Onpas paska otsikko. Samantekevää.
8 kuukautta meni. Olin kotona, harhailin mieleni sokkeloissa ja mietin mitäköhän tässä. Huomenna kouluun, uusi luokka ja sanaakaan tarvittavia esseitä ei ole kirjoitettuna. Mitäköhän tässä.
Oloni on vääristynyt, harhaileva. Kuvailin mielialaani tänään Raadolle "vääntyilevän metallin narinana". Siinä oli miesparalle miettimistä kerrassaan mitä tarkoitin. En melkein tiedä itsekään muuta kuin että ei tämä ole hyvä tunne.
Raadon vastaus: "Ehkä sinä olet raivaamassa sitä metallia sieltä, saadaksesi tilaa jollekin uudelle?"
Huokaus.
En tiedä miksi kirjoitan tällaista paskaa. Minun blogi, haistakaa paska jos ette pidä.
Anteeksi, anteeksi, nyt tulee mielenvirtaa taas kerrakseen. En minä tarkoittanut...
Äh, paperi myttyyn ja roskikseen, aloita postaus alusta.
Vituttaa. Vai vituttaako? En tiedä. On vain tämä vääntynyt olo, ikäänkuin joku olisi vetänyt metalliputken solmuun.
Ehkä se oli viime viikonloppu joka aiheutti tämän. Tai eilinen. En tiedä, se on sulautunut samaksi tapahtumaksi. Univaje, elokuvat, ensimmäisiä kavereita viiteen vuoteen käymässä luonani?
Ja se saatanan surullinen olo eilen, kun kaikki olivat lähteneet.
Niin. Ja E.
En tiedä, olen vain hyvin harhaileva ja hajonnut ihminen. Ei ole sanoja, ajatusta annettavaksi itselleni.
Tulipas mosaiikkinen kirjoitelma. Ellen jopa sanoisi sillisalaatti. Ellei jopa silkkaa kaaosta. En tiedä mitä olen ajamassa takaa, ehkä omaa häntääni?
En nähtävästi tiedä paljoakaan. Saati pysty kirjoittamaan olematta pateettinen. Tai pysty kirjoittamaan jostakin konkreettisesta, ilman että sorrun johonkin outoon kikkailuun.
Mitä vitun itseanalyysiä tämä blogi oikein on? Pitäisi antaa vain palaa, kirjoittaa miltä tuntuu ja mitä haluttaa. Perkele.
Olipas paska postaus. Samantekevää. Oli hauskaa vain kirjoittaa. Tulee uusia.
Vielä paskempia.
