Pimeä palasi maan ylle. Aurinko vierailee lyhyesti aamuisin. Mutainen loska ei valaise pimeyttä. Kirjoitan masentuneena ympäristöstä yöllä, hieman väsyneenä omiin tapoihini. En edes yritä yhdistää lauseita toisiinsa. Aurinkoa en näe kovin usein, en halua mennä ulos päivisin. Tunnen suurempaa vapautta kävellessä pimeän puiston läpi, katsellen kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin. Kaikki ovat sisällä paitsi minä. Luuserit.
Istun taas samalle paikalle kuin aina aikaisemmin. Poltan kävelyn toisen tupakan. Kuuntelen musiikkia. En mieti yhtään mitään. Olen paikalle osunut hölmö, tyhjä kaikesta mitä on tapahtunut. En välitä, enkä usko että haluaisinkaan. Sillä mikään ei ole kivun arvoista.
Turhaa, turhaa, turhaa. Sitä minä huudan mielessäni kun mietin mitä haluaisin elämältä. Ennui on ruma ja tekotaiteellinen sana. Kunhan tuomitsen kaiken mitä sisältäni tulee, silloin en tee mitään väärin. Sodin itseäni vastaan, ja tunnen surua siitä kun häviän. Mitä kaikkea tässä elämässä on tullut koettua, muistan aina ensimmäisenä häpeän mitä olen kerännyt nimeeni.
On ihmisiä jotka tunsisivat surua kuolemastani; kyllä minusta välitetään. Omistan tietyn huumorintajun ja pinnallisen charmin, mutta kätken itseni syvälle, enkä taatusti anna avaimia kenellekään. Sitten olen murheellinen siitä, miten kukaan ei tulisi ikinä ymmärtämään elämääni. Viimeisenä minä itse.
Mikä pettymys! Päähenkilö oli jukstapositio, varsinainen itseään halventava pelle. Ei tajunnut elämää, että se on vain nykyhetkessä, ei menneessä tai tulevassa. Unissa harhailija, abstraktioon juuttunut epäpersoona. Pelkuri.
Näin olen oman itseni petturi.
