Räntää ja sadetta, päivä harmaa kuin loskainen maa. Mieli kulkee lätäköiden seassa. Olo kuin kirotulla, ahdistus kiristää silmiä ja rintakehää. Ihmiset ympärillä mustia ja värittömiä hahmoja. Klooneja, toistuvia kasvoja ja vaatteita, lähes ilmeettömiä. Kaikki viittaa yksinäisyyteen, kaikki on vieraantumista muista.
Käyn lounaalla ravintolassa. Tarjoilija ei katso silmiin tuodessaan annoksen. "Hyvää ruokahalua" tuntuu erityisen ontolta ilman katsekontaktia. Kiire seuraavaan pöytään, olen vain yksi sadoista asiakkaista päivän aikana. Olen samanlainen, olen yksi klooneista.
Mieli luo maailmansa, ja tunteet valitsevat värin. Sinä luot mielesi, valitset ajatuksesi. Tunteita ei voi valita, mutta niitä voi lievittää. Yksinäisyys on puoliksi tyhjä tuoppi, elämä on lyhyt ilta. Taas jaarittelen kielikuvia, mutta se lievittää vähän tätä tylppää olemassaoloani. Ja minä olen niin väsynyt toistamaan tätä kaikkea...
Olen kateellinen ihmisille ympärilläni. Katselen kaveruksia kulkemassa, pariskuntia halaamassa, ja minä aaveena tässä paikassa, tässä ajassa, tässä tunteessa joka puristaa minua sisältä. Miksi minä sain tietää mitä tarkoittaa vaikea ja yksinäinen elämä? Olenko ansainnut tämän jotenkin?
Ulos. Räntä sulaa takkiin heti, sitten se kastelee kasvot ja hiukset. Eteenpäin. Yliopistolle lukemaan, opiskelemaan.
Istun kirjaston salissa lukemassa elämänkertaa Pentti Haanpäästä. Teen muistiinpanoja. Katson välillä muualle ja muita ihmisiä. Ajattelen jotain muuta. Pelaan yhden erän shakkia kännykällä. Häviän viimeisellä minuutilla. Katson taas ylös muihin. Kyyneleet nousevat tahtomatta silmiin, peitän ne käsilläni. Mä oon niin väsynyt tähän kaikkeen.
Nousen ja lähden nopeasti kotia kohti. Itken koko matkan ilmeettä. Eipä täällä kukaan katso silmiin, niin kukaan ei huomaa mitään. Eipähän tarvitse hävetä. Poistun hetkeksi elämästäni pelin avulla, ja niin ajatukset ja tunteet vaimenevat. Kaverille viestiä, on kiireinen ja lähdössä junaan. Ei ehdi soittaa ja puhua. Menen salille, ja olen siellä tunnin. Tuntuu vähän paremmalta. Ajatukset taas jossain muualla.
On pimeää kotiin kävellessä. Ihmiset samoja mustia ja värittömiä, toistuvia hahmoja pienessä kaupungissani. En tunne ketään, eikä kukaan tunne minua. Yksi 7,6 miljardista loisesta tällä planeetalla. Mikään ei ole merkinnyt mitään (koska en tunne sitä, en voi vain valita sitä merkitystä, en voi vain uskoa tähän mitä teen), eikä mitään merkkiä tämän lopusta ole nähtävillä. Paitsi jos haluaa uskoa iltalehtien otsikoiden olevan lopunajan merkkejä.
Kotona. Kyljyksiä ja elokuvaa. Yöksi melatoniinia, valdoxania ja imovanea.
Tuska on asia jonka täytyy olla polttoainetta elämän roviolla. Se on valinta, se on tie joka on kuljettava.
Nukahdan, ja unohdan hetkeksi itseni ja ikäväni.
