The Season of Almost Winter

Räntää ja sadetta, päivä harmaa kuin loskainen maa. Mieli kulkee lätäköiden seassa. Olo kuin kirotulla, ahdistus kiristää silmiä ja rintakehää. Ihmiset ympärillä mustia ja värittömiä hahmoja. Klooneja, toistuvia kasvoja ja vaatteita, lähes ilmeettömiä. Kaikki viittaa yksinäisyyteen, kaikki on vieraantumista muista.

Käyn lounaalla ravintolassa. Tarjoilija ei katso silmiin tuodessaan annoksen. "Hyvää ruokahalua" tuntuu erityisen ontolta ilman katsekontaktia. Kiire seuraavaan pöytään, olen vain yksi sadoista asiakkaista päivän aikana. Olen samanlainen, olen yksi klooneista.

Mieli luo maailmansa, ja tunteet valitsevat värin. Sinä luot mielesi, valitset ajatuksesi. Tunteita ei voi valita, mutta niitä voi lievittää. Yksinäisyys on puoliksi tyhjä tuoppi, elämä on lyhyt ilta. Taas jaarittelen kielikuvia, mutta se lievittää vähän tätä tylppää olemassaoloani. Ja minä olen niin väsynyt toistamaan tätä kaikkea...

Olen kateellinen ihmisille ympärilläni. Katselen kaveruksia kulkemassa, pariskuntia halaamassa, ja minä aaveena tässä paikassa, tässä ajassa, tässä tunteessa joka puristaa minua sisältä. Miksi minä sain tietää mitä tarkoittaa vaikea ja yksinäinen elämä? Olenko ansainnut tämän jotenkin?

Ulos. Räntä sulaa takkiin heti, sitten se kastelee kasvot ja hiukset. Eteenpäin. Yliopistolle lukemaan, opiskelemaan.

Istun kirjaston salissa lukemassa elämänkertaa Pentti Haanpäästä. Teen muistiinpanoja. Katson välillä muualle ja muita ihmisiä. Ajattelen jotain muuta. Pelaan yhden erän shakkia kännykällä. Häviän viimeisellä minuutilla. Katson taas ylös muihin. Kyyneleet nousevat tahtomatta silmiin, peitän ne käsilläni. Mä oon niin väsynyt tähän kaikkeen.

Nousen ja lähden nopeasti kotia kohti. Itken koko matkan ilmeettä. Eipä täällä kukaan katso silmiin, niin kukaan ei huomaa mitään. Eipähän tarvitse hävetä. Poistun hetkeksi elämästäni pelin avulla, ja niin ajatukset ja tunteet vaimenevat. Kaverille viestiä, on kiireinen ja lähdössä junaan. Ei ehdi soittaa ja puhua. Menen salille, ja olen siellä tunnin. Tuntuu vähän paremmalta. Ajatukset taas jossain muualla.

On pimeää kotiin kävellessä. Ihmiset samoja mustia ja värittömiä, toistuvia hahmoja pienessä kaupungissani. En tunne ketään, eikä kukaan tunne minua. Yksi 7,6 miljardista loisesta tällä planeetalla. Mikään ei ole merkinnyt mitään (koska en tunne sitä, en voi vain valita sitä merkitystä, en voi vain uskoa tähän mitä teen), eikä mitään merkkiä tämän lopusta ole nähtävillä. Paitsi jos haluaa uskoa iltalehtien otsikoiden olevan lopunajan merkkejä.

Kotona. Kyljyksiä ja elokuvaa. Yöksi melatoniinia, valdoxania ja imovanea.

Tuska on asia jonka täytyy olla polttoainetta elämän roviolla. Se on valinta, se on tie joka on kuljettava.

Nukahdan, ja unohdan hetkeksi itseni ja ikäväni.

Pyörä pyörii eteenpäin

Luovutin esseen kirjoittamisesta viime viikolla. Mitään ei syntynyt kun tuijotin tyhjää ruutua. Eino Leino ja Helkavirsiä. Nietzscheläisyys ja kuolema. Mielenkiintoisia aiheita, mutta mieleni löi tyhjää. Ehkä se oli pelkoa kun olin kirjoittamassa ensimmäistä kouluainetta kuuteen vuoteen, ja tunsin olevani täysin ruosteessa. Jäädyin ja jumituin tyhjään.

Tänään taas olen vapaa kaikesta. Mitään erityistä ei odoteta minulta tapahtuvan, ei ole aikataulua, ei ole ihmisiä kysymässä minnekään. Täysin tyhjä päivä. Täysin vapaa päivä.

Miksi minä toistaisin asiaa, joka tuottaa minulle lopulta vain kärsimystä? Tottumus, tuo vanha kumppani joka kertoo samoja tuttuja valheita, hymyilee ja silittää masentunutta päätä: "Olet turvassa. Olet väsynyt. Ei tällä ole väliä. Ei millään ole väliä. Olet turha."

Olen nukkunut pitkään, silmäni eivät ole täysin tottuneet olemaan auki. Välillä haluan takaisin uneen, haluan vain maata sängyssä näkemättä mitään muuta kuin unia. Välillä tiedän eläväni valhetta, ikävää ja yksinäistä elämää. Tiedän että tämä on ainoa mahdollisuuteni elää. Ja se valuu hukkaan, ja olen kauempana alusta ja lähempänä loppua kuin koskaan. Tämä pelottaa minua. Entä jos tulen toistamaan tätä ikuisesti?

Amor fati. Olen voittanut myös, olen saanut hyvää aikaan, olen jossain määrin hyvä ihminen. Minulla on paljon sisälläni, sillä minulla on minä. Jos minulla on minä, en ole niin yksin enää.

En suostu pelkäämään enää.

Joka päivä on uusi yö

Aamulla melatoniinipillerit väsyttävät vielä, niin makaan tunnin täydessä koomassa. Sumuisia ajatuksia, mietin miten hyvä olisi vain nousta ja aloittaa päivä, mutten yksinkertaisesti vain jaksa. Joka aamu.

Sitten nousen, kahvi valumaan ja koneelle selaamaan nettiä. Musiikkia YouTubesta tai Spotifysta. Kahvin jälkeen puuroa tai paahtoleipää kananmunalla. Kertovat että terveellisesti eläminen helpottaa masennusta. Niin kai sitten.

Pelejä. Sitten salille liikkumaan iltapäivästä. Juoksemista, soutamista, painoja. En ole kehittynyt nyt pariin kuukauteen paljoakaan, mutta saan tyydytystä pelkästä tekemisestä, niin mitäpä sitten. Ongelma on kun en löydä rahaa tai energiaa neljään ateriaan päivässä. Pitäisi syödä vielä terveellisemmin, mutta vittu kun en jaksa.

Kotiin tv:n ääreen. Sarjoja tai lisää pelaamista. Sotapelit vievät ajatuksia pois elämän toistosta. Olen keksinyt umpikujan, olen löytänyt miellyttävän häkkini. Ihmiset ovat kaukana muualla elämässä, löytämässä uusia tuttavuuksia, uusia elämyksiä.

Matkailemassa, opiskelemassa, juomassa kavereiden kanssa, rakastumassa, elämässä. Turtumassa arkeen, pärjäten, masentuen, hajoten. Aloittamassa uutta päivää, uutta viikkoa, eteenpäin kävellen. Joskus yksin, joskus jonkun kanssa. Tavallista, turvallista, normaalia.

Käyn kahvilassa, kirjoitan runoja ja katson miltä ihmiset näyttävät. Niin moni näyttää samalta kuin kaikki muutkin. Samat vaatteet, hiukset ja kasvot. Ympärillä muita samanlaisia, normaaleja ja ihan mukavan näköisiä. Mutta samalla niin tylsän näköisiä.

Olenkohan minä samanlaisen näköinen? Olenkohan minä tylsä?

Hän kysyy itseltään yksinäisenä yksiössään.

Elämä on hiljaa.

Se jatkuu

Raskas päivä taas takana. Leinon Helkavirsiä, yksinolemista ja kävely syysillassa. Kadut ovat täynnä lehtiä, ja hämärä tulee joka ilta aikaisemmin. Tuntui hieman raskaalta liikkua ulkona, mutta joenrantaa pitkin kävellessä tuli hieman iloisempi olo. Luonto näytti tyyneltä ja kauniilta.

Elämä tuntuu niin vaikealta yksin. Nähdä ihmisiä kävelevän pareittain, jutellen tavallisia kaverilleen. Aina sitä vertaa itseensä, aina sitä tuntee itsensä puutteelliseksi ja vialliseksi. Muistan menneitä, ajattelen hävinneitä ihmisiä ja ystäviä. Tunnen ikävää ja surua. Pysähdyn hetkeksi puun alle joenrannalla, ja katson vedestä heijastuvia valoja. Huokaan. Jatkan kävelyä.

Sairas olo. Yskittää. Mieli painavana ja surullisena. Syksy. Värit tummia, ja valo vähenevä. Kun pääsen kotiin, on jo pimeä. Vain hiljaisuus vastassa.

Minulla on ikävä sinua. Kunpa et olisi lähtenyt. Olisinpa tehnyt asioita toisin...oikein, paremmin.

Turhaa vanhan haikailua. Turhia muistoja. Turhaa elämää. Kipua. Kirvelee kurkussa ja rinnassa. Tylppä.

Ei se ole turhaa, sanoo toinen puoli. Se on minun elämääni, se on merkityksellistä minulle.

Lehtiä lipumassa jokea pitkin pimeään yöhön.

Työnnän itseäni eteenpäin, ylös, sanon kestäväni mitä vain. Haluan uskoa parantumiseeni. Kaikki mitä olen kokenut ei voi olla vain turhaa, ja kohti yksinäistä kuolemaa menevän mielen muistoja. Painavat ja raskaat asiat tekevät myös vahvoiksi, ne eivät vain eristä.

Joskus minä katson tätä hetkeä uudestaan ja hymyilen.

Repeat

Elämä jatkuu, pienin muutoksin erilaisena mutta samanlaisena. Teen uusia asioita, liikkeitä, rikon vähän tätä jäätä ympärilläni. Käyn kahviloissa juomassa kupin kahvia. Kirjastossa luen lehtiä ja satunnaisia kirjoja. Luennoilla istun kuuntelemassa, kyselemässä. Salilla juoksemassa, nostamassa painoja. Kirjoitan lyhyitä mietteitä ja runoja kännykälläni.

Palaan kotiin samaa reittiä, samoja askelia käyttäen. Istun samalle paikalle, katson sisääni ja tunnen surua. Pelaan samoja pelejä. Selaan samoja nettisivuja. Olen nähnyt tämän kaiken, olen yhä sama ihminen, olen yhä yksin. Kestän, jaksan, toistan. Mietin mitä järkeä on kulkea eteenpäin, mietin miksi jatkaa.

Yksin tämä kaikki tuntuu vain puolikkaan arvoiselta.

Olen tehnyt tätä vuosia, tavannut ihmisiä jotka haihtuvat; jättävät jälkensä ja tuoksunsa elämääni. Nyt siinä on monen ihmisen mentäviä aukkoja, muistojen tyhjyyttä.

Näin taas kuvan hänestä äsken sattumalta. Muistot ja kauneus kirpaisivat lie miten monetta kertaa. Nostalgia on sairaus, ja minä sen melankolinen kantaja.

Ja kuljen eteenpäin. Toistan päivän, viikon...

En jaksa enää vuotta toistaa.

Riittämättömän valon ruhtinaan uudet vaatteet

Taas vuoden verran kipua ja uudenlaista yksinäisyyttä. Kiehtova matka masennuksen syövereihin jatkukoon!

Vuoden alussa kävin salilla, juoksin ja tapailin joitain naisia. Haaleaa, suttuista. Unohdettavaa. Samanlaista. Olisipa minulla jotain miellyttävää sanottavaa lyhyistä suhteista, mutta halusin vain päästä yksinäisyydestäni hetkeksi eroon.Mutta se vain kasvoi pettymyksen ohella.

En ollut yhteydessä muuten keneenkään.

Sitten tuli kesä, vähän töitä ja uudet naiset. Eloa, väriä, tunteita. Join viiniä joenrannalla ja juttelin kauniille ihmisille. Sitten yksi erottui ja loisti, taisi olla vuosia edellisestä samanlaisesta tunteesta. Kiltti luonne, kaunis nimi, kasvot ja silmät kirkkaat. Älykäs. Helppohan siihen oli ihastua.

Kesä kului, juttu ei syventynyt, masennukseni oli häiritsevä tekijä hänelle. Taukoja. Juttu loppui elokuussa.

Melkein rakastuin. Melkein.

Tämä vuosi on ollut erityisen raskas. Iskuja on tullut muitakin, kovia sellaisia. Silti minä jaksan kantaa niitä. Pakkohan se on. Muuten kaatuu ja kuolee.

Nyt on syksy ja pimeät illat. Nyt on tuulista ja märkää. Nyt on raskas kantaa taakkaa, ja matkaa on vielä kuljettavana.

Matkaa vielä kuljettavana. Uusia naisia, uusia vuosia, uusia voittoja. Miksi masentua, kun voisi olla asiat aina pahemmin?

Afrikan lasten nälkä pitäköön siis minut kylläisenä.

Käyn yliopistossa opiskelemassa kirjallisuutta nykyisin. Avoimen kautta, mutta onpahan jotakin millä täyttää päivät. Essee Eino Leinon Helkavirsistä häämöttää uhkaavasti, enkä ole saanut vielä aloitettua oikein mitään. Joitain muistiinpanoja, mutta niistä ei paljon lauluja opettajalle synny.

En pelkää enää ihmisiä. Etäisyyttä, vierautta....osaan silti olla hauska, nokkela. Lämmin.

Miksi minä olen silti yksin?

Otteita Kellaripäiväkirjasta

18.1.2017 23:21
Keskiviikko

Heräsin aamulla ajatellen että on torstai. Seurasi tylsä päivä, lukuunottamatta tunnin päiväunia yhdeltä.

Ei kahvia tänään, Electroluxin keitin vääntää kusta jossa on kahvinaromeja. Päikkärit voitti ulkona käymisen tänään.

Sherlockin uusi kausi oli pettymys, huonosti kirjoitettu plää plää plää Fluv katsoo sarjoja.

__

20.1.2017 21:19
Perjantai

Donald Trump astui presidentin virkaan tänään. Vittu.

-

Taas ei ketään, ei mitään perjantaina. Vain päivä muiden samanlaisten kanssa minulle. Tylsä, turha elämä, juon Taliskeria ja tuijotan eteeni mykkänä. Samaa kuin eilen, toissapäivänä...Vitun kurkkukipu, haluaisin salille mutta epämääräinen sairastelu estää. Byhyy.

Itsepilkka, viha, koko ajan itseäni hakkaan, miksiköhän? Ei meno ainakaan parane.

-

Tänään olin taas. Kaikki tapahtuu, minä myös, kuin ennaltamäärättynä, rataa pitkää kulkien, matkustajat turhaan itkien: "Ei taas! Ei taas!"

Ympyrä on täydellinen muoto, ei alkua tai loppua, lähellä tai suoraan kohti nollaa.

__

25.1.2017 (vähän jälkeen keskiyön)
Keskiviikko


Olen sulanutta muovia hellan päällä,
uudestaan sulan ja kuplin,
päällä mustan hellan.

Olen vihainen patsas,
nyrkit kiinni ja suu auki huutaen:
"Vapaus versoo Verestä ja Raudasta!"

Olen märkivä haava,
täynnä mätää ja pahaa hajua,
pian kuolevassa ruumiissa.

Olen menneen talven muisto:
Palaan joka vuosi samaan aikaan.


16:50

Kipua taas, tuskaa, itkemistä. Rukoilin voimaa kestää, kykyä kasvaa ja antaa anteeksi. En tiedä keneltä rukoilin, mutta tarkoitus on varmaan tärkein. Sitä keksii yksinäisyydessä satuja kestääkseen sen.

Sanoja, sanoja....

Punaista kultaa, hiuksesi ovat

Verho, jonka alla maailman yksinäisimmät

Silmät, jotka näkevät näkymättömiä värejä

Sanoista, jotka sinut sisäänsä sulkee,

Sinut, joka niin uutta rakastat,

joka niin raivolla tuntee kellonlyönnit,

joka niin vapautta etsii, janoaa, tuntee ikävää kun

Pöly tippuu alas, peittää minut;

eikä meistä siksi vanhoja tullut,

Vain hyvin kuluneita valokuvia

Nuorista, joiden ei olisi tullut rakastua

Sillä vain toiselle meistä jäi tämä ikävä.

-

Tyrskähdän happamiin kyyneliin, aika kultaa haavat, enkä näe surun vuodolle loppua, kaikki vika minussa on, ja yksinäisyys on arkku.

Mieli on sitten hauta, nousee sieltä aika ajoin kummitus maan päälle elämänsä surujaan ulvomaan, miten ennen oli ilmassa musiikkia, suudelmia ja toivoa; miten nyt on maan alla kylmää, yksinäistä ja ikuista.

Kipu on majakka, tottele ja väistä karit.

-

~23:00 jotain

Ajatus tästä päivästä: ohimenevä, haalea, tuulista ja pimeää ulkona kävellessä.

Se yksinäinen olo mikä tulee tähtitaivaasta.

__

31.1.2017 12:37
Tiistai

Joskus minulla on avaimet sellini oveen,
mutta en (tahdo) löydä lukkoa.

Joskus löydän lukon, mutta unohdan missä avaimet ovat.

Pelko on tyrmäni, minä sen vanki ja vartija.


__

5.3.2017 13:57
Sunnuntai

Väsymys lanien jälkeen: itseeni, kavereihin, elämääni...itsetehty ja yksin kannetty kieroon kasvanut elämä, tyhjyyden ja ennuin täyttämä päivä.

Tunsin hiljaisuuden sekä lievän inhon täyttämiä ajatuksia Jesarin laneilla, heitin väliin kuivia vitsejä etten olisi täysin hiljaa. En keksinyt mitään puhuttavaa, en kai halunnutkaan.

Kasvan vieraammaksi, etäisemmäksi täällä. Seinät pysyvät ympärillä ulkonakin. Kukaan ei pääse sisälle, eikä kukaan haluakaan.

Haluaisin kyllä avautua; haluaisin puhua miten yksinäiseltä minusta tuntuu, miten kalvavaa on olla aina yksin ja hiljaa. Haluaisin vain sen tunteen että pitäisin jostakusta, puhtaasti ilman epäilyjä tai

__

24.4.2017 Aamu
Maanantai

Yksinäisyys on hirttosolmu.

Haluan nostaa itseni niskasta kiinni pitäen.

Katsella jäälauttojen lipuvan joen päällä.

Tuntea sulavansa niiden kanssa.

Eikä kukaan tietäisi minun olleen olemassa.

-

Olit kuin huokaus viereltä ja takanani,
En nähnyt mutta tunsin sinut, ja pettymyksen
Leviävän kuin auringon säteet.

Enkä löytänyt sinua enää,
eikä minua kaivannut kukaan.

Tulevan ruumiin ajatuksia

Raivostuttavaa olla sairaana. Ei pääse liikkumaan ulkona tai käymään salilla ja hikoilemaan pelko että ahdistus pois. Ja vieläpä jonkun pienen kurkkukivun takia, ei voi edes kunnolla olla sairas.

Pienenä rakastin sairastelua, silloin voi olla yksin kotona poissa koulusta, katsoen piirrettyjä. Nyt sitä makaa muutenkin päivät pitkät yksin, niin sairaus tuntuu vain ylimääräiseltä lukolta yksinäisyyteen. Eikä ole äitiä tekemässä ruokaa...

Kuolema tulee joka päivä mieleen taas, sitä toivoo ja miettii millaista on olla olematta. Ei minkäänlaista, mitä se on? Ei pimeää, ei ajatuksia tai toiveita. Eikä edes pelkoa tai ahdistusta. Ei mitään. Mikä ihana paradoksi!

Toinen puoli minussa pohtii sielunvaelluksen mahdollisuutta. Kuolemahan on vain maatumista, siis muoto vaihtaa muotoa toiseksi; ruhosta kasvaa puu, ruoho, jonka sitten syö mato, lintu tai peura...katoamista pelkäävän mielen toiveita.

Mitä tämä elämä on sitten on, joka niin haluaa olla olemassa? Joka tuntee pelkoa ja ahdistusta tästä kaikesta, joka toivoo niin paljon parempaa itselleen. Yksinäisyyttä ja kätkeytymistä, piiloutumista se on oppinut. Sitä voisi oppia niin paljon enemmän; voisi oppia laulun sanoja, miten solmitaan kravatti, tekohengitystä, hyviä vitsejä...mitä kaikkea muuta se elämä voisi olla?

Nyt se on tyhjä, kylmä ja tuskainen. Tuskaa, tuskaa mielen päällä, alla ja sisällä. Tuskaa naamalla, tuskaa sydämessä, tuskaa kaiken aikaa. Tuskaa yksinäisyydestä, tuskaa menneestä, tuskaa tulevasta. Mitäs sulle kuuluu?

En tiedä, helpompiakin aikoja on ollut. Huonoa kai sitten.

Sitten minä luen, yskin, hikoilen, toivon, pelkään ja ahdistun.

Elämästä puuttuu pause.

Hiljaisuus on sisäinen elämäni

Kun vietän päivän yksin teen tilaa tyhjyyteen.

Entäs sitten kun päivät ovat viikkoja ja kuukausia? Vuosia?

Jos kukaan ei näe minua, olenko olemassa?

Aika ajoin kun näen ihmisiä (Jesaria & sen kaveripiiriä lähinnä) joita "tunnen", mielessäni on ajatus anteeksipyynnöstä. Pyytäisin anteeksi sitä, että olen yksinäinen, ja tiedän että yksinäisyyteni on lievästi kiusallista. Eihän siihen kukaan osaa suhtautua, jos ei ole itse sitä kokenut.

Sitten sitä on joukossa ihan kuin kuuluisi seuraan. Kätkeydytään opittuihin liikkeisiin, sanoihin, lauseisiin.

Ei saa ikinä näyttää miten yksin sinä tunnet olevasi, käännä huomio muihin turhan päiväisillä kysymyksillä toisen harrastuksista ja elämästä. Eivät ne kuitenkaan liity minun elämääni millään tapaa.

Kätke tuska, koska se on kiusallista kaikille jotka eivät tunne sinua.

Tunne tuskaa siitä että kukaan ei tunne sinua.

Olet valmis.

Vitun pelkuri.

Näkymätön mies

Viime vuosi oli paska.

Itseään kun toistaa tarpeeksi pitkään, niin sitä ei osaa muuta kuin samaa vanhaa. Ja minä vihaan samaa vanhaa, niin kuin viha...sin? Vihaan? Itseäni? Kaikkea, elämääni, perhettäni, erityisesti isääni ja miten en osannut pelastaa itseäni itseltäni. Olin vanha koira, ja toivoin itseni lopettamista.

Kaikkea on kuitenkin tapahtunut vuoden aikana.

Aloitin juoksemisen uudestaan. En ehkä käynyt joka viikko, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti kuitenkin. 6 tai 5 kilometriä taitaa olla ennätykseni tähän mennessä, varmaan pystyn juoksemaan tällä hetkellä pidemmällekin. Inhosin rappeutunutta kuntoani, ja halusin edistyä edes jossakin, eikä vain rapistua hiljaa yksiössäni.

Hukutin itseni päihteisiin ja tindermatcheihin. Lähinnä sain vain itseni humalaan, mutta löysin kuitenkin pikkusuhteen, joka päättyi noin kahden kuukauden jälkeen. Yllättävää, eikö?

Läheinen ystävä muutti pois kaupungista syyskuussa, ja tämä veti minut uudestaan äärimmäiseen yksinäisyyteen kahden vuoden yhteiselon jälkeen. Tämä oli ratkaisevaa loppuvuoden kannalta.

Aloin käymään salilla, en hyväksynyt enää toimetonta talvea sisällä sarjoja yksin tuijottaen.

Luin enemmän kirjoja, istuin koneella vähemmän.

Sitouduin käyttämään lääkkeitä.

Olin yksinäisempi kuin moneen vuoteen. Halusin kuolla. Melkein varmaan kuolinkin.

Nyt olen taas jossakin siirtymätilassa, ja haluan enemmän kuin koskaan muuttua paremmaksi, pois tästä yksiöstä, pois tästä näkymättömyydestä ja itseinhosta.

Sillä hiljaisuus joka täyttää asunnon, täyttää lopulta pään ja elämän.

Lyö päätäsi seinään ja itke. Ei sitä kukaan näe, eikä siitä kukaan välitä kun eivät sitä kerran näekään.

Murru henkisesti, katso palasia lattialla, murru uudestaan kaiken säälittävyydestä.

Sitten voit aloittaa taas alusta, ja kokeilla kestääkö liima tällä kertaa paremmin.

Eihän tässä elämässä ole enää muutakaan.

Choose Life. Choose a job....