Järkeä ei, vaan omaa hulluutta, kosketa vittua, huuda verta, ole omasi. Olen olen olé, syö, työ, kyö, kyöpeli, nyt en jatka tätä linjaa, vain minä olen nyt olemassa, pimeys on nielaissut.
Pimeä? anna minä kerron pimeästä, sydämen pettämisestä, kylmistä silmistä, jäästä sanoissa; minusta pimeä on lukitut ovet, kiinni vedetyt verhot, pitkät päivät ilman aurinkoa, kalpeudesta surkastuneita silmiä, sängyn syvät juuret selässä kiinni kasvaneet, haaveet nurin, tapettu ihan itse, lääkkeitä enemmän kuin ikää, yksinäisiä vuosia enemmän kuin muuta, mikä on se joka miehen itsensä tappaa, mikä on se jota pimeäksi sanotaan, omia sanoja paljon, kuulijoita yksi, ja se on minä. jatkan, mikä se on joka yksinäisyyteen vetää? Mikä? Pimeä? Ei, se olen MINÄ.
[...]
Tule mun syliin anna mä keinutan sun päätä; molempia on kylmä, ei määränpäätä, maataan tässä nyljettyinä, ollaan yhtä mieltä, hei, ollaan tässä ja nyt, hei, jooko? Anna mä revin, anna mä nostan sut, kerro mulle, niin jotain kostan myös, anna, anna, jooko?
Hei mä oon myös elossa, mutten ookaan, kato naamaria. Tule, tule, anna, anna, mulle, meille, ja nyt eri teille.
en osaa enää puhua, siis selitän maat ja taivaat, mistä sielusta, kahdesta, yhdestä, revitään, ei enää, sanatkin itkee, ruusuja maasta kitkee, luottamusta syvää, anna mun kaikki kestää, suako mun pitäs itsaria tekemästä estää? Rakkaus on hyvä/huono syy, pinta vain näkyy, ei, ei, mä tiiän, sähän se vain oot, Et ihmeellinen, Et syvä, et minun, etkö?
Tiputan myrkkyä: Minä synnyin, valitettavasti (tätä sanotaan anti-natalismiksi, tai joksikin) tänne, en tuonne mutta kuitenkin koulua kävin, ihan yksin ja joskus kavereita näkyi, joskus kiusattiin, joskus ei, joskus olin yksin, yläkoulu, aste, nostettiin yksinäisyyteen, valitsin itseni yksinäiseksi, MINÄ en halunnut muuttaa, mut hei, en mä saanut päättää, ei 15-vuotiaana olla kuin kyydissä, jos ei ole mopoa, siis sitten IB-lukioon, miksi? Englantia olin oppinut, sitä lisää lukemaan, ei keskiarvo riittäny, mut silti sisään, en tiedä. Se OUTO tyyppi sitten olin, mikä on OUTO? En tiiä sitäkään, mutta silti mä olin mitä en tiennyt. Sit masennuttiin, niin, enhän mä tiennnyt mielenterveydestäkään, Mauri oli tyhmä, Raato jees, liian vähän kolme vuotta, sit kerta kuussa, pää sekoo, lääkkeitä, Jesari ja Tuho, olin sitten taas hauska, lopetin lääkkeet, haa haa, mikä on VAKAVA MASENNUS? En halunnu puhua kyennyt, sekasinhan sitä on kun vain yksinoleminen on hyvää, ei seura, ei juoma, kuolema, kuolema tule jo.
Taas unohdan, uusin, vuosia kun ovet vedin kiinni, mikä on SYRJÄYTYMINEN?
Eeva, Anna...Mitä on rakkaus?
[...]
Tee mitä haluat. Kävele yksin hiljaa jokea pitkin. Naura ajatuksille, takertele puhuessa. Mitä väliä.
Nyt tuulee. Harmaa pinta, taivas ja vesi. Penkki on kostea.
Katson aallokossa natisevaa laituria. En ajattele mitään erityistä. Toivon aina jonkun istuvan siellä kun kävelen sinne. Ja penkki on aina tyhjä.
Tee mitä haluat. Elämä on kerran. Puhu, toimi, elä. Mitä? Miksikö? Samasta syystä kuin solut jakaantuvat, asteroidit ja tähdenlennot pyyhkivät taivasta.
Työ. Paino. Metalli. Kulta. P. Elämä. Toivo. Painuu. Vesi. Syvyys. Sokea. Katki. Putki. Tunneli. Auto. Renkaat. Musta. Ääretön. Avaruus. Yksinäisyys. Velka. Vanki. Kahleet. Minuus. Kärsinyt. Huuto.
[...]
Tämä ei tunnu missään. Merkintöjä sisäisestä kyvyttömyydestä kohdata vaikeuksia. Anemia. Pyöritän.
Siitä puuttuu johtava ajatus.
Oletus siitä, että elämä onkin järkevä ja tarkoituksen mukainen, on absurdi.
Mieleni on krapulainen tänään.
Masennus hävittää päivät. Et erota huomista eilisestä, tai viime kuusta. Kaikki on samanlaista, toisiin sekoittuvaa. Toistoa. Toistoa.
Toisto tappaa ajatukset. Toisto tappaa. Mielikuvitus on hävinnyt. Jos sitä on koskaan ollutkaan.
Suljen oven. Käytävä on hämärtynyt. Punaista. Avaan oven ilman kylttiä. Sisällä on harmaa putkitelevisio johon on kytketty ensimmäinen XBox. Metallinen tv-taso. Halo. Kaksi poikaa pelaamassa. Pitkä aika sitten.
Nyt se on yksi mies, yön tunneilla tietokoneen edessä. Valo tulee ruudusta. Tuntuu tyhjältä. Yksinäiseltä.
[...]
Yksinäisyys muuttaa ihmisen omakseen. Pettyy, pettää itsensä. Lyöt itseäsi, sitten lyöt itseäsi koska lyöt itseäsi.
Se syö. Aamut ovat haaleaa puuroa.
Mene minne haluat.
Herään mielisairaalan (psykiatrisen osaston) sängystä. Muovi rahisee lakanan alla. Näin unta hämähäkeistä, heräsin yöllä jo monta tuntia liian varhain. En saa usein sen jälkeen unta. Väsymys on liian tuttua. Se ei merkitse enää mitään. Koska väsyneenä ei jaksa välittää edes väsymyksestä. Lepo? Mitä se on?
Vuodatan itseäni näille sivuille. En edes ajattele mitä kirjoitan. Voisi sanoa järkkyneeksi tekstiksi. Se vain on. Vailla yhteyttä, kontekstia. Vapaata.
Aurinko paistaa taivaanrannassa. Minähän olen Taivaanrannan maalari. Vakava lempinimi pikku pennulle.
Se on mitä se on. Masennus. Kaiken alleen peittävä mielialahäiriö. Tuiskuava lumi. Loska jäätyy tuulilasiin. Jää tukkii lukon.
Liian vakava ihminen. Onneton ja piilevä. Mitä sitten, mitä sitten, entäs kun et välitä enää mistään? Puolustusmekanismit toimivat vain niin pitkään, kunnes ne alkavat kuihduttaa.
[...]
Väsymys väsyttää. Unohdan tämän hetken, melkein elämäni. Olisinkin niin onnekas, oikeasti tyhjään tauluun voi maalata mitä tahansa. Mutta minä kannan koko maailman pahaa sisällä, minä minä minä. Tyhmä sana.
[...]
Teen tätä katumustyönä. Ilmoitan, merkitsen, käännän esille kaikki heikkouteni, saastan. Millainen yksinäinen runkkari on. Fantasioi kohtaamisista, vaihdetuista sanoista, loputon libido — loputon pelko kanssaihmisiä kohtaan...siis kanssakärsijöitä...Taisi olla Rosseau. Olen olemassa, ja kadun asiantilaa syvästi.
Eihän olemassaoloni omaa vikaani ole. Kahden minua sukupuussa edeltävän päähänpisto. Millainen kohtalon oikku oma maailmaan tulomme on! Todennäköisempää on, että minua, tai meitä, ei olisi. Miksi minä häviän silloinkin kun minä voitan!
Mutta niin. Tässä minä olen. Ikkunalaudalla "parantolassa" nimeltä Haa-Haa. Ei sankaritekoja, ei pelastettavia neitoja. Miten järkyttävää on kokea toimettomuutta.
Mielessäni on siis säröjä, neurooseja, pinttymiä. Sairaudellisia luonteeltaan. "Vakava asteinen masennustila." "Estynyt persoonallisuushäiriö." Pah. Mikä on ajatus, se on sen hetken todellisuus. Mitä se sitten tarkoittaa, on asia erikseen. Eli häh?
Nousu ja Tuho. Nousu ja Tuho. Mikään muu kuin hajoaminen ei ole meille luvassa lopussa. Yritä unohtaa tuo. Luo uskonto. Kasvata tahdonvoimaa. Elämä, kaikkine puolineen, antaa myös, vaikka se ottaa enemmän kuin haluaisimme. Se antoi minulle P:n.
"Olen yksinäinen sielu."
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
sunnuntai 31. elokuuta 2014
Vieraantunut
"There are some who have no voices
Or none that will ever speak
Because of the things they know about this world
And the things they feel about this world
Because the thoughts that fill a brain
That is a damaged brain
Because the pain that fills a body
That is a damaged body
Exists in other worlds
Countless other worlds
Each of which stands alone in an infinite empty blackness
For which no words are being conceived
And where no voices are able to speak
When a brain is filled only with damaged thoughts
When a damaged body is filled only with pain
And stands alone in a world surrounded by infinite empty blackness
And exists in a world for which there is no special plan"
Thomas Ligotti (& Current 93) – I Have a Special Plan for This World
Kun ihminen katsoo itseään, kuva on aina puutteellinen ja värittynyt mielialan mukaan. Tämän pitäisi olla ilmiselvää.
Haluan olla yksin. En halua olla yksin yksin. Mitä tämä tarkoittaa? Haluan ihmisiä, mutten kuitenkaan. Ihmissuhteet ovat hyviä ajatustasolla, kaukaisia tällä hetkellä, mutta todellisuus on monien noppien pyörimistä, pari tippuu pöydältä. Sitä ei voi hallita, ja kaikki hallinta yritykset ovat turhia ja vähän aikaansaavia. Enemmän saa irti kun ei yritä hallita, vaan nauttii kaikesta kaaoksesta. Osa kaikesta on hyvää. Osa on pahaa. Plaah, platitudes.
Mitä vain teenkin, olen väärässä omassa mielessäni. Tätä kutsutaan ajatusvääristymäksi, mielenterveyden ja mielialan häiriöitä. Mitä tahansa diagnoosini tarkoittavatkaan, mitä tahansa estynyt persoonallisuus merkitsee. Toteutumattomia fantasioita, kitukasvuinen persoona, reaktioiden välitön sisäänpäin kääntyminen. Mitä tahansa nämäkin lauseet merkitsevät.
Lyön itseäni, koska haluan kivun siirtyvän. Lyön itseäni, koska lyön itseäni. Kipu, josta olen aikaisemminkin puhunut, on nyt vahvempi kuin ikinä. Se estää, se hallitsee, se häpäisee minua. Ahdistus. Se on kipua.
Vuosia sitten halusin oman yksiön. Saisin olla rauhassa, tehdä mitä huvittaa ja kukaan ei sano minulle miten eletään. Sain mitä halusin. Saisin olla varovainen mitä haluan. Nyt en halua enää mitään, tai ainakin niin tämä jatkuva kaiken arvottomaksi mittaava vääristymä, ristiriita sisälläni huutaa, sitoo elämän kahleisiin, hallitsee kaikkea mitä teen.
Mitä minä haluan? Mitä minä haluaisin? Mikä on minun paikkani? Miksi minä haluaisin? Kuinka minä voisin haluta?
Kirjoittaa. Se on hyvä. Sanat ovat jossain, mutta ne tulevat kun tulevat. Kirjoitan kunnes kaadun tai kaadan itseni. Poistan tämän blogin, jos vedän lopullisen johtopäätöksen. Ei tarvitse teidän arvailla minne minä olen hävinnyt.
Siinä on yksi, mutta se ei tee elämää. Se on osa, mutta vielä puuttuu toiset.
Haluan parantua. Haluan että näen elämääni ilman tätä...mikä tahansa nyt minua sitten vaivaakin.
Elämän täytyy perustua toivoon. Vaikka se olisikin väärä, sillä ei ole merkitystä, vaan ainoastaan mitä minä teen, sillä on minulle merkitys. Ei tämä paikalleen jämähtäminen, ihmisten pelko, diagnoosit. Ne ovat vain kohtia missä voin kasvaa vielä.
Tämä kaikki on outoa. Yksin vieraalla maalla, vieraammaksi olen kasvanut. Sitä ei voi diagnosoida, tai parantaa. Mutta se on vain kokemus, yksi muiden joukossa. Muut nauttivat mistä nauttivat. Minä nautin yksinolosta, minä nautin. Ja se on se mikä vei minut mukanaan. Puolustusmekanismi, miellyttävä vankila.
Kunpa saisin otteen jostakin, ja loppuisi tämä ikuinen yksinäisyyteen tippuminen.
Kuolemakin on lopulta vain sinetti yksinäisen elämän päällä.
Or none that will ever speak
Because of the things they know about this world
And the things they feel about this world
Because the thoughts that fill a brain
That is a damaged brain
Because the pain that fills a body
That is a damaged body
Exists in other worlds
Countless other worlds
Each of which stands alone in an infinite empty blackness
For which no words are being conceived
And where no voices are able to speak
When a brain is filled only with damaged thoughts
When a damaged body is filled only with pain
And stands alone in a world surrounded by infinite empty blackness
And exists in a world for which there is no special plan"
Thomas Ligotti (& Current 93) – I Have a Special Plan for This World
Kun ihminen katsoo itseään, kuva on aina puutteellinen ja värittynyt mielialan mukaan. Tämän pitäisi olla ilmiselvää.
Haluan olla yksin. En halua olla yksin yksin. Mitä tämä tarkoittaa? Haluan ihmisiä, mutten kuitenkaan. Ihmissuhteet ovat hyviä ajatustasolla, kaukaisia tällä hetkellä, mutta todellisuus on monien noppien pyörimistä, pari tippuu pöydältä. Sitä ei voi hallita, ja kaikki hallinta yritykset ovat turhia ja vähän aikaansaavia. Enemmän saa irti kun ei yritä hallita, vaan nauttii kaikesta kaaoksesta. Osa kaikesta on hyvää. Osa on pahaa. Plaah, platitudes.
Mitä vain teenkin, olen väärässä omassa mielessäni. Tätä kutsutaan ajatusvääristymäksi, mielenterveyden ja mielialan häiriöitä. Mitä tahansa diagnoosini tarkoittavatkaan, mitä tahansa estynyt persoonallisuus merkitsee. Toteutumattomia fantasioita, kitukasvuinen persoona, reaktioiden välitön sisäänpäin kääntyminen. Mitä tahansa nämäkin lauseet merkitsevät.
Lyön itseäni, koska haluan kivun siirtyvän. Lyön itseäni, koska lyön itseäni. Kipu, josta olen aikaisemminkin puhunut, on nyt vahvempi kuin ikinä. Se estää, se hallitsee, se häpäisee minua. Ahdistus. Se on kipua.
Vuosia sitten halusin oman yksiön. Saisin olla rauhassa, tehdä mitä huvittaa ja kukaan ei sano minulle miten eletään. Sain mitä halusin. Saisin olla varovainen mitä haluan. Nyt en halua enää mitään, tai ainakin niin tämä jatkuva kaiken arvottomaksi mittaava vääristymä, ristiriita sisälläni huutaa, sitoo elämän kahleisiin, hallitsee kaikkea mitä teen.
Mitä minä haluan? Mitä minä haluaisin? Mikä on minun paikkani? Miksi minä haluaisin? Kuinka minä voisin haluta?
Kirjoittaa. Se on hyvä. Sanat ovat jossain, mutta ne tulevat kun tulevat. Kirjoitan kunnes kaadun tai kaadan itseni. Poistan tämän blogin, jos vedän lopullisen johtopäätöksen. Ei tarvitse teidän arvailla minne minä olen hävinnyt.
Siinä on yksi, mutta se ei tee elämää. Se on osa, mutta vielä puuttuu toiset.
Haluan parantua. Haluan että näen elämääni ilman tätä...mikä tahansa nyt minua sitten vaivaakin.
Elämän täytyy perustua toivoon. Vaikka se olisikin väärä, sillä ei ole merkitystä, vaan ainoastaan mitä minä teen, sillä on minulle merkitys. Ei tämä paikalleen jämähtäminen, ihmisten pelko, diagnoosit. Ne ovat vain kohtia missä voin kasvaa vielä.
Tämä kaikki on outoa. Yksin vieraalla maalla, vieraammaksi olen kasvanut. Sitä ei voi diagnosoida, tai parantaa. Mutta se on vain kokemus, yksi muiden joukossa. Muut nauttivat mistä nauttivat. Minä nautin yksinolosta, minä nautin. Ja se on se mikä vei minut mukanaan. Puolustusmekanismi, miellyttävä vankila.
Kunpa saisin otteen jostakin, ja loppuisi tämä ikuinen yksinäisyyteen tippuminen.
Kuolemakin on lopulta vain sinetti yksinäisen elämän päällä.
torstai 28. elokuuta 2014
Katumustyö – muistiinpanoja ja merkintöjä
Kuolemaa ei tarvitse etsiä, se odottaa.
Maailman lyhyin tarina: Minä olin.
Miten monta kertaa olen aloittanut, unohtanut, jättänyt kesken, jäätynyt, vääntynyt, peittynyt, hämmentynyt, en osaa enää kieltänikään, menen ulos ja poltan tupakan, toisen ja puhallan taivaan pimeäksi, sylkäisen sieluni maahan, kuljen takaisin, siis edes takaisin.
Toistuu kaikki taas tunnin päästä, ja sitä seuraavan, kunnes huominen on sama kuin eilinen ja viime kuukausi. Unohda. Sama kuin viime vuosi.
Tein taas syntiä, vähättelen ja peitän tuskaani. Olen, en ole, tai siis haluaisin olla, mutkun, sitten, enhän, joo, jooko, ei. Tein itseni erittäin selväksi, hulluksi.
Mitä sitten? Miksi olla, kun voi olla (?!) olemattakin. Olemattomuus ei tarvitse verbiä, tuskin edes adjektiivia. Mitä sitten?
Jos jatkan oleskeluani täällä, en tiedä mitä tästä hyötyisin. Tee mitä haluat, halu on elämä. Yhtä hyvin voisin olla...mitä?
Olen luonteeltani siis pelkuri. Olen pettänyt itseni, sisäisen kuvani siitä.
Joka on nyt aukko, haava, syvyys.
Analysoi toimintaasi. Analysoi. Analysoi. Analysoi, anaalisoi, anaalisaattori, anturavittu, kyö syö myö, teeee On SYNKÄT pilvet, muttei SADETTA,
On KYLMÄ, muttei LUNTA.
Pimeä, muttei unta.
[...]
Ihminen tarvitsee muutakin kuin ruokaa, seuraa, turvaa...kamppailua, sydämen jyskettä, verta, jänteitä; voiton itseään isommasta.
Kerron sinulle: Elämä on painava. Se painaa enemmän kuin jaksan kantaa. Menestys, kunnianhimo...yksinäisyys, sulkeutuminen tappaa yhtä tehokkaasti kuin aikamme suositut hitaat myrkyt.
Nyt kulkee yksin vailla ominaisuuksia, vailla omaa identiteettiä, menneisyys synkkää historiaa, ei suuntaa, ei siedä nykyisyyttä. Mikä se on. Ihminen, puutteellinen, "entinen eläin." Uskoo parempaan, uskooko? Kyllä kai, mutta sen peittää neurooseihin hukkunut minä, ego. Miksi, miksi aina kysyy. Tuskaa, halua, sanoja ilman suuta. Jossain täällä on toivoa.
Onko?
Maailman lyhyin tarina: Minä olin.
Miten monta kertaa olen aloittanut, unohtanut, jättänyt kesken, jäätynyt, vääntynyt, peittynyt, hämmentynyt, en osaa enää kieltänikään, menen ulos ja poltan tupakan, toisen ja puhallan taivaan pimeäksi, sylkäisen sieluni maahan, kuljen takaisin, siis edes takaisin.
Toistuu kaikki taas tunnin päästä, ja sitä seuraavan, kunnes huominen on sama kuin eilinen ja viime kuukausi. Unohda. Sama kuin viime vuosi.
Tein taas syntiä, vähättelen ja peitän tuskaani. Olen, en ole, tai siis haluaisin olla, mutkun, sitten, enhän, joo, jooko, ei. Tein itseni erittäin selväksi, hulluksi.
Mitä sitten? Miksi olla, kun voi olla (?!) olemattakin. Olemattomuus ei tarvitse verbiä, tuskin edes adjektiivia. Mitä sitten?
Jos jatkan oleskeluani täällä, en tiedä mitä tästä hyötyisin. Tee mitä haluat, halu on elämä. Yhtä hyvin voisin olla...mitä?
Olen luonteeltani siis pelkuri. Olen pettänyt itseni, sisäisen kuvani siitä.
Joka on nyt aukko, haava, syvyys.
Analysoi toimintaasi. Analysoi. Analysoi. Analysoi, anaalisoi, anaalisaattori, anturavittu, kyö syö myö, teeee On SYNKÄT pilvet, muttei SADETTA,
On KYLMÄ, muttei LUNTA.
Pimeä, muttei unta.
[...]
Ihminen tarvitsee muutakin kuin ruokaa, seuraa, turvaa...kamppailua, sydämen jyskettä, verta, jänteitä; voiton itseään isommasta.
Kerron sinulle: Elämä on painava. Se painaa enemmän kuin jaksan kantaa. Menestys, kunnianhimo...yksinäisyys, sulkeutuminen tappaa yhtä tehokkaasti kuin aikamme suositut hitaat myrkyt.
Nyt kulkee yksin vailla ominaisuuksia, vailla omaa identiteettiä, menneisyys synkkää historiaa, ei suuntaa, ei siedä nykyisyyttä. Mikä se on. Ihminen, puutteellinen, "entinen eläin." Uskoo parempaan, uskooko? Kyllä kai, mutta sen peittää neurooseihin hukkunut minä, ego. Miksi, miksi aina kysyy. Tuskaa, halua, sanoja ilman suuta. Jossain täällä on toivoa.
Onko?
lauantai 23. elokuuta 2014
Rikki mennyt ihminen
En nyt kykene vastaamaan mitään kommenteihin, pääni yrittää saada selvää itsestäänkin, vähin tuloksin.
En halua elää vanhaksi. En halua kokea, mitä vuosikymmenten aikana kerääntynyt yksinäisyys ja masennus tekevät mielelle ja keholle. En halua nähdä edes normaalia vanhentumista. Ihmisen ei ole tarkoitettu elää yli 60-vuotiaaksi, minkä monet sairaudet todistavat. Keho hajoaa, joillakin ei, joillakin nopeammin.
Kerronpa teille nyt harvinaisesti tällä hetkellä menevästä parisuhteestani. Tapasin kyseisen kauniin ihmisen maaliskuussa. Olin silloin vielä vakaassa lääkityksessä, joka toimi, ja kykenin toimimaan sosiaalisena eläimenä mikä ihminen on. Kaikki oli alussa hyvin, loistavasti itseasiassa.
Sitten lopetin lääkityksen rahanpuutteen vuoksi. Valdoxan maksaa 80 euroa loota, johon minulla ei sillä hetkellä ollut varaa. Joten, hei, minäpä lopetan sen kokonaan. Vitun älykäs liike.
Mieli mustui, paloi, ja sain tavata hänen ystäviään ja läheisiään sisäisen kriitikon ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Eihän siitä mitään tullut, annoin itsestäni todella sulkeutuneen ja kyvyttömän ihmisen vaikutelman. Leuat olivat juurtuneet kiinni toisiinsa. Sanat sain vääntää ulos. Tuntui kuin kaikki maailman elämisen tuomarit ja sosiaaliset nerot tuomitsivat jokaisen eleeni. Masennuskaappi on paska paikka.
Sosiaaliset epäonnistumiset vahvistivat sisäistä narratiivia epäonnistuneesta itsestä, epäonnistunut persoona. Luuseri. Elämätön tylsimys. Pelkuri. Lisää taakkaa täynnä olevaan päähän. Kriitikko huudattaa levyjään kellonympäri.
Sitten kaunein ihminen lähti matkalle. Hän oli suunnitellut sitä ystäviensä kanssa pitkään, säästänyt ja ahkeroinut sen eteen. Olin onnellinen että hän pääsi lähtemään matkalle, mutta samalla tiesin että yksinäisyys tulee tekemään temppuja minulle pitkän ajan kuluessa. Kaksi kuukautta reissussa.
Lääkäri kirjoitti minut osastolle rutiinikäynnin jälkeen. Siellä sitten olin muiden järkkyneiden mielten kanssa hiljaa kaksi viikkoa. Näin millaisesta pulasta on kyse psykiatrisilla osastoilla.
Hoitajia oli vähän. Joskus en nähnyt omahoitajaani päiviin. Päivittäiset ryhmät, joissa tehdään vaikka rentoutusharjoituksia, tuntuvat sairaalta pilalta. Muut hoidokit olivat puolikatatonisissa tiloissa, muita sosiaalisesti häiriintyneitä, tai muita todella sääliä herättäviä tapauksia. Yhdellä aikuisella niskapartaisella miehellä oli Karvinen-paita päällä viikosta toiseen. Eräs vanhus ei liikkunut tuolista TV:n äärellä muuten kuin syömään ja nukkumaan.
Lähdin pois, ei järkeä olla paikassa missä päivästä toiseen mietit miksi olet siellä.
Sitten heinäkuu. Ei muistikuvia. Olin kai yksin. Tilani ei parantunut.
Takaisin osastolle elokuussa, nyt itsemurhariskin takia. En tiedä edelleenkään mitä hyödyn siitä, mutta aloin käymään osastolla salilla. Jos ei muuta, niin liikuntaa. Miksi ei.
Sain tänä aamuna viestin että kaunein ihminen lähtee taas syys-lokakuussa yksin matkalle. Hän haluaa kokeilla itseään. Haluan olla onnellinen hänen puolestaan, haluan että hän on onnellinen. Mutta en näe miten hän voi olla onnellinen minun kanssa, en näe miten kukaan voisi olla onnellinen minun kanssa.
Minä koin että hän torjui minut yksin lähtiessään. Tuntui siltä ettei edes hän halua olla kanssani. Minä en kelpaa edes omalle tyttöystävälleni! Minä olen epäonnistunut! Hän ei halua minua enää! Hän ei rakasta minua! En merkitse mitään hänelle! Itseinho ja pelkomoodi täysillä päälle.
Sitten helvetinmoinen syytöskierre, mitä kadun nyt, että miten hän voi jättää minut taas yksin. Minun yksinäisyyteni nielaisee kaiken, se on pohjaton kuilu jonne olen tippunut. Nyt se tuhoaa parisuhteenikin.
Liian raskasta, liian tuttua hänelle. Olen riippakivi sairaana.
Nyt kun katson ajatteluani siinä hetkessä, näen vain oireita.
Hypersensitivity to rejection or criticism.
Feelings of inadequacy.
Self-loathing.
Mistrust of others.
Olen sairas ihminen. En halua tätä elämää. Olen rikki ja rahaton.
Kunpa joku tappaisi minut.
En halua elää vanhaksi. En halua kokea, mitä vuosikymmenten aikana kerääntynyt yksinäisyys ja masennus tekevät mielelle ja keholle. En halua nähdä edes normaalia vanhentumista. Ihmisen ei ole tarkoitettu elää yli 60-vuotiaaksi, minkä monet sairaudet todistavat. Keho hajoaa, joillakin ei, joillakin nopeammin.
Kerronpa teille nyt harvinaisesti tällä hetkellä menevästä parisuhteestani. Tapasin kyseisen kauniin ihmisen maaliskuussa. Olin silloin vielä vakaassa lääkityksessä, joka toimi, ja kykenin toimimaan sosiaalisena eläimenä mikä ihminen on. Kaikki oli alussa hyvin, loistavasti itseasiassa.
Sitten lopetin lääkityksen rahanpuutteen vuoksi. Valdoxan maksaa 80 euroa loota, johon minulla ei sillä hetkellä ollut varaa. Joten, hei, minäpä lopetan sen kokonaan. Vitun älykäs liike.
Mieli mustui, paloi, ja sain tavata hänen ystäviään ja läheisiään sisäisen kriitikon ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Eihän siitä mitään tullut, annoin itsestäni todella sulkeutuneen ja kyvyttömän ihmisen vaikutelman. Leuat olivat juurtuneet kiinni toisiinsa. Sanat sain vääntää ulos. Tuntui kuin kaikki maailman elämisen tuomarit ja sosiaaliset nerot tuomitsivat jokaisen eleeni. Masennuskaappi on paska paikka.
Sosiaaliset epäonnistumiset vahvistivat sisäistä narratiivia epäonnistuneesta itsestä, epäonnistunut persoona. Luuseri. Elämätön tylsimys. Pelkuri. Lisää taakkaa täynnä olevaan päähän. Kriitikko huudattaa levyjään kellonympäri.
Sitten kaunein ihminen lähti matkalle. Hän oli suunnitellut sitä ystäviensä kanssa pitkään, säästänyt ja ahkeroinut sen eteen. Olin onnellinen että hän pääsi lähtemään matkalle, mutta samalla tiesin että yksinäisyys tulee tekemään temppuja minulle pitkän ajan kuluessa. Kaksi kuukautta reissussa.
Lääkäri kirjoitti minut osastolle rutiinikäynnin jälkeen. Siellä sitten olin muiden järkkyneiden mielten kanssa hiljaa kaksi viikkoa. Näin millaisesta pulasta on kyse psykiatrisilla osastoilla.
Hoitajia oli vähän. Joskus en nähnyt omahoitajaani päiviin. Päivittäiset ryhmät, joissa tehdään vaikka rentoutusharjoituksia, tuntuvat sairaalta pilalta. Muut hoidokit olivat puolikatatonisissa tiloissa, muita sosiaalisesti häiriintyneitä, tai muita todella sääliä herättäviä tapauksia. Yhdellä aikuisella niskapartaisella miehellä oli Karvinen-paita päällä viikosta toiseen. Eräs vanhus ei liikkunut tuolista TV:n äärellä muuten kuin syömään ja nukkumaan.
Lähdin pois, ei järkeä olla paikassa missä päivästä toiseen mietit miksi olet siellä.
Sitten heinäkuu. Ei muistikuvia. Olin kai yksin. Tilani ei parantunut.
Takaisin osastolle elokuussa, nyt itsemurhariskin takia. En tiedä edelleenkään mitä hyödyn siitä, mutta aloin käymään osastolla salilla. Jos ei muuta, niin liikuntaa. Miksi ei.
Sain tänä aamuna viestin että kaunein ihminen lähtee taas syys-lokakuussa yksin matkalle. Hän haluaa kokeilla itseään. Haluan olla onnellinen hänen puolestaan, haluan että hän on onnellinen. Mutta en näe miten hän voi olla onnellinen minun kanssa, en näe miten kukaan voisi olla onnellinen minun kanssa.
Minä koin että hän torjui minut yksin lähtiessään. Tuntui siltä ettei edes hän halua olla kanssani. Minä en kelpaa edes omalle tyttöystävälleni! Minä olen epäonnistunut! Hän ei halua minua enää! Hän ei rakasta minua! En merkitse mitään hänelle! Itseinho ja pelkomoodi täysillä päälle.
Sitten helvetinmoinen syytöskierre, mitä kadun nyt, että miten hän voi jättää minut taas yksin. Minun yksinäisyyteni nielaisee kaiken, se on pohjaton kuilu jonne olen tippunut. Nyt se tuhoaa parisuhteenikin.
Liian raskasta, liian tuttua hänelle. Olen riippakivi sairaana.
Nyt kun katson ajatteluani siinä hetkessä, näen vain oireita.
Hypersensitivity to rejection or criticism.
Feelings of inadequacy.
Self-loathing.
Mistrust of others.
Olen sairas ihminen. En halua tätä elämää. Olen rikki ja rahaton.
Kunpa joku tappaisi minut.
sunnuntai 17. elokuuta 2014
Rikki menneitä ajatuksia
Seuraavat väitteet ovat omia mielipiteitäni tai ajatuksia, ja osa pelkästään masennuksen/persoonallisuushäiriöni tuottamia ajatusvääristymiä, enkä suosittele niiden omaksumista kenellekään. En aio väitellä näiden väitteiden puolesta, sillä olenhan se herra ristiriita. Ja suolahan on tärkein mauste kaikessa.
Persoonallisuushäiriöt ovat rumimpia mielenterveyden ongelmia.
Identiteetin täydellinen tuhoutuminen on vapauttavin kokemus mitä voi joillekin ihmiselle suoda.
Olin liikaa yksin lapsena. Olen liikaa yksin "aikuisena." Liika yksinäisyys tekee tylsän ihmisen.
Itsemurha on täysin hyväksyttävää jos se on harkittu, eikä psykoottimaisen masennuksen vallassa tehty hätäratkaisu. Ihmisen elämä kuuluu hänelle itselleen.
Kaikki ihmiset eivät pärjää, tai tule pärjäämään tässä elämässä. Heitä pitäisi auttaa, mutta avun saanti on täysin sattumaa.
Elämä on vain sitä mitä ajattelet nyt.
Joskus ratkaisuja ei ole olemassa.
Ihmissuhteet ovat venäläistä rulettia, joka on sen arvoista. Ikävä kyllä peliin sisältyy häviäjiä. Jos sellaisiin haluaa uskoa.
Minä kuolin tänä vuonna, joskus huhtikuussa, mutta ruumiini on vielä elossa.
Ehkä palaan kuolleista, mutta siihen tarvitaan ihme. Jeesus voi rakastaa minua, mutta minä inhoan kirkkoja, ja siihen palavasti uskovia ihmisiä tietyllä tasolla. Dogmaattisessa uskonnossa ei ole minulle mitään viehättäviä ominaisuuksia.
Olen aiheuttanut täysin vältettäviä ja tarpeetonta surua tietyille ihmisille. Olen pahoillani ja myös täysin pettynyt itseeni.
Itseviha on väärin opittua motivaatiota.
Suurinosa olemassaolosta on lopulta vain sattumaa. Yksin äärettömässä pimeässä avaruudessa meidän planeettamme on, ja niin olemme mekin. Asteroidit ja ihmissuhderuletti ovat molemmat olennainen osa olemassaoloamme. Joskus se pamahtaa, ja pitää poimia muruset maasta.
Ja rakentaa alusta.
Miten onnekkaan epäonnekkaita me kaikki olemme.
Persoonallisuushäiriöt ovat rumimpia mielenterveyden ongelmia.
Identiteetin täydellinen tuhoutuminen on vapauttavin kokemus mitä voi joillekin ihmiselle suoda.
Olin liikaa yksin lapsena. Olen liikaa yksin "aikuisena." Liika yksinäisyys tekee tylsän ihmisen.
Itsemurha on täysin hyväksyttävää jos se on harkittu, eikä psykoottimaisen masennuksen vallassa tehty hätäratkaisu. Ihmisen elämä kuuluu hänelle itselleen.
Kaikki ihmiset eivät pärjää, tai tule pärjäämään tässä elämässä. Heitä pitäisi auttaa, mutta avun saanti on täysin sattumaa.
Elämä on vain sitä mitä ajattelet nyt.
Joskus ratkaisuja ei ole olemassa.
Ihmissuhteet ovat venäläistä rulettia, joka on sen arvoista. Ikävä kyllä peliin sisältyy häviäjiä. Jos sellaisiin haluaa uskoa.
Minä kuolin tänä vuonna, joskus huhtikuussa, mutta ruumiini on vielä elossa.
Ehkä palaan kuolleista, mutta siihen tarvitaan ihme. Jeesus voi rakastaa minua, mutta minä inhoan kirkkoja, ja siihen palavasti uskovia ihmisiä tietyllä tasolla. Dogmaattisessa uskonnossa ei ole minulle mitään viehättäviä ominaisuuksia.
Olen aiheuttanut täysin vältettäviä ja tarpeetonta surua tietyille ihmisille. Olen pahoillani ja myös täysin pettynyt itseeni.
Itseviha on väärin opittua motivaatiota.
Suurinosa olemassaolosta on lopulta vain sattumaa. Yksin äärettömässä pimeässä avaruudessa meidän planeettamme on, ja niin olemme mekin. Asteroidit ja ihmissuhderuletti ovat molemmat olennainen osa olemassaoloamme. Joskus se pamahtaa, ja pitää poimia muruset maasta.
Ja rakentaa alusta.
Miten onnekkaan epäonnekkaita me kaikki olemme.
lauantai 9. elokuuta 2014
Huolimaton tunnustus
Olin lukiossa se friikki jolle ei puhuttu.
Ainakin ne kaksi ensimmäistä vuotta niistä kuudesta jotka siellä vietin. Sitten olin kai jonkinlainen pelle. (Joo, tähän se kyyneleet klovnin maskin takana juttu.)
Sitten lukio loppui, sain YO-kirjoitukset läpi motivaation puutteesta ja masennuksesta huolimatta. Sain paperin jota voisi sanoa puoliksi avatuksi oveksi. Se veisi minut jonnekin jos haluaisin. Juutun vain kysymykseen miksi haluaisin.
Ihmissuhteeni ovat olleet olemassa, sitten lakanneet mielenkiinnon haihtuessa. Mitä hauskaa masentuneessa pellessä? Mitä näet taulussa jossa on vain mustan ja harmaan sävyjä?
Minulla ei ole tarinoita, ei juttuja joita jakaa. Yritän nyt vain saada itsestäni tämän...olemattoman olon ulos. Voimakas tunne tunteettomuudesta. Joku välittää, miksi?
Aina miksi.
Eksistentiaaliset kriisit ovat niin passé, mikset tee niin kuin kaikki muutkin: hukuta itsesi viinaan ja huumeisiin; häviä hedonistiseen masturbaatioon? Täytä tyhjyys kertakäyttöisillä ihmisillä, aamun kalpeudella peilissä, jatkuvalla kierteellä jonnekin vielä alemmas?
Mutta ei, sinun pitää vain kieriskellä itsesäälissä yksiössäsi, tehdä sama asia päivästä toiseen niin kuin olisit se sama kiusaamisen uhri ala-asteella. Kävelet edelleen yksin niillä kallioilla, katsoen kun muut lapset pelaavat jalkapalloa urheilukentällä. Olet oman elämäsi uhri, koska ajat jatkuvasti itsesi nurkkaan. Sitten kirjoitat jotakin päiväkirjaasi, elämästä jota et oikeastaan elä.
Muistat kaikki loukkaukset, unohdat kaikki ne kerrat kun joku on sanonut pitävänsä sinusta. Häpeä on sinulle niin voimakas kokemus, niin et oikeastaan muuta tunnekaan kun kertaat elämääsi. Ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat jotakin mitä vain sinä tunnet, vai mitä?
Suurin synti on olla tietämätön omista puutteista. Ja sinä olet tehnyt niistä itsellesi jonkinlaisen saastaisen alttarin josta teet merkintöjä. Siinä ei ole mitään viehättävää, saati puhuttavaa. Se että et halua tehdä kenellekään pahaa, ei tee sinusta hyvää ihmistä. Se että lyöt itseäsi, ei tee sinusta vahvempaa. Se että olet yksin, ei tee sinusta erikoista. Vaikka olisitkin erikoinen, se ei tekisi sinusta yhtään parempaa. Kaikki ovat sinulle yhtä arvottomia sinun tuhoutuvassa, tyhjentyvässä maailmassa.
Negatiivisuus, pessimismi ja kyynisyys ovat mielestäni rumimpia ominaisuuksia ihmisellä. Minulla on ne kaikki.
Ainakin ne kaksi ensimmäistä vuotta niistä kuudesta jotka siellä vietin. Sitten olin kai jonkinlainen pelle. (Joo, tähän se kyyneleet klovnin maskin takana juttu.)
Sitten lukio loppui, sain YO-kirjoitukset läpi motivaation puutteesta ja masennuksesta huolimatta. Sain paperin jota voisi sanoa puoliksi avatuksi oveksi. Se veisi minut jonnekin jos haluaisin. Juutun vain kysymykseen miksi haluaisin.
Ihmissuhteeni ovat olleet olemassa, sitten lakanneet mielenkiinnon haihtuessa. Mitä hauskaa masentuneessa pellessä? Mitä näet taulussa jossa on vain mustan ja harmaan sävyjä?
Minulla ei ole tarinoita, ei juttuja joita jakaa. Yritän nyt vain saada itsestäni tämän...olemattoman olon ulos. Voimakas tunne tunteettomuudesta. Joku välittää, miksi?
Aina miksi.
Eksistentiaaliset kriisit ovat niin passé, mikset tee niin kuin kaikki muutkin: hukuta itsesi viinaan ja huumeisiin; häviä hedonistiseen masturbaatioon? Täytä tyhjyys kertakäyttöisillä ihmisillä, aamun kalpeudella peilissä, jatkuvalla kierteellä jonnekin vielä alemmas?
Mutta ei, sinun pitää vain kieriskellä itsesäälissä yksiössäsi, tehdä sama asia päivästä toiseen niin kuin olisit se sama kiusaamisen uhri ala-asteella. Kävelet edelleen yksin niillä kallioilla, katsoen kun muut lapset pelaavat jalkapalloa urheilukentällä. Olet oman elämäsi uhri, koska ajat jatkuvasti itsesi nurkkaan. Sitten kirjoitat jotakin päiväkirjaasi, elämästä jota et oikeastaan elä.
Muistat kaikki loukkaukset, unohdat kaikki ne kerrat kun joku on sanonut pitävänsä sinusta. Häpeä on sinulle niin voimakas kokemus, niin et oikeastaan muuta tunnekaan kun kertaat elämääsi. Ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat jotakin mitä vain sinä tunnet, vai mitä?
Suurin synti on olla tietämätön omista puutteista. Ja sinä olet tehnyt niistä itsellesi jonkinlaisen saastaisen alttarin josta teet merkintöjä. Siinä ei ole mitään viehättävää, saati puhuttavaa. Se että et halua tehdä kenellekään pahaa, ei tee sinusta hyvää ihmistä. Se että lyöt itseäsi, ei tee sinusta vahvempaa. Se että olet yksin, ei tee sinusta erikoista. Vaikka olisitkin erikoinen, se ei tekisi sinusta yhtään parempaa. Kaikki ovat sinulle yhtä arvottomia sinun tuhoutuvassa, tyhjentyvässä maailmassa.
Negatiivisuus, pessimismi ja kyynisyys ovat mielestäni rumimpia ominaisuuksia ihmisellä. Minulla on ne kaikki.
perjantai 8. elokuuta 2014
Erakon lopputulos
Ensi viikon maanantaina taas osastolle. Olen päättänyt olla siellä niin pitkään kuin tarvitsee. En tiedä mitä muutakaan tekisin.
Sosiaalinen eristäytyminen, kyvyttömyys ja takertelu puhumisessa, elämän tuskaisuus ja ahdistus. Masennus. Ikäänkuin joku olisi maalannut persoonallisuuteni värittömäksi. Minussa ei ole huomattavaa, ei kerrottavaa. Hymyilen vaikka en tunne mitään. Tunne-elämän puutos. Olen häiriintynyt.
Jos joku kysyisi millainen minä olen, mistä pidän, mitä teen, jne. en osaisi vastata mihinkään. Minut on pyyhitty, läpivalaistu. Sisällä ei ole enää mitään kerrottavaa.
"Isolation is a self-defeating dream."
Carlos Salinas de Gortari
Sosiaalinen eristäytyminen, kyvyttömyys ja takertelu puhumisessa, elämän tuskaisuus ja ahdistus. Masennus. Ikäänkuin joku olisi maalannut persoonallisuuteni värittömäksi. Minussa ei ole huomattavaa, ei kerrottavaa. Hymyilen vaikka en tunne mitään. Tunne-elämän puutos. Olen häiriintynyt.
Jos joku kysyisi millainen minä olen, mistä pidän, mitä teen, jne. en osaisi vastata mihinkään. Minut on pyyhitty, läpivalaistu. Sisällä ei ole enää mitään kerrottavaa.
"Isolation is a self-defeating dream."
Carlos Salinas de Gortari
tiistai 29. heinäkuuta 2014
Epätoivo ja itsetuho
Mikään ei ole pelottavampaa kuin täydellinen yksinäisyys. Eristäytyminen kaikesta on johtanut minut tähän paradoksaaliseen tilaan, jossa yksinolo on minulle sekä miellyttävää, mutta lopulta vain pakenemista kaikesta. Ja nyt olen yksin. Ei Jesaria, ei...en halua puhua siitä.
Ongelmiini on olemassa varmasti ratkaisu, mutta näen vain itsetuhon vapauttavana. Häpeän liekit tuntuvat nuolleen minun olemukseni täysin tunnistamattomaksi: olen varjoni varjo. Sanat eivät tule suustani, haluni ovat alkeellisia ja tahtoni saavuuttaa mitään on olematon. Apatia ja mielikuvituksettomuus ovat saaneet minäni surkastumaan, mieleni on vain oikku.
Mitä minulle siis tapahtui? Pari kuukautta sitten...maaliskuussa...en löydä sanoja, jotain hienoa tapahtui, sitten aurinko pimentyi. Tunsin vain surua ja epävarmuutta siinä missä oli ennen jonkinlainen käsitys minuudesta. Hauskuus, vitsit ja puhe haihtuivat lumen mukana. Kuin olisin sulanut kevät auringossa taivaalle, valunut loskan seassa viemäreihin.
"Itsemurha ei ole ratkaisu, pelkurin keino, läheiset surevat..."
Yksilö ei ole olemassa muita varten. Vain itseään, ja läheiset tuntuvat olevan vain vaivaannuttava sivuseikka itsetuhossani.
Olen tehnyt sitä jo monta vuotta.
Huomenna taas uusi terapeutti. Haluanko edes parantua?
Ongelmiini on olemassa varmasti ratkaisu, mutta näen vain itsetuhon vapauttavana. Häpeän liekit tuntuvat nuolleen minun olemukseni täysin tunnistamattomaksi: olen varjoni varjo. Sanat eivät tule suustani, haluni ovat alkeellisia ja tahtoni saavuuttaa mitään on olematon. Apatia ja mielikuvituksettomuus ovat saaneet minäni surkastumaan, mieleni on vain oikku.
Mitä minulle siis tapahtui? Pari kuukautta sitten...maaliskuussa...en löydä sanoja, jotain hienoa tapahtui, sitten aurinko pimentyi. Tunsin vain surua ja epävarmuutta siinä missä oli ennen jonkinlainen käsitys minuudesta. Hauskuus, vitsit ja puhe haihtuivat lumen mukana. Kuin olisin sulanut kevät auringossa taivaalle, valunut loskan seassa viemäreihin.
"Itsemurha ei ole ratkaisu, pelkurin keino, läheiset surevat..."
Yksilö ei ole olemassa muita varten. Vain itseään, ja läheiset tuntuvat olevan vain vaivaannuttava sivuseikka itsetuhossani.
Olen tehnyt sitä jo monta vuotta.
Huomenna taas uusi terapeutti. Haluanko edes parantua?
sunnuntai 13. heinäkuuta 2014
Mitä on masennus?
Täydellinen haluttomuus. Kielen ja mielen surkastuminen. Ajatusten kapeus. Kalpeus. Pohjaton laiskuus.
Osastolle meno juhannuksen jälkeen (jäljiltä). Vieraantuneisuus sairaalassa. Halusin tutustua, mutta olin itse kiinni. Haluan edelleen tutustua, mutta olen edelleen varsin kiinni. Kaksi viikkoa selällä maaten.
Juhlat. Muisti pätkii, outoutta. Makaan sängyllä ja teen päivityksen blogilleni.
Elossako? Sieluni on jäljessä. En ole paikalla.
torstai 27. helmikuuta 2014
Toinen yö (tarpeeton pohdinta)
Ei unta, enkä usko nukkuvanikaan. Sillä ei ole väliä enää, luovutan unirytmini suhteen. Lisäksi sanat tulevat paremmin kahdentoista jälkeen. En tiedä mikä siinä on. Vuosien tottumus on hyvä veikkaus. Lisäksi inhoan odottamista, mitä unettomuus periaatteessa on. Käpyrauhaseni ei tuota tarvittavaa määrää melatoniinia, eli en vain osaa nukahtaa ilman lääkkeitä enää. Mikä on turhauttavaa, kun ajattelee asiaa pidemmän päälle. Kohta se kai kai kuitenkin tottuu.
Ja mikä kuitenkin on pidemmän päälle? 30-vuotiaana aivot pihalle, jos ei ole sitä toistuvaa endorfiini määrää siellä? Noin kuusi vuotta ja kolme kuukautta elinaikaa siis. Mielenkiintoinen ajatus. Ei kai muuta. Ja mikä ettei, täysin looginen päätelmä kuitenkin. Silloin pitäisi tietää osaako käsitellä omia ongelmiaan vai ei. Kaikilla on ongelmia, kukaan ei välty kivulta. Joten on vain rationaalista päättää elämänsä, jos kipu ylittää sietämisen. Sitähän minä teen nyt. Siedän.
Kaikki eivät kuitenkaan masennu, tai pohdi itsemurhaa, mikä tekee päätelmäketjusta hieman puutteellisen. Ihmiset ovat pärjänneet kurjemmissa olosuhteissa. Minä en kuitenkaan ole ihminen, olen yksilö. Me kaikki olemme ihmisiä, me emme kaikki tosin ole hyviä siinä. Mikä onkin kaikkien kannalta huonompi juttu.
Minulla on asiat liian hyvin. Kyllästyn helposti, en aseta haasteita itselleni. Tavoitteita. Asiat ovat vain tapahtuneet minulle, ja minä olen pohtinut mitä se kaikki tarkoittaa.
Ei mitään, jos et tee mitään.
Masennus on luonnon keino muuttaa aivojamme sopeutumaan ympäristöön. Teoriassa siis. Mutta jos yksilö torjuu ympäristön, niin on vain vähän vaihtoehtoja. Aivot pihalle?
Kylläpäs nukuttaa, tulihan se melatoniini kuitenkin.
Öitä kaikille.
Ja mikä kuitenkin on pidemmän päälle? 30-vuotiaana aivot pihalle, jos ei ole sitä toistuvaa endorfiini määrää siellä? Noin kuusi vuotta ja kolme kuukautta elinaikaa siis. Mielenkiintoinen ajatus. Ei kai muuta. Ja mikä ettei, täysin looginen päätelmä kuitenkin. Silloin pitäisi tietää osaako käsitellä omia ongelmiaan vai ei. Kaikilla on ongelmia, kukaan ei välty kivulta. Joten on vain rationaalista päättää elämänsä, jos kipu ylittää sietämisen. Sitähän minä teen nyt. Siedän.
Kaikki eivät kuitenkaan masennu, tai pohdi itsemurhaa, mikä tekee päätelmäketjusta hieman puutteellisen. Ihmiset ovat pärjänneet kurjemmissa olosuhteissa. Minä en kuitenkaan ole ihminen, olen yksilö. Me kaikki olemme ihmisiä, me emme kaikki tosin ole hyviä siinä. Mikä onkin kaikkien kannalta huonompi juttu.
Minulla on asiat liian hyvin. Kyllästyn helposti, en aseta haasteita itselleni. Tavoitteita. Asiat ovat vain tapahtuneet minulle, ja minä olen pohtinut mitä se kaikki tarkoittaa.
Ei mitään, jos et tee mitään.
Masennus on luonnon keino muuttaa aivojamme sopeutumaan ympäristöön. Teoriassa siis. Mutta jos yksilö torjuu ympäristön, niin on vain vähän vaihtoehtoja. Aivot pihalle?
Kylläpäs nukuttaa, tulihan se melatoniini kuitenkin.
Öitä kaikille.
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Toinen päivä
Viime yönä luin Canterbury Talesia (englanniksi, of course) yhdeksältä, sitten kymmeneltä yritin nukkua. Koska väsytti. Nukahdin varmaan lopulta neljältä. Taitaa neljäs viikko parin tunnin unilla kohta tulla täyteen. Vituttaa, mutta ketipinoriin en koske. Syy: se petturi ei auttanut minua toissakaan yönä, ja sitten se kusi seuraavana aamulla vain silmiin kun piti olla lähdössä tänne.
Tänä aamuna taas heräsin moottorisahan ääneen yhdeksältä. Pumpulia täynnä oleva pää, vieressä musta labradori tökkimässä kuonollaan ruokaa. Piti kuitenkin laittaa odottamaan ruokaa, sillä voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet koiran ulkona kävelyttämiseen hihnassa. Joten toinen tyyny pään päälle ja unohdus.
Kiroilen paljon. Huomaan olevani joskus turhan aggressiivinen. Ajattelen ajoittain väkivaltaa, tai väkivaltaisia ajatuksia, vaikka periaatteessa rauhaa rakastava ihminen olenkin. Ilmeisesti joko:
a) Rivatrilista harvinainen sivuvaikutus.
b) Vieroitusoireet kahvista ja tupakasta yhdessä, ah.
c) Outoa testosteronitasojen heittelyä, enkä todellakaan käytä steroideja. Taitaa johtua "vapaaehtoisesta" selibaatista tai muista lääkkeistä.
d) Tai kaikki mukavasti yhdessä vippaa päässä. (Itse veikkaan tätä.)
å) Olen todella sekaisin. (Hyvin todennäköistä.)
Jes, pääsin taas itseanalyysissä ja paljastelussa eteenpäin. Muihin asioihin.
Tänään en ole ehtinyt tehdä paljoa, kun pystyin nousemaan vasta puoli yhdeltä. Ruokin koiran ja käytin ulkona pahan metsurin lähdettyä. Sitten kirjoitin paljon. Jonka jälkeen pientä lihasvenyttelyä ja treeniä. Sitten "kauppalenkille", eli kävellen kauppaan ja kävellen takaisin. Tuntuu edelleen hyvälle. Tiedän miten noustaan, joka kerta vain paremmin. Nyt tuntuu paljon virkeämmältä kuin eilen, tai pari tuntia sitten.
Kävin myös todella vanhalla kävelypaikallani, varsin iso soramonttu, ja katselin sitä hiljaa viisi minuuttia sen laidalla. Huomasin pieniä muutoksia: iso kivi keskeltä monttua oli hävinnyt. Siihen liittyi pari muistoa. Sitten kävelin pois samaa reittiä kuin tulin.
Palasin teini-iän kotiini. Pohdin hetken mitä tekisi, sitten hakkasin jäätä käytäviltä kuokalla. Kivaa tarkoituksen mukaista treeniä. Päätin pimeyden takia jatkaa huomenna. Takaisin sisälle. Meditaatiota. Illan ruuan pohtimista. Kirjoittamista tänne. Nyt.
Illemmalla varmaan lukemista ja sarjojen katsomista. Lisää tarkoituksetonta pohtimista. Nukahtamisen yrittämistä. Kieriskelyä sängyssä. En tiedä.
Väliäkö sillä, tulee se huominenkin samanlaisena todennäköisesti. Perjantaina vapautus vahtivuorosta. Ihan mukavaa täällä on, jos osaa olla talonmiehenä.
Sillä vain tylsillä ihmisillä on tylsää, vai mitä? Ehkäpä minä olen hieman tylsä. En jaksa enää ajatella asiaa. "Premium Chicken Nuggetsit" ovat valmiita. Eivätkä ne näytä yhtään sen paremmilta kuin ne muut nugetit Lidlistä.
Saatanan huijarit.
Tänä aamuna taas heräsin moottorisahan ääneen yhdeksältä. Pumpulia täynnä oleva pää, vieressä musta labradori tökkimässä kuonollaan ruokaa. Piti kuitenkin laittaa odottamaan ruokaa, sillä voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet koiran ulkona kävelyttämiseen hihnassa. Joten toinen tyyny pään päälle ja unohdus.
Kiroilen paljon. Huomaan olevani joskus turhan aggressiivinen. Ajattelen ajoittain väkivaltaa, tai väkivaltaisia ajatuksia, vaikka periaatteessa rauhaa rakastava ihminen olenkin. Ilmeisesti joko:
a) Rivatrilista harvinainen sivuvaikutus.
b) Vieroitusoireet kahvista ja tupakasta yhdessä, ah.
c) Outoa testosteronitasojen heittelyä, enkä todellakaan käytä steroideja. Taitaa johtua "vapaaehtoisesta" selibaatista tai muista lääkkeistä.
d) Tai kaikki mukavasti yhdessä vippaa päässä. (Itse veikkaan tätä.)
å) Olen todella sekaisin. (Hyvin todennäköistä.)
Jes, pääsin taas itseanalyysissä ja paljastelussa eteenpäin. Muihin asioihin.
Tänään en ole ehtinyt tehdä paljoa, kun pystyin nousemaan vasta puoli yhdeltä. Ruokin koiran ja käytin ulkona pahan metsurin lähdettyä. Sitten kirjoitin paljon. Jonka jälkeen pientä lihasvenyttelyä ja treeniä. Sitten "kauppalenkille", eli kävellen kauppaan ja kävellen takaisin. Tuntuu edelleen hyvälle. Tiedän miten noustaan, joka kerta vain paremmin. Nyt tuntuu paljon virkeämmältä kuin eilen, tai pari tuntia sitten.
Kävin myös todella vanhalla kävelypaikallani, varsin iso soramonttu, ja katselin sitä hiljaa viisi minuuttia sen laidalla. Huomasin pieniä muutoksia: iso kivi keskeltä monttua oli hävinnyt. Siihen liittyi pari muistoa. Sitten kävelin pois samaa reittiä kuin tulin.
Palasin teini-iän kotiini. Pohdin hetken mitä tekisi, sitten hakkasin jäätä käytäviltä kuokalla. Kivaa tarkoituksen mukaista treeniä. Päätin pimeyden takia jatkaa huomenna. Takaisin sisälle. Meditaatiota. Illan ruuan pohtimista. Kirjoittamista tänne. Nyt.
Illemmalla varmaan lukemista ja sarjojen katsomista. Lisää tarkoituksetonta pohtimista. Nukahtamisen yrittämistä. Kieriskelyä sängyssä. En tiedä.
Väliäkö sillä, tulee se huominenkin samanlaisena todennäköisesti. Perjantaina vapautus vahtivuorosta. Ihan mukavaa täällä on, jos osaa olla talonmiehenä.
Sillä vain tylsillä ihmisillä on tylsää, vai mitä? Ehkäpä minä olen hieman tylsä. En jaksa enää ajatella asiaa. "Premium Chicken Nuggetsit" ovat valmiita. Eivätkä ne näytä yhtään sen paremmilta kuin ne muut nugetit Lidlistä.
Saatanan huijarit.
tiistai 25. helmikuuta 2014
Olemattomuuden Odotus
Koiran vahtimiskeikka. Ajattelin ottaa taas sen niskalenkin itsestäni, ja yrittää tehdä siitä meditaatiosta päivittäistä. Yritän myös kirjoittaa unohtuneeseen päiväkirjaani. Aloitetaan pohjalta, ja niin edelleen.
Meditaation tunnen tarpeelliseksi, koska en pysty keskittymään mihinkään paria minuuttia pidempään. Kirjoittaminen auttaa myös keskittymiskyvyn parannuksessa. Jos tutkimuksiin ja pari tuhatta vuotta vanhoihin perinteisiin on uskomista.
Tärkeintä on ottaa tämä kaikki tosissaan, muuten ei synny mitään. Päiväkirja on "kiva kaveri"; vähän hiljainen, mutta loistava työkumppani käytettynä oikein.
Juon vain vettä, kofeiininkin tiputan ruokavaliosta. Ehkä se auttaa? Unta ei nimittäin ole viime aikoina tullut, ja olokin lähentelee maniaa kun ajattelen tarkemmin paria viime viikkoa. En halua puhua niistä.
Unohdan paljon asioita...kuten senkin miten olin päättämässä tämän virkkeen. Ai niin, Rivatril.
Rivatrilia ei ole suunniteltu päivittäiseen käyttöön kahvin kanssa, en suosittele sitä trippiä kenellekään.
Se kulkee näin:
"Väsyttää, otanpa kahvia."
"Ah kun ahdistaa, otanpa rivan."
"Ai hitsi kun väsyttää taas, otanpa enemmän kahvia tänä aamuna..."
Kunnes pääset siihen missä minä olin viikko sitten. Nyt tuntuu siltä kuin silmät roikkuisivat koko ajan alas päin. En leiki enää aivokemikaalien kanssa, alkoholikin on mennyt pannaan kun saan siitä aggressioita. Kohta muutan luostariin, ja otan siellä sen kuuluisan hiljaisuusvalan.
Huomiseen, sauna tuntui mukavalta pitkästä aikaa.
Meditaation tunnen tarpeelliseksi, koska en pysty keskittymään mihinkään paria minuuttia pidempään. Kirjoittaminen auttaa myös keskittymiskyvyn parannuksessa. Jos tutkimuksiin ja pari tuhatta vuotta vanhoihin perinteisiin on uskomista.
Tärkeintä on ottaa tämä kaikki tosissaan, muuten ei synny mitään. Päiväkirja on "kiva kaveri"; vähän hiljainen, mutta loistava työkumppani käytettynä oikein.
Juon vain vettä, kofeiininkin tiputan ruokavaliosta. Ehkä se auttaa? Unta ei nimittäin ole viime aikoina tullut, ja olokin lähentelee maniaa kun ajattelen tarkemmin paria viime viikkoa. En halua puhua niistä.
Unohdan paljon asioita...kuten senkin miten olin päättämässä tämän virkkeen. Ai niin, Rivatril.
Rivatrilia ei ole suunniteltu päivittäiseen käyttöön kahvin kanssa, en suosittele sitä trippiä kenellekään.
Se kulkee näin:
"Väsyttää, otanpa kahvia."
"Ah kun ahdistaa, otanpa rivan."
"Ai hitsi kun väsyttää taas, otanpa enemmän kahvia tänä aamuna..."
Kunnes pääset siihen missä minä olin viikko sitten. Nyt tuntuu siltä kuin silmät roikkuisivat koko ajan alas päin. En leiki enää aivokemikaalien kanssa, alkoholikin on mennyt pannaan kun saan siitä aggressioita. Kohta muutan luostariin, ja otan siellä sen kuuluisan hiljaisuusvalan.
Huomiseen, sauna tuntui mukavalta pitkästä aikaa.
torstai 20. helmikuuta 2014
Tänään on pimeää, huomenna on pimeää; itseasiassa AINA ON PIMEÄÄ
"Depressiivinen episodi."
Vietä pari päivää sanomatta mitään (suurinosa teistä ei varmaan pysty siihen), kassaneidit ja sedät poisluettuna, niin tiedät miltä minusta nyt tuntuu. Pyysin Ripiltä toista käyntiä tällä viikolla maanantaina. Sain onneksi.
En ole poistunut asunnostani paljoakaan. Kaihtimet ovat kuukauden päästä olleet melkein yhtä jaksoisesti kiinni vuoden. Minulla on pari vastaamatonta puhelua ja tekstiviestiä. Maksamattomia laskuja. Paperivuoria.
Inhoan kaikkea mitä teen, joten päätän viettää päivän taas kylpytakissa. Moneskohan viikko putkeen? Ei ole mitään syytä poistua asunnosta, paitsi ehkä ennen yhdeksää. Pitää minunkin syödä. Sitten minun pitää mennä nukkumaan, koska nukun kellon ympäri, ja minulla on terapiaa huomenna, jossa minun pitää pystyä puhumaan.
Ihmiset ovat kyselleet miten olen voinut, en ole vastannut edellä mainituista syistä. Pimeää sisällä, enkä puhu pelkästään asunnosta.
Keskustelin Ripin kanssa viimeksi monista asioista. Minusta, ja miten paljon ja mitä ajattelen, ja miten se on suurimmaksi osaksi rasite. En pysty pysäyttämään sitä, joten olen vetäytynyt tietokoneisiin saadakseni pääni hiljaiseksi. Laiskan miehen itsetuho, säälittävin kaikista.
Pitäisi meditoida, etkö siksi käynyt sitä kurssia? Yritä meditoita kun päässä on ääni, joka sanoo sinun olevan laiska vätys, jolla ei ole paljoa tarjottavaa kanssa ihmisille/kärsijöille. Joista en pidä kuitenkaan. Ja ääni osaa vittuilla, etenkin itselle ja muille. Sitten pitäisi pystyä keskustelemaan ihmisten kanssa.
Mietin mikä on masentuneen ja normaalin minän ero. Masentunut ei poistu asunnosta valoisan aikaan. Masentunut ei pysty puhumaan ilman lääkkeitä. Masentunut ei pysty syömään. Masentunut ei pysty kirjoittamaan ilman neljää kuppia kahvia, ja kolmea rivatrilinia. Masentunut ei osaa rakastaa, koska hän vihaa itseään. Aika tavallista.
Eikä kukaan tiedä kuka minä oikeastaan olen. Parempi on etteivät tiedä.
Vietä pari päivää sanomatta mitään (suurinosa teistä ei varmaan pysty siihen), kassaneidit ja sedät poisluettuna, niin tiedät miltä minusta nyt tuntuu. Pyysin Ripiltä toista käyntiä tällä viikolla maanantaina. Sain onneksi.
En ole poistunut asunnostani paljoakaan. Kaihtimet ovat kuukauden päästä olleet melkein yhtä jaksoisesti kiinni vuoden. Minulla on pari vastaamatonta puhelua ja tekstiviestiä. Maksamattomia laskuja. Paperivuoria.
Inhoan kaikkea mitä teen, joten päätän viettää päivän taas kylpytakissa. Moneskohan viikko putkeen? Ei ole mitään syytä poistua asunnosta, paitsi ehkä ennen yhdeksää. Pitää minunkin syödä. Sitten minun pitää mennä nukkumaan, koska nukun kellon ympäri, ja minulla on terapiaa huomenna, jossa minun pitää pystyä puhumaan.
Ihmiset ovat kyselleet miten olen voinut, en ole vastannut edellä mainituista syistä. Pimeää sisällä, enkä puhu pelkästään asunnosta.
Keskustelin Ripin kanssa viimeksi monista asioista. Minusta, ja miten paljon ja mitä ajattelen, ja miten se on suurimmaksi osaksi rasite. En pysty pysäyttämään sitä, joten olen vetäytynyt tietokoneisiin saadakseni pääni hiljaiseksi. Laiskan miehen itsetuho, säälittävin kaikista.
Pitäisi meditoida, etkö siksi käynyt sitä kurssia? Yritä meditoita kun päässä on ääni, joka sanoo sinun olevan laiska vätys, jolla ei ole paljoa tarjottavaa kanssa ihmisille/kärsijöille. Joista en pidä kuitenkaan. Ja ääni osaa vittuilla, etenkin itselle ja muille. Sitten pitäisi pystyä keskustelemaan ihmisten kanssa.
Mietin mikä on masentuneen ja normaalin minän ero. Masentunut ei poistu asunnosta valoisan aikaan. Masentunut ei pysty puhumaan ilman lääkkeitä. Masentunut ei pysty syömään. Masentunut ei pysty kirjoittamaan ilman neljää kuppia kahvia, ja kolmea rivatrilinia. Masentunut ei osaa rakastaa, koska hän vihaa itseään. Aika tavallista.
Eikä kukaan tiedä kuka minä oikeastaan olen. Parempi on etteivät tiedä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)