajia, menneitä, kuuluisia, satunnaisia kohtaamisia baareissa, kaupan jonoissa. Vihaa poliittisia päätöksiä kohtaan, vihaa kohdistettuna maailmaan ja sen mieletöntä sekasortoa kohtaan.
Ja tietenkin omaa voimattomuuttani muuttaa mitään näistä kaikista. Weltschmerz. Weltwut.
Se on sitä jota tunsin viime vuonna kävellessäni Haa-Haan yksinäisessä huoneessani. Maailma pyörii, etkä sinä ole edes pienin osa sitä, vaan olet sivutuote. Ongelmajätettä, jota käsitellään syrjäisessä psykiatrisessa osastossa, jossa ei ole resursseja hoitaa edes edellisiä hoidokkeja muuten kuin lääkkeillä. Omahoitajat vaihtuivat kuin sukat. Lääkäriä näin kahden ja puolen kuukauden aikana ehkä neljä kertaa.
Hoitava lääkärikin vaihtui kerran kesäloman vuoksi, onneksi paljon pätevämpään.
Mutta niin sanotusti paras hoitotoimenpide, oli tietenkin antaa minulle lääkkeitä, jotka vaimensivat vihani, suruni ja masennukseni valkoiseksi kohinaksi joka tukki sairauteni. Olisi kummallista jos niin ei olisi käynyt minun lääkekombollani.
Ongelmani sen sijaan pysyivät: sisäiset riittämättömyyden tunteet, kasvava käsitys epäoikeudenmukaisesta kohtelusta jota olen saanut osakseni elämäni aikana....mutta mitäpä niistä. Voit itkeä kunnes itket verta, ja ongelmat ovat vain isompia.
Liikuin eteenpäin. Ehkä parhaimpia päätöksiä mitä olen tehnyt muutamaan vuoteen.
Silti menneisyys koputtaa välillä päätäni. Muistatko kun...
Olin melkein aina yksin välitunneilla varhain ala-asteella.
Luokan pojat olivat tajunneet, että sukunimestäni saisi helposti pilkkanimen kirjainta muuttamalla.
Luokan "jalkapalloilija" tyrkkäsi minut vasten maata, löi minua, ilkkui yläasteen käytävillä, suuttui narsistisesti kun kamppasin hänet liikuntatunnilla sääntöjen mukaisesti ja estin hänen maalinsa, muiden kusipäisten temppujen lomassa. Liian herkkä ego 13-vuotiaalle.
Miten nolo olin, kun minulla ei ollut yhtään ystävää yhdeksännellä luokalla muutettuani tänne itä-Suomeen.
Miten minusta keksittiin sellaisia juoruja kuin että olisin todennäköinen kouluampuja, että minulla on mielikuvitusystäviä, että olen psykopaatti lukion ensimmäisinä vuosina.
Miten mikään näistä asioista ei tule muuttumaan muuten, kuin laskemalla niistä irti.
Näistä minulla seurasi vuosien yksinäisyys, jota sana epätoivo ei riitä kuvailemaan.
Laske niistä irti. Menneisyyttä ei voi muuttaa, annat valtaa kiusaajille, ja pälä pälä pälä.
Haluan silti kysyä:
Missä on minun oikeuteni? Missä on minulle kuuluva tyydytys vuosia jatkuneista nöyryytyksistä? Miksi minä en voi saada sitä mitä minä ansaitsen, eli koston, tai sivistyneesti ilmaistuna oikeutta?
Koska maailma ei toimi niin.
Vihaa ihmisiä kohtaan; kiusaajia, menneitä, kuuluisia, satunnaisia kohtaamisia baareissa, kaupan jonoissa. Vihaa poliittisia päätöksiä kohtaan, vihaa kohdistettuna maailmaan ja sen mieletöntä sekasortoa kohtaan.
Ja tietenkin omaa voimattomuuttani muuttaa mitään näistä kaikista. Weltschmerz. Weltwut.
Se on sitä jota tunsin viime vuonna kävellessäni Haa-Haan yksinäisessä huoneessani. Maailma pyörii, etkä sinä ole edes pienin osa sitä, vaan olet sivutuote. Ongelmajätettä, jota käsitellään syrjäisessä psykiatrisessa osastossa, jossa ei ole resursseja hoitaa edes edellisiä hoidokkeja muuten kuin lääkkeillä. Omahoitajat vaihtuivat kuin sukat. Lääkäriä näin kahden ja puolen kuukauden aikana ehkä neljä kertaa.
Hoitava lääkärikin vaihtui kerran kesäloman vuoksi, onneksi paljon pätevämpään.
Mutta niin sanotusti paras hoitotoimenpide, oli tietenkin antaa minulle lääkkeitä, jotka vaimensivat vihani, suruni ja masennukseni valkoiseksi kohinaksi joka tukki sairauteni. Olisi kummallista jos niin ei olisi käynyt minun lääkekombollani.
Ongelmani sen sijaan pysyivät: sisäiset riittämättömyyden tunteet, kasvava käsitys epäoikeudenmukaisesta kohtelusta jota olen saanut osakseni elämäni aikana....mutta mitäpä niistä. Voit itkeä kunnes itket verta, ja ongelmat ovat vain isompia.
Liikuin eteenpäin. Ehkä parhaimpia päätöksiä mitä olen tehnyt muutamaan vuoteen.
Silti menneisyys koputtaa välillä päätäni. Muistatko kun...
Olin melkein aina yksin välitunneilla varhain ala-asteella.
Luokan pojat olivat tajunneet, että sukunimestäni saisi helposti pilkkanimen kirjainta muuttamalla.
Luokan "jalkapalloilija" tyrkkäsi minut vasten maata, löi minua, ilkkui yläasteen käytävillä, suuttui narsistisesti kun kamppasin hänet liikuntatunnilla sääntöjen mukaisesti ja estin hänen maalinsa, muiden kusipäisten temppujen lomassa. Liian herkkä ego 13-vuotiaalle.
Miten nolo olin, kun minulla ei ollut yhtään ystävää yhdeksännellä luokalla muutettuani tänne itä-Suomeen.
Miten minusta keksittiin sellaisia juoruja kuin että olisin todennäköinen kouluampuja, että minulla on mielikuvitusystäviä, että olen psykopaatti lukion ensimmäisinä vuosina.
Miten mikään näistä asioista ei tule muuttumaan muuten, kuin laskemalla niistä irti.
Näistä minulla seurasi vuosien yksinäisyys, jota sana epätoivo ei riitä kuvailemaan.
Laske niistä irti. Menneisyyttä ei voi muuttaa, annat valtaa kiusaajille, ja pälä pälä pälä.
Haluan silti kysyä:
Missä on minun oikeuteni? Missä on minulle kuuluva tyydytys vuosia jatkuneista nöyryytyksistä? Miksi minä en voi saada sitä mitä minä ansaitsen, eli koston, tai sivistyneesti ilmaistuna oikeutta?
Koska maailma ei toimi niin.
keskiviikko 11. helmikuuta 2015
Sekalainen/sekava kirjoitus
Ulkona on vielä pimeää. Alkaa vähitellen tulla valoisampaa aikaisemmin joka päivä. Ehkä tässä ollaan pikku hiljaa lähestymässä sitä lopputalvea. Värit ulkona ovat olleet viimeiset pari kuukautta mustaa, valkoista ja harmaata. Värien puutostauti on todellinen asia.
Niin, olen edelleen elossa. Mukavastikin vaihteeksi, kuten mainitsinkin aikaisemmin. Ja mukavuus on tylsä kirjoittamisen aihe, joten toteutan nyt Psykiatrisen hoitola Haa-Haan ylilääkärin minulle antaman kirjoitustehtävän. Ja koska jatkuva valittaminen käy mielenterveyden päälle.
"Entäs jos kaikki olisikin hyvin?"
Herään aamupäivästä hyvin nukutun yön jälkeen. Teen aamuaskareet, aamupalat ja päivän tehtävälistan. Kirjoitan kaksi sivua ajatusvirtaa. Käyn ulkona vetämässä noin puolen tunnin kävelylenkin.
Palattuani kotiin istun kirjoituspöydälle. Kirjoitan ajatuksia, luonnostelmia ja vapaata tekstiä kaksi-kolme tuntia. Pidän puolentoista tunnin mittaisen ruoka ja virkistystauon. Palaan kirjoittamiseen vielä kahdeksi tunniksi. Kello on nyt kuusi tai seitsemän illalla. Tähän aikaan illallinen. Mahdollista seurustelua ja vapaa-aikaa. Nukkumaanmeno vaihtelee kello yhdentoista ja kahden välillä.
Tällainen päiväjärjestys minulla tulee olemaan kun minusta tulee terve. Tämä järjestys on jo nyt mahdollista. Olen päättänyt pitää kiinni kirjoittamisesta. Ilman tätä minulla ei olisi ollut kahta minulle hyvin merkittävää suhdetta, puhumattakaan itsekehityksestä jota olen tästä saanut.
Kiitän blogini lukijoita, kommentoijia sekä sähköpostiini kirjoittajia että ovat antaneet minulle kaikkien ongelmieni keskellä pientä toivoa. Pyydän vielä anteeksi niiltä, joihin sähköposteihin en vastannut. Olen vaikea ihminen, enkä ole kovin hyvä ihmisten kanssa. Toivon ettette loukkaantuneet vastauksen puutteesta. Jos loukkaannuitte, niin pyydän anteeksiantoanne. En tiennyt mitä olisin teille voinut vastata.
Elämäni kuitenkin jatkuu. Kirjoitan siitä sitten joskus.
Niin, olen edelleen elossa. Mukavastikin vaihteeksi, kuten mainitsinkin aikaisemmin. Ja mukavuus on tylsä kirjoittamisen aihe, joten toteutan nyt Psykiatrisen hoitola Haa-Haan ylilääkärin minulle antaman kirjoitustehtävän. Ja koska jatkuva valittaminen käy mielenterveyden päälle.
"Entäs jos kaikki olisikin hyvin?"
Herään aamupäivästä hyvin nukutun yön jälkeen. Teen aamuaskareet, aamupalat ja päivän tehtävälistan. Kirjoitan kaksi sivua ajatusvirtaa. Käyn ulkona vetämässä noin puolen tunnin kävelylenkin.
Palattuani kotiin istun kirjoituspöydälle. Kirjoitan ajatuksia, luonnostelmia ja vapaata tekstiä kaksi-kolme tuntia. Pidän puolentoista tunnin mittaisen ruoka ja virkistystauon. Palaan kirjoittamiseen vielä kahdeksi tunniksi. Kello on nyt kuusi tai seitsemän illalla. Tähän aikaan illallinen. Mahdollista seurustelua ja vapaa-aikaa. Nukkumaanmeno vaihtelee kello yhdentoista ja kahden välillä.
Tällainen päiväjärjestys minulla tulee olemaan kun minusta tulee terve. Tämä järjestys on jo nyt mahdollista. Olen päättänyt pitää kiinni kirjoittamisesta. Ilman tätä minulla ei olisi ollut kahta minulle hyvin merkittävää suhdetta, puhumattakaan itsekehityksestä jota olen tästä saanut.
Kiitän blogini lukijoita, kommentoijia sekä sähköpostiini kirjoittajia että ovat antaneet minulle kaikkien ongelmieni keskellä pientä toivoa. Pyydän vielä anteeksi niiltä, joihin sähköposteihin en vastannut. Olen vaikea ihminen, enkä ole kovin hyvä ihmisten kanssa. Toivon ettette loukkaantuneet vastauksen puutteesta. Jos loukkaannuitte, niin pyydän anteeksiantoanne. En tiennyt mitä olisin teille voinut vastata.
Elämäni kuitenkin jatkuu. Kirjoitan siitä sitten joskus.
Bedeutet gar nichts
Missä minä olen ollut, on kommenteissa kysytty. Tässä vastaus: kotona. Jesarin ja Tuhon kanssa pari kertaa ryypätty. Uuden tyttöystävän kanssa sarjoja ja elokuvia katsottu. Varsin normaalia ja tyytyväistä elämistä, josta en tunne suurempaa mielenkiintoa kirjoittaa tänne.
Se että joskus jätän kirjoittamatta pariin kuukauteen tarkoittaa vain sitä, että minulla ei ole erityistä kirjoittamisen aihetta. Edelliset tekstit ovat psykiatrisella osastolla kirjoitettuja ajatusvirtoja, jotka ajattelin jakaa blogissani. Parasta tekstiä mitä olen mielestäni kirjoittanut vuosiin.
Osastolla saatiin kuitenkin mömmö cocktail kuntoon, kombolla ketipinor, valdoxan ja voxra. Ja näillä tulee oikein tasainen ja valkoinen olo. Sanaakaan en kirjoittanut sitten osastolta poistumisen jälkeen kuukausiin. Tyhjä, valkoinen ja tyytyväinen olotila ei nappaa minulla kirjoittamisen kanssa. Luova hulluus..miksi kliseet ovat totta?
Mutta niin, nyt ryhdistäydyin ja otin pienet valvomishypomaniat ja kofeiinipärinät apuun kirjoittamiseen niin kerron teille viimeisimmät kuulumiseni:
Ihan jees. Vois olla huonomminkin.
Suomen politiikka vituttaa kaikilla osa-alueilla.
Tulevaisuutta en halua ajatella, siellä kun odottaa ilmastonmuutos ja muut möröt. Kuten opiskelujen suunnittelu.
Tunnen syyllisyyttä parista asiasta jota en voi jakaa tässä. Toivottavasti asiat ovat ottaneet paremman suunnan eräillä ihmisillä, ja pyydän anteeksi hiljaisuuttani.
Eläköön päivitysten arvaamattomuus, kryptisyys, ja olen muuten edelleen sitä mieltä että Keskusta delenda est.
Se että joskus jätän kirjoittamatta pariin kuukauteen tarkoittaa vain sitä, että minulla ei ole erityistä kirjoittamisen aihetta. Edelliset tekstit ovat psykiatrisella osastolla kirjoitettuja ajatusvirtoja, jotka ajattelin jakaa blogissani. Parasta tekstiä mitä olen mielestäni kirjoittanut vuosiin.
Osastolla saatiin kuitenkin mömmö cocktail kuntoon, kombolla ketipinor, valdoxan ja voxra. Ja näillä tulee oikein tasainen ja valkoinen olo. Sanaakaan en kirjoittanut sitten osastolta poistumisen jälkeen kuukausiin. Tyhjä, valkoinen ja tyytyväinen olotila ei nappaa minulla kirjoittamisen kanssa. Luova hulluus..miksi kliseet ovat totta?
Mutta niin, nyt ryhdistäydyin ja otin pienet valvomishypomaniat ja kofeiinipärinät apuun kirjoittamiseen niin kerron teille viimeisimmät kuulumiseni:
Ihan jees. Vois olla huonomminkin.
Suomen politiikka vituttaa kaikilla osa-alueilla.
Tulevaisuutta en halua ajatella, siellä kun odottaa ilmastonmuutos ja muut möröt. Kuten opiskelujen suunnittelu.
Tunnen syyllisyyttä parista asiasta jota en voi jakaa tässä. Toivottavasti asiat ovat ottaneet paremman suunnan eräillä ihmisillä, ja pyydän anteeksi hiljaisuuttani.
Eläköön päivitysten arvaamattomuus, kryptisyys, ja olen muuten edelleen sitä mieltä että Keskusta delenda est.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)