Yhden miehen yöt

Pari viikkoa on mennyt. Putkessa, jossakin, vahtimassa koiraa, istumassa, juomassa ja katselemassa. Muistan joen jäätyneen viime viikolla, jää narisi ja korskahteli rantaa vasten. Muistan yön ja kaukaiset kaupungin valot joen yllä taivaalla, sitten minut rannalla seisomassa pullo Milleriä kädessä. Kuitenkin lopulta vain yksin.

En ole kauheasti tuntenut halua kirjoittaa, en tunne edes halua puhua siitä. Joskus peitän itse itseni, en halua tulla nähdyksi tai kuulluksi. Pidän salaisuuksia.

Muistan miettineeni niitä, salaisuuksia, tuona yhtenä yönä joen rannalla. Miten todella yksinäistä onkaan pitää salaisuuksia kun ei pysty kertomaan niistä kenellekään, miten sellainen voi kalvaa hiljaa miehen tai naisen erilleen muista. Syventää kaikkia tummia sävyjä, tekee kaikesta seurasta sietämätöntä ja lopulta vie sinut vain yksin hiljaisuuteen. Sitä joutuu tekemään kun kantaa salaisuuksia, yksin hiljaa.

Olisi ihmisiä joille haluaisin puhua, olisi ihmisiä joista pitäisin ja haluaisin jakaa kaikkea. Mutta olen tehnyt joukon päätöksiä, huonoja tai hyviä, mitkä ovat tehneet luonteestani välttelevän ja naamioituvan. En pysty puhumaan totta joillekin ihmisille, jotakin mitä inhoan: valehtelemista.

Haluaisin puhua kaikille totta, haluaisin puhua. En tunne ketään niin hyvin.

Is it weird?

Yöllä ajattelee paljon asioita joita on parempi ajatella pimeässä.

"When a man walks into a room, he brings in his whole life with him."

Huomenna tapaan yhden uuden ihmisen, "teetä vai kahvia"-tyyppinen juttu. Olen iloinen kun hän myöntyi, vaikka vähän aavistelinkin vastauksen etukäteen. Juttelimme autossa matkalla jonnekin, takaisin kaupunkiin. En ajatellut asiaa sen pidemmälle kuin että olisi hauskaa tavata joku. Ei kai muuta?

Sitten ajattelen liian pitkälle, mietin kaikkea huonoa mitä voi käydä. Tai jotain hyvää. Seuraa, teetä tai kahvia. Aina mietin etukäteen mitä sanoisi, ei pitäisi. En ole vaivaantunut seurassa, vaan yleensä tarkkailen jotakin mitä on mielessä, kuin istuisin takapenkillä.

Vähän heikko olo nyt, en tee mitään. Katsoin moneen kertaan nähdyn elokuvan. Naureskelin kuitenkin. Jotakin tuttua vuosien takaa, ei muuta.

Mietin mitä en voi sanoa, mitä ei saa sanoa. Mitä en edes kirjoita tänne, koska sekin on tarpeetonta. Pelkään itseäni joskus. Katson tekemisiäni, ja näen jonkun muun nauramassa elokuvalle. Jonkun muun menevän huomenna kahvilaan, istumassa hiljaa tai puhuen. Déjá vu -kokemukset, depersonalisaatio, derealisaatiot, aivojeni solmut...Nyt valdoxania kahden viikon jälkeen.

Näin lääkärini kaksi päivää sitten, kelaan lausuntoa ja lääkkeiden tarkistusta. Sanoin tekeväni itsemurhan ehkä viimeistään 30-vuotiaana. Jos mitään muutosta ei tapahtuisi, silloin varmaan tietäisi kun juttuni ovat venyneet tarpeeksi pitkälle. Haluaisin kuolla metsässä, eikä kukaan löytäisi minua. Toivon eläinten syövän minut. Haluan vain pois ihmiskunnasta, sekä itsestäni.

Liian outo elääkseen, liian harvinainen löytääkseen mitään sopivaa itselleen. Pukujen koot ovat aina puoliväliin sopivia, sitten joko liian tiukkoja tai löysiä. Ihmiset tuntuvat olevan askeleen poissa omasta kehityksestä, mielenkiinnoista, valinnoista ja kokemuksista. Marginaalina oleminen ei tarkoita sinun olevan parempi.

Torstaina olin standup-klubilla, nuoria aloittelevia koomikoita. Porukassa kaljaa ja muuta. Osa jutuista oli hauskoja, sitten tuli viimeinen esiintyjä. Raiskausvitsejä, joista tuli minulle hieman epämiellyttävä olo, mutta kaikki muut nauroivat kovaa. Menin ulos tupakalle, lunta satoi ja minä olin t-paidassa klubin edessä. Siat eivät anna edes takkeja hetkeksi ulos. Mustia muistoja. En halunnut sanoa mitään, joten poistuin.

Tulin kotiin, purskahdin itkuun. Olin väsynyt viinasta, tupakasta ja itsetietoisuudesta. Kukaan ei ymmärtäisi, koska en voinut sanoa mitään. Turhaan olisin sanonutkin, miten jotkut vitsit lakkaavat olemasta hauskoja, kun tunnet jonkun kärsineen. Miltä tuntuu haluta tappaa joku.

Ehkä teen yhtä jatkuvaa virhettä?

Lost and Found: A Week Later

Olin pari päivää taas vahtimassa koiraa. Vaihdoin mielelläni hetkeksi maisemaa, mieli teki katsella jokea, ja miettiä poissa kaupungista ja yksiöstä. Ja tuli mietittyä. Ihmisiä joita tuli nähneeksi viikko sitten, ihmisiä joita haluaisi nähdä uudestaan?

Opettelin lisää saksaa, saunoin ja söin paremmin kuin pariin viikkoon. Sitten tuli lauantai, ja se surkea havainto: oikea hetki kysyä uudestaan näkemisestä oli viikko sitten. Nyt olin yksin ja nauroin typeryydelleni. Ajatus kysymisestä ei edes tullut mieleen, oli aamuyö, ja join kotitekoista punaviiniä tuntemattoman asunnossa kuunnellen musiikkia kahden uuden tuttavan kanssa. Alkoholi ei ole ikinä ollut minulle sosiaalinen väline tuttavuuteen, mutta sekin on vain tekosyy. Ajatus ei tullut mieleeni.

Luulin hävittäneeni lompakkoni ja kaulahuivini kännissä, mutta ne löytyivät eri paikoista. Toisesta takista ja Jesarin asunnolta.

Tänään terapiassa Rippi puhui siitä, miten monia eri "Fluveja" onkaan terapiakäynneillä näkynyt. Hiljaista, ahdistunutta, havainnoivaa ja: "Älykäs, sivistynyt puoli, joka on paljon ikäistään vanhempi." Inhoan sanaa älykäs, se on niin hatara käsite että sitä voi taivuitella, enkä minä halua taivutella tärkeitä sanoja.

Olin ja olen hyvin ahdistunut, viikonloppuna se pirun tuoma havainto menetetystä tilaisuudesta kalvoi syvän jäljen. Miten voi olla sokea, miten voi antaa hyvän tilaisuuden mennä ohi. Lisää kerroksia, lisää muureja ja yksinäisyyttä. Oli sillä naisellakin muurit, näin hyvin sudenkuopat ja etäisyydet. Enkä minä välittänyt niistä, havainnoin vain.

Elämänneuvo, ja ehkä myös tärkeää kaikkien mielenterveydelle: älkää lukeko 1800-lukulaista ranskalaista runoutta. "Outo kauneuden etsintä, ahdistus ja rakkaus," tekevät Baudelairesta hyvin, hyvin depressiivistä luettavaa.

Tasapainoilen, löysin sormuksen koiraa vahtiessa. Yin ja Yang -symboli hopeassa. Mieleeni tulee Sun Tzu:

"Of the Five Elements, none is always predominant;
  of the Four Seasons, none lasts forever;
  of the days, some are long and some short,
  and the Moon waxes and wanes."

Vesi kulkee matalimmasta kohtaa, ja voitto saavutetaan suhteuttamalla voima heikkouden kanssa. Hallitse nämä, ja sinun ei tarvitse pelätä.

Es ist so traurig allein zu sein

Puhun hieman saksaa. Pidän sitä kauniina kielenä. Harmi etten osaa sitä yhtä hyvin kuin englantia.

Es fühlt sich wie alle Hoffnung für mich verloren ist, aber Ich will nur dich wieder zu sehen. So geht es...Ich bedaure. 

Päivä on ollut väsyttävä, ryhmäterapiaa ja vähän ruokaa. Kuuntelen musiikkia, katselen ohi käveleviä ihmisiä. Parvekkeella naamani vääntyy surusta, osin musiikin takia, osin siitä miten väsynyt olen. Yksi uusi nimi jonka opin tänään, yksi kasvo, ääni ja katse. En tuntenut mitään kun puhuin hänen kanssaan. Onttous tuli kävellessä kohti kotia. Kasvoi jokaisen ohitetun kohdalla; en tunne heitä.

Parvekkeelta tultua vajosin sohvalle takki päällä. Puristin käteni ilmaan, pitäen kiinni jostakin jota ei ollut olemassa. Kuvittelin lämpöä, vähäistä liikettä. Mikään ei liikkunut, lehdet ovat kaikki pudonneet puista. Tunnen täydellisen yksinolon, surua, en näe mitään.

Suussa maistuu tuhka, minulla ei ole mitään odotettavaa enää. Vain ensi viikon terapia, ei mitään muuta. Saan viettää aikaa nyt taas itseni parissa. Kadun, mitä minä kadun? En osaa vastata, ja hiljaisuus ei vastaa. Surullisista lauluista kirjoitan elämäni. "Miten monta kyyneltä on näissä kirjaimissa?"

Minulla ei ole rahaa, en voi juoda tuskaani. Ehkä parempi niin, tämä täytyy tuntea, täytyy nähdä se miltä tuntuu, kun ei tehnyt jotain oikein. Se on oikein.

Hakkaan itseäni tunteakseni oikeaa kipua, siirtääkseni sitä muualle. Täysillä, reisiin, kehoon ja kiviseen seinään. Voin vaipua alas, tuntea muuta kipua. Heikkous siirtyy kivusta ulos, ja näin tulen vahvemmaksi? Ei saa paeta, ei saa juoda muuta kuin vettä. Nälkä ei kiusaa minua, en syö. Tulen heikoksi?

Et voi paeta yksinäisyyttä.

Post Scriptum: Kirjoitin tämän eilen, mutta en jaksanut kirjoittaa sitä loppuun kuin vasta tänä aamuna. Mutta joooo.

Muisto

(My Body is a Cage - Arcade Fire)

My body is a cage, 
that keeps me from dancing
with the one I love.
But my mind holds the key.

[...]

I am living in an age,
that calls darkness light,
though my language is dead,
still the shapes fill my head.

I am living in an age,
whose name I don't know,
though the fear keeps me moving,
still my heart beats so slow.

[...]

I am living in an age that laughs,
when I am dancing with the one I love.
But my mind holds the key...

[...]

Olin juhlissa, asu hankittuna (hieno saksalaisen sotilaan univormu, ja ilman mitään hakaristejä) ja hyvällä mielellä varustettuna. Ihmiset puhuivat, polttivat tupakkaa, joivat ja nauroivat. Minä heidän kanssaan, nauroin, poltin ja join. Elämää, muutosta ja unohdusta. Vaikka tunsin oloni yksinäiseksi, (Keitä tunnen täällä? En ketään niin hyvin kuin haluaisin.) olin juhlimassa.

Sain "kunniamaininnan" asuuni eläytymisestä, kaikilla oli mukavaa, ja palkintoja jaettiin illan kolmelle parhaalle asulle. Minullakin, pieniä virheitä lukuunottamatta, oli varsin hauskaa kerrankin. Tietenkin lääkkeet auttoivat, ja viina ei haitannut niin pahasti ajatuksiani että olisin huomannut. Rajoitin juomista, katselin kanssajuhlijoitani välillä nurkasta. Kuvissa se näkyy: mietteliäs, hieman surullinen katse. Ja päässä soi tietty laulu, päässä kuului tietynlaisia ajatuksia. Toisen näytin, toiset pidän sisälläni ja annan niiden maata.

Juhlat siirtyivät läheiseen pubiin, sitten siellä porukassa istuimme pöydissä, välillä puhuen, välillä mennen ulos tupakalle. Join yhden tarjotun oluen. Kaikki oli tavallista, naiset pitivät asustani (tästä en yllättynyt), ja viereeni istui mustahiuksinen vieras.

Hän kosketti olkaani, sanoi sanoja ja vastasin. Olin tässä vaiheessa etääntynyt jotenkin, baarit ja kovat äänet eivät tuo minua esiin hyvin. Myöhemmin hän kysyi: "Tarviitsä oluen?" siirtäen omaa puoliksi juotua tuoppiaan lähemmäksi minua.

"En tarvitse. Kiitos kuitenkin. Ja mä mielummin haluan, kuin tarvitsen..." sitten lisää sanoja, joita hän kuunteli. Hän vastasi, ja piti sanoistani. Sitten lisää puhetta, muiden kanssa ja tupakoimista ja paikkojen vaihtelua. Minulla ei tapahtunut kai mitään sisälläni mitä olisin huomannut, tämän kaiken tunsin nähneeni ennnenkin. Inhottava ajatteluvirhe aivoissani.

Myöhemmin pyysin naista ulos kanssani tupakalle, saadakseni hetken kahden hänen kanssaan, vähän hiljaisuutta ja parempaa tutustumista. Ulkona huomasin melkein heti miten humalassa hän oli. Hän voi pahoin, ja ei pystynyt pitämään tupakastaan kiinni.

"Tiedäksä..."

"Tiiänkö mitä?"

Hän tumppaa tupakan, ja poistuu sisälle selvästi hyvin pahoinvoivana. Katselin, mietin, ja ajattelin jotakin. Unohdan. Poltan tupakan loppuun, ja menen sisälle. Hän istuu meidän pöydässämme vielä: "Kaikki hyvin?"

"Joo, oon vaan jäässä..."

Hymyilen, unohdan kaiken, ja jatkan istumista, ja muiden kanssa juttelemista. Kahdelta poistuin ystävien ja tuttujen seurassa, joka oli jo osaksi hajaantunut muihin baareihin ja klubeihin.

"Tuu (jokin lähellä oleva klubi, en välittänyt enää ollenkaan juhlimisesta) meidän kanssa!"

"Kotia päin taidan mennä, ilta on nyt vähän mulla ohi."

Kävelin kotini ohi, puiston läpi ja hautausmaalle. Kuuntelin tiettyjä kappaleita, katselin kynttilämerta pimeydessä penkillä. Tupakat olivat loppuneet, tunsin oloni nyt surulliseksi. Nyt ilta on ohi, ei enää juhlia joita odottaa ja miettiä hereillä öisin. Menin kotiin, istuin keittiön pöydän ääreen, ja kirjoitin illasta päiväkirjaan.

En muista enää kasvoja, tai silmiä. Muistan pitkät mustat hiukset, tietyt sanat ja lauseet. Kosketuksen olalla. Vuoteen minua ei ole kosketettu, tai flirttailtu. Minua on sanottu komeaksi, ja joskus saan ihmiset nauramaan halutessani. Olen ollut kuitenkin pitkään yksin, se on vetänyt minua etäämmäksi kaikista. Tiedän myös, että tämä ei ole mitään satunnaiseen ihastumista, tiedän vain mitä olisin halunnut.

Nyt vain muisto, koko ajan haaleneva. Pettymystä, katson nyt kaikkea etäältä. Mitään ei tule tapahtumaan nyt. Mitään ei tapahtunut silloin. Mikä kauhea tylsyys peitti minut seuraavana päivänä.

En näe häntä enää uudestaan. Silti, myönnän tämän hiljaa itselleni, haluaisin. Että olisi muutakin kuin vain pelkkä muisto.

Kivusta

Tämän kirjoitan hiljaisuudesta.

Se on sydämen kohdalla, joskus, ikään kuin jokin kääntyisi, ja pistäisi minua rintakehään. Satunnaista, mutta jatkuvaa. Polttavaa, se haluaisi ulos. Niin kuin tänään, minä puhuin ja en saanut sanotuksi mitä halusin sanoa. Se ei sopinut, puhe tukki tien sanoille. Pyysin häntä käymään joskus uudestaan, paremmalla ajalla, sillä hän ei ehtinyt olla luonani kauan. Kiireessä ei voi sanoa sitä mitä halusin.

"Olen ollut yksin niin pitkään hiljaisuudessa, etten tiedä voinko puhua kenellekään. Tarvitsen apua, sanoihin mitä en ole saanut ulos. En halua vaivata, mutta se käy niin sietämättömäksi ajoin, etten tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Haluan vain puhua, että minua kuunnellaan."

Nyt se kiemurtelee päässäni, väsyneenä en välitä siitä. Siellä se on tehnyt pesäänsä kauan, joten yksi ilta tai viikko ei ole enää paljon lisää tälle varjolle. Kaikki mitä olen tehnyt, on ollut vain lykkäystä. Illat ja viikot ovat minulle samoja, olen kuihtunut mutta elän.

Toivo, että jokin muuttuisi, sekin elää vielä. Katson sitä suljetuin silmin, pieni, mutta aina jossain takana odottamassa. Niin kuin minä olen odottanut, kohta voin tehdä jotain. Kipu, joka on tehnyt tehtävänsä, menee ehkä pois. Toivon.

Vain minä olen nyt itseni tiellä, peilikuva, joka on niin riippuvainen tästä yksinäisyydestä ja eristyksestä. Osa minua, mutta ei kokonaan.  Tiedän että se ei lopu, se vain muuttaa muotoaan. Minä, ja osa siitä joka olen, ja olen ollut.

Mitä haluaisin muuttuvan? Mikä on se asia, mikä tekisi jotakin tälle mitä kutsun elämäksi?  Ääriviivoja, hahmoja, haluja. Rikkoa jotakin, istua joen varressa, katsellen lehtien koskettavan vettä. Jonkun kanssa. Istua ja kuunnella jonkun ääntä ja puhetta. Jotakin mitä minulla ei ole ollut vuosiin, ja nyt haluan juoda sitä. Mutta mitä minä voin antaa? Yksinäisen seuraa, joka ei ole enää yksinäinen kun saa sanat suustaan.

Menneisyyttä ei ole, tulevaisuutta on turha odottaa, ja olen nyt tässä hetkessä. Se jatkuu, mutta ei kauan samanlaisena. Jokin muuttuu, kala hyppää virrassa, ja näkee hetken auringon suoraan. Virta kulkee samaan suuntaan, mutta polku voi olla nyt eri. Jos mikään ei estä, jos kaikki kulkee suoraan kohti sitä mitä mieli haluaa, ja teen mitä voin. Kipu voi lakata, mutta en pelkää sitä että se voimistuisi. Se on vain totuus, joka repii minua kohti mitä minä haluan. En väistä enää.

Living the Past

Menneisyys on tarina mitä kerromme itsellemme, jotta saamme käsityksen siitä mitä me olemme. Vain tarina, jolla on valtaa minuun, koska annan sille sen. Miten paljon voisin muuttaa itseäni, jos en kertoisi jatkuvasti itselleni tätä kiusaamisen, kiduttamisen ja itsetuhoamisen painajaista, jota olen elänyt ehkä viimeiset 13-vuotta. Minulla on ollut aikaa miettiä, katkeroitua, nousta ja pudota uudestaan ja uudestaan, koska tarina jatkuu minussa, ja kehittyy kuin kuristava orjanpanta. Asiat tapahtuivat, ja hajonnutta nuoruuden minää ei voi korjata, toistamalla sitä tässä kehäpäätelmässä missä tarina on ajava voima. Joten ratkaisu on muuttaa tarinaa? Unohtaa se? Oppia, se vaikein.

Miten minä, 23-vuotias mies, jonka pitäisi olla parhaassa fyysisessä ja henkisessä kunnossa, voin olla näin voimaton muuttamaan asioita ympärilläni? Miten voin antaa niin paljon valtaa asioille, joille ei enää voi mitään? Olen ollut sokea raivosta, surusta ja masennuksesta. En näe voimaa, en tunne rakkautta. Unohdan kehut, muistan satuttavat lauseet. Toistan tätä, ja se ei anna muutokselle mahdollisuutta.

Istun pimeässä huoneessa, ainoa valo on tietokoneen näyttö. Upotan itseni muihin maailmoihin, tarinoihin, peleihin, vain koska haluan unohtaa mitä on tapahtunut. Eikä se ole mihin uskon, sillä minähän uskon johonkin. Muuten olisin ollut hirressä vuosia sitten. Mutta pakeneminen on se helpoin tie jonka olen ottanut. Missä aita on ollut matalin, siellä olen istumassa päättämättä mistään.

Sillä tarina on synkkä, muutamat valonpilkut sammuivat vuosia sitten. Muistan kävelleeni paljon yksin ala-asteen ympäröimillä kallioilla, katsellen muiden lasten leikkejä. Se on parhaan ystäväni ensimmäinen muisto minusta. En ole puhunut hänelle vuosiin, tiet erkanivat muutossa. Vieraantuminen muista ihmisistä oli jo ollut pitkään kasvamassa, mutta silloin se puhkesi esiin minussa. En halunnut muuttaa, en halunnut muita ihmisiä tai ystäviä. Eikä sille mahtanut mitään, tarina jatkui, ja olin entistä yksinäisempi vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Halusin silloin liittyä armeijaan, mennä sotimaan kauas vieraisiin maihin. Sekin on mennyttä, mutta muistan sen hyvin. Se ei kai ollut pelkästään seikkailunhalua, vaan halua nähdä muuta elämää kuin mitä täällä syrjäisessä kaupungissa tapahtui. Pois perheestäni, pois velvoitteista, jotka eivät merkinneet minulle muuta kuin muiden ihmisten odotuksia. En välittänyt silloinkaan elämästäni, mutta kuinka moni 16-vuotias oikeasti välittää mistään, en tiedä.

Vuodet kuluivat, masennus kasvoi, rakastuin ensimmäisen kerran, olin viiden sentin päästä vakavasta vammasta tai kuolemasta rekan alle, terapiaa, lääkkeitä, blogi. Olen muuttunut, mutta en paljoa paremmaksi. Opin, en oppinut, tai vain unohdin mitä minulle on tapahtunut. Miten kuvailisin mitä olen nyt? Yksinäinen ei ole se, sillä se on vain yksi sana millä voi kuvata tunnetta, mutta mitä minä olen, on se mitä minä ajattelen. Ja se on ollut vain hämärää sumussa ajamista ilman laseja. En tee, halua, haaveile, tai puhu. Kirjoitan enemmän kuin puhun ihmisille puolessa vuodessa. Enkä usko tämän muuttuvan vähään aikaan.

Minulla olisi nytkin mahdollisuus muuttaa tämä, yhdellä facebook viestillä voisin saada aikaan jotakin joka voisi muuttaa elämääni, mutta valitsen hiljaisuuden. Valitsen kirjat, pelit, sarjat, elokuvat. Ne puhuvat minulle, antavat tyhjyyden olla muutakin.

Se on mitä tunnen kun ajattelen menneisyyttä. Tyhjyys.

Päivät jatkuvat

Join, ja kun ei ollut enää juotavaa, luulin meneväni ostamaan kanarullan ruuaksi. Kävelin kuitenkin baariin, Bloody Maryt ravistettuna, viskejä; toiseen baariin, viiniä ja lisää viskiä. Kävelin kotiin, huojuin ja menin vessaan kenttärukoukselle. Se ei tullut, joten sormet kurkkuun veivät pahan olon pois. Sen jälkeen kai menin sänkyyn, kun heräsin sieltä tänä aamuna. Turvotus ja raukeus.

Ruumini kaipaa vapautusta tästä jännityksestä joka on kehittynyt sisään kuukausien aikana, mikä on varmaan tämän parin päivän putken selitys. Kuten on selvää, en juo sosiaalisesti. Tämä on vain yritystä saada pois ajatuksia päästä. Olen onnistunut, en muista eilisestä kuin oksennuksen. Makaan sängyssä, ja naurahdan hiljaa kun en tunne krapulaa. Kenttärukous kannatti.

Ilmeisesti olen taas hakannut kiviseinää oikean käden ruhjeista päätellen. Tämäkin on vain epäselvä muistikuva, vai oliko se katulamppu? En tiedä mikä merkitys sillä on, itsevahingoitus lienee tarkoitus.
Niin, joskus hakkaan myös itseäni siirtääkseni kivun muualle.

En ole puhunut ihmisille kuukausiin, kenties vuosiin. Tämä kaikki on vain seurausta, maksua, rangaistusta jostakin jonka jätin tekemättä. Pelosta, kaikki pelkäävät. Minulle se on nyt epämääräistä, inhoa lähinnä kun puhun. Ja se ei tunnu todelliselta kun teen sitä, puhumista siis, vaan kuin näyttelisin jotakin hahmoa josta en pidä. Surkea rooli.

Paino kasautuu lisää päälleni, kukaan ei näe sitä, kukaan ei tiedä. Jännitystä, levottomuutta. Kädet tarttuvat pulloon.

Haluaisin jotakin muuta, haluaisin kirjoittamiseni tekevän lopun kivuista ja peloista. Mutta sen valo on niin pientä, että se ei yllä tarpeeksi. Haluaisin maata vihreällä kentällä, viinipullo kädessä ja kirjani mukana kuin kaksi kesää sitten. Mutta nyt on syksy, märkä ja pimeä.

Haluan sanoa etten kuulu tähän aikaan tai paikkaan. Kaikki ihmiset ovat vieraita minulle, heidän tapansa eivät sovi minulle, mutta en tunne todella haluavani edes sopeutua tänne. Kuljen yössä, toivon näkeväni jotakin tuttua jonkun kasvoissa. Mutta en näe ketään. En tunne ketään. Itseni etsimisen lopetin kauan sitten. Se on kuin avaruus: sillä ei ole keskustaa, monet asiat ovat piilossa ja ulottumattomissa. Eikä minulla ole välineitä matkustamiseen.

Fuck Laundry

Kusin tänään kylpytakkini päälle vahingossa. Kirosin, heitin pesukoneeseen ja menin muualle. Terapia oli kolmelta, en puhunut paljoa. En muistanut paljoa viime viikosta, puhuin vain jotakin kirjoittamisestani ja muusta mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä sanoin, sillä ei tuntunut olevan väliä minulle. Oli vain tämä katumus, haluttomuus muistella jotakin mitä oli tapahtunut vuosia sitten, kun joku sanoi jotakin minulle, mikä taas oli lyhyt, mutta painava muisto. En halunnut puhua.

Hylätty kelahakemus, isä, ryhmäterapia, korttipeli toissaviikolta, ja se vitun Halloween. Kaikki asioita, joista en välittänyt puhua. Olisin halunnut olla hiljaa. Korjasin jotakin sanaa, lausetta, käsitystä mitä tuli ilmi. "Menetkö juhliin? Mitä odotat siltä?" En odota mitään, minullahan ei ole edes asua. Enkä välitä keitä siellä on, sillä vaikka menisin sinne, niin en tiedä olisinko siellä.

Katsoin kaksi tuntia sitten elokuvaa Jackson Pollockista, kun minulle tuli pakollinen halu käydä ostamassa olutta. Ajoin prismaan, ostin Milleriä ja Sandelsia. Ja aski Camelia. 31,60 euroa. Viikko sitten en edes nähnyt nälkää, vaikka söin parhaina päivinä kerran jotakin keittoa. En tunne sitä, nälkää. Joten en välttämättä edes syö.

Mutta nyt minua vaivasi pakollinen tarve saada olutta, kuuntelin jotakin Bukowskin runoa ja käännyin paluumatkalla oikealle, vaikka olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. Kiihtymystä, rauhattomuutta. Olisi ollut jotakin mitä olisin halunnut sanoa. En terapeutille, vaan sille muistolle mikä tuli terapiassa. Miten paljon sitä katuukaan asioita joita olisi pitänyt tai voinut tehdä. Eikä muistoille voi puhua. Hetkeksi ne voi ryypätä hiljaiseksi.

En minä kuulunut sinne, en sinne muistoon, en siihen luokkaan. Mutta minä olin siellä, minä kuulin ja pidin äänestä, joka joskus puhui. Ei muuta, ei mitään ihastusta tai vastaavaa. Ääni joka oli omanlainen, syvä. Pieni, lyhyt muisto. Nyt haalistunut, mutta palasi jostakin muusta. Ja en halunnut puhua, silloinkaan.

Mitä olisin halunnut sanoa? Olisinko sanonut, olisinko muuttanut jotakin silloin. Pidin silloin parhaan esitelmäni: "Sodankäynnin etiikka". Hän ei ollut siellä, ei nähnyt, ei kuullut. Eikä sillä olisi ollut merkitystä, vai olisiko? Arvailua, jossittelua. Muistot haalenevat, kohta en enää kuule.

En jaa tätä kenenkään kanssa, kukaan ei tunne sitä mitä minä kuulin jonkun äänessä. Pidän sitä vanhenevan muotokuvani vieressä [maailma tarvitsee ironia fontin], ajalta jolloin olin joku muu. Joku jolla oli mahdollisuuksia, reittejä jota kulkea.

Pahaa oloa, kipua, oksennusta. Viime vuosi. En kadu, en tekisi muutoksia siihen. Mutta se olisi voinut olla joku muu vuosi, toinen polku. Kipua. Asioille joille ei mahda mitään, niin pitää luopua. Voi oppia, mutta voinko enää kuulla?

En osaa sitä kieltä, en niitä sanoja joilla voin puhua siitä. Miten hyvältä tuntui istua ja kuunnella. Mutta nyt käsissäni on vain lipuvaa hiekkaa, koko ajan pakenevaa, kauempana minusta. Kun minä olin joku muu, jolla oli jotakin josta pidin.

Se ei tule enää takaisin, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Se tapahtui jollekulle muulle, joku joka ei tiennyt mitä minä nyt muistan. Se en ollut minä.

Vaikeus

"There's a club if you'd like to go..."

Kutsuja joihin en tule, kutsun ja en kysele kun ihmiset eivät tule. Se on vain mihin olen tottunut, elämään hiljaisuudessa ja odottamatta että "ystäväni" kyselisivät enää perääni kun olen hiljaa. Oletan tietäväni mitä tapahtuu, ja jätän tilaisuuksia välistä. En vain enää välitä (tämähän on tullut selväksi).

Ihmisten seurassa ei voi olla rehellinen (tai en tunne voivani), sillä se on häiritsevää ja kummallista, jos paljastaa itsestään asioita joita ei vain saa tai pidä kertoa. Runous on outoa. Liiallinen eristäytyminen on outoa. Minä olen outo. Aina, aina minä. Pitää salassa, kertoa vitsejä ja lohkaisuja. Olla rentoutunut ja keveä. Lähestyttävä, aito. Pitää piilossa sopivat asiat, ja näyttää sitten joviaalisuuden jälkeen palanen itsestä. Jotakin jota minulta puuttuu.

Halloween kutsut, asusteita, naamioita. Leikkiä jotakin "pahaa". Miten lähestyä tätä, kun ei vain ole sitä mitä haluaisi tehdä. Tiedän kyllä mitä tapahtuu. Viinaa, viinaa, viinaa. En jaksa sitä enää, en jaksa juoda kun olen jo käynyt läpi tarpeeksi niitä päiviä jolloin vain katuu. Eikä vain juomista. Ihmisiä joihin en välttämättä olisi halunnut tutustua, sosiaalisia kömmähdyksiä ja muita tavallisia tylsiä hetkiä ihmisten parissa, jotka eivät tajua ympäristöstään mitään. Ja aamulla se tyhjempi olo.

Olin kova juomaan 18-20-vuotiaana. Viski oli suosikki, sitten limevodka. Niin monta keskiviikkoa Jesarin kanssa tuli koluttua baareissa, että nyt se on miellyttävä muisto. En tosin kaipaa mitään siltä ajalta. Aika muuttaa, eikä aina kullaksi.

Nyt ne ovat vain kova äänisiä, ahtaita. Liian tätä aikaa. Johon en tietenkään tunne kuuluvani, erakko kun ei kuulu muualle kuin hiljaisuuden ja seinien taakse. "Hei! Hauska tutustua!"

En anna tilaisuuksia ihmisille, tiedän kyllä. Lääkkeet lieventävät ajatuksia, tunteita ja muita reaktioita joista en pidä, mutta sitten on se tunne jota ei voi peittää millään. Kukaan ei näe, kukaan ei tunne minua. Enkä halua. Miksi?

Joskus on päiviä jolloin en ajattele mitään. Toistan vain edellisen päivän, ja aloitan alusta. Nyt olen rikkonut tätä kirjoittamalla miltä tuntuu, mitä sattuu. Haluan kirjoittaa. Se on puuttunut pitkään, ja antaa nyt hieman itsestään takaisin kun ajatukset pääsevät ulos.

Mutta miksi en lähesty, pyydä ketään enää minnekään? Miksi en halua puhua? Miksi en vain toimi.

En halua, jaksa, välitä, apatia, masennus, yksinäisyys, pettymys ja pelko. Kaikki niin arvattavaa, kaikki niin yleistä. Joskus haluaisin vain sanoa että: "Minä kärsin. Teistä kaikista, minä kärsin." Eikä sitä voi sanoa, koska kukaan ei ymmärrä, vain kysyvät mitä tarkoitan. Millaista pettymystä voi tuntea kun ei saa sanoa miltä tuntuu vieraannuttamatta itseään kaikista. Sillä vastauksen pitää olla ymmärrettävä, jollain tapaa miellyttävä. Ja kasaan valheita kasvoille, kielelleni ja kehooni.

Minun kuulemma "pitäisi mennä töihin." Pitäisi "hankkia itsellesi nainen." Ikään kuin mikään noista ratkaisi mitään, eikä vain mahdollisesti lisäisi ongelmia. Tietenkin jos puhutaan miellyttävistä töistä ja naisista, tarina on toinen. Toisaalta, kuka palkkaisi tai haluaisi pseudorunoilija/kirjailijan, joka on pettynyt itseensä ja maailmaan johon hän ilmeisesti ei kuulu ja kuuluu. Tämä kappale (Oikeastaan tämä koko blogisi toim. huom.) kuulostaa valittamiselta. Mutta helvettiin tämä itsekritisointi ja muu, nyt saan minäkin puhua.

Enkä minä puhu. Olen hiljaa. Tähän se litania: ei jaksa, välitä, jadajada. Kaikki peittyy muun alle, eikä minua voi nähdä tai kuulla. Lukiossa oli se roolini, jossa oli joie de vivreä, klovni joka nauratti kaikkia. Eikä sitä enää ole tarvittu pitkään aikaan. Lakonisuus ei pue minua, mutta se on nyt  miten liikun ihmisten kanssa. Harvemmin ja harvemmin nykyisin.

Luin vanhoja fantasiaromaaneja yläasteajoiltani, Raistlin Majeren elämä meni ohi nyt viikoissa. Pelaan uudestaan Baldur's Gate II: Shadows of Amnia lie miten monetta kertaa. Kaikki niin vanhoja, tuttuja maailmoja joihin on aina miellyttävä palata. Eskapismi, niin helppo keino pärjätä yksin. Ja taas miksi:

Baron Munchausen: Why, why, why! Because it's all logic and reason now. Science, progress, laws of hydraulics, laws of social dynamics, laws of this, that, and the other. No place for three-legged cyclops in the South Seas. No place for cucumber trees and oceans of wine. No place for me.

En kaipaa väittelyjä jumalan olemassaolosta, en uskomusjärjestelmistä, maailman vääryyksistä, politiikasta, mitä teit viime viikonloppuna, mitä et tehnyt elämässäsi tai muuta. Olen tyhjentynyt, olen jonkin määritelmän mukaan huono ihminen. Kaikki peittää alleen, kaikki hiljentää minut.

Kaipaan uutta kieltä, jossa voin tehdä itse omat sanani ja sääntöni. Kieli jossa valehteleminen on rumaa, rehellisyys aina kaivattua. En tunne tätä aikaa, näen vain sen minkä pitäisi olla. Näen että en voi vaikuttaa kovin paljon. Sekin on pettymys. Ihmisiä jotka ovat aina oikeassa. Perjantaikännit on vakio. Jos joku viettää perjantait yksin, niin se on luuseri nyhverö jonka pitäisi ja niin edelleen. Miten jotkut jaksavat tätä vuosia, ylittää ymmärrykseni. Siihen kai tottuu.

Ääniä joita on tarttunut vuosien varrella, niitä kuulee edelleen.

"We think too much, and feel too little."

Mitä minä teen? Tätäkin mietin, enkä vastaa siihen, koska vastaus on ympärilläni. Ei mitään. Sotkua, kahvia, väsyneenä heräämistä, pimeässä kävelyä. Olen jo mennyt monen rajaviivan ohi. En ole ulottumattomissa, mutta hyvin kaukana. Mutta minne ja missä?

Loppuun ja lopussa. Ei ole kaasuhellaa johon työntää päänsä, ei helppoa tapaa irrottautua tästä ruumiista, elämästä joka tuntuu vain itseensä kiertäytyneeltä käärmeeltä, joka nielee itseään. Olen minä, koska jatkan tätä. En tee enää tolkkua, vain sanoja jotka tippuvat väsyneestä päästäni.

Minusta vieläkin tuntuu, että kukaan ei kuule minua. Minä kärsin.

Certain correct order of words and sentences

Kotona. Kipu oli tällä kertaa fyysistä kun astuin ovesta sisään. Olin kaatunut loskakelissä pyörällä, en pystynyt laittamaan painoa vasemmalle jalalleni tuntematta vihlaisua polvessa. Olin märkä, naamani oli kylmä, ja olin väsynyt matkasta.

Sain vaatteet heitettyä kuivumaan, kylpytakin päälle, jonka jälkeen keitin itselleni teetä. Päärynöitä lukuunottamatta en ole syönyt. En jaksanut enää astua ulos hakemaan ruokaa. Tee oli hyvää.

Aamulla olin hankkinut itselleni uuden listan musiikkia ja runoja joita kuuntelin. Se auttoi matkan tekemisessä. Kipu on lieventynyt, vaikka iso ruhje polvessa välillä muistuttaa itsestään. Ja väsymys. Myös pieni pettymys myöhästymisestä, vaikka sille ei mahtanut mitään.

Välillä haluaisin puhua jollekin joka ei analysoi minua, arvioi ongelmieni kautta tai muuten leiki kotilääkäriä. Vain sanoja, pieniä ja isoja. Sitten suuni tukkii hiljaisuus, vetäydyn ja olen hiljaa. En löydä sanoja, en halua puhua. En jaksa vähäisiä ystäviäni, en...itseäni. En pyydä ketään kantamaan mitään puolestani, en pyydä nyt ketään ottamaan yhteyttä. Enhän minä edes yritä ottaa yhteyttä. Vain sanoja, sanoja joita ei tule sanotuksi.

Ja sitten istun terapiassa, miettien mitä sanat ja ajatukseni ovat. Niin sekaisin, niin yksinäiseksi voi ihminen tulla, että hän ei pysty puhumaan.

Mutta välillä minäkin loistan sukkeluuksia ja vitsejä. Ja kukaan ei kuule niitä. Näin huvitan itseäni, pyöritän näytelmää itselleni. Enkä jaa sitä keneenkään kanssa. Surullista? Ei sen enempää tai vähempää kuin ihmisten elämä yleensä. Täynnä omia ongelmiaan, neurooseja ja draamoja, emme näe paljoa niiden takaa. Jotkut enemmän kuin toiset, kuitenkin.

Käyn istumassa kirjaston takana öisin tupakalla. Katselen harvoja näkyviä tähtiä. Mietin. Ja kävelen kotiin.

Tänään ei ole perjantai

Olen nyt  pitämässä huolta perheeni koirasta, 10-vuotiaasta labradorista. Kukaan muu ei ole täällä kanssani viettämässä aikaa. Lämmitän takkaa, kuuntelen satunnaista musiikkia. Illalla saunaan.

Eilen illalla tunsin surua kun olin täällä. Asioista joista kukaan ei halua kuulla, asioista joista en pysty puhumaan kenellekään. Tai halua. Sitten otin rivatrilia, ja tukin ajatukset. Miten helppoa nyt onkaan pysäyttää asiat joita tuntee. Halusin vain viedä tunteet alas, jonnekin muualle. Sitten halusin mitä en voi saada.

Tämä kaikki on tietenkin epäselvää kaikille, pidänhän elämäni hyvin piilossa tässä blogissanikin. En paljasta muuta kuin mitä ajattelen, tunnen ja mitä joskus teen. Koska kukaan elämässäni ei tiedä näistä asioista mitään. Eivät ymmärrä, voi ymmärtää tai en halua heidän ymmärtävän. Eristäytyminen heistä. Sitä he eivät voi käsittää.

Koska en anna. En halua. Minulla on nyt valtaa johonkin, tähän minä vedän sen. Miten yksinäisyyteni on omaa tekemääni, miten haluni saada omaa tilaa on toteutunut. Miten muut voisivat ymmärtää, kun en itsekään ole enää siitä täysin perillä. Mutta minä valitsin tämän. Sen tiedän.

Onhan elämässä myös muutakin. Muita haluja mitä en hallitse. Miten jokin yksittäinen asia voi saada minut surulliseksi, kuten eilen kävi. Eikä siitä voi puhua. Mutta sen voi tukkia.

Tunnen kipua kun kirjoitan tätä. Vaikean tien olen valinnut. En kadu, en muuttaisi sitä. Ei sitä voi kukaan muu kuin minä ymmärtää.

Keskiviikko

Tänään on keskiviikko. Päivällä satoi. Söin pakaste pasta carbonaraa. Haluaisin mennä ostamaan uuden askin tupakkaa, mutta mietin samalla miksi haluan edes polttaa tupakkaa. Se ei maistu hyvälle, se ei enää edes tunnu miltään. Se on vain jotain tekemistä. Jotain tekemistä.

Istun liian paljon. En liiku. En jaksa. En välitä. Terapeutti on tämän viikon syyslomalla. Kela ei hyväksynyt kuntoutustukihakemusta. Olen nähnyt tämän kaiken. Kyllästyn.

Haluaisin että ulkona sataisi. Kävelisin, ja kastuisin läpimäräksi. Olisi kylmä, mutta kuuntelisin musiikkia. Kaikkea mitä haluaa, kaikki miltä tuntuu.

Tee jotain. Jotta olisin elossa.

Päivistä

En tiedä mitä tein tänään. Tai no, istuin koneella suurimmaksi osaksi, mutta minulla ei ole selvää mielikuvaa mitä oikeastaan tein. Kävin välillä tupakalla, mietin elämää. Sitten taas ei mitään. Tyhjää.

Ajankäsitykseni on hämärtynyt. En muista kävinkö eilen ostamassa tämän askin vaiko toissa päivänä. Olin kuitenkin yksin. Kaverini pyysivät (eilen?) aamulla pelamaan CS:sää. Mikkini ei toiminut, joten jätin välistä. Lisää tupakkaa keuhkoihin. Join monta kuppia vihreää teetä. Kahvia aina kaksi kuppia aamulla. Luen kirjaa vallankumouksista. Muuten aika tyhjää.

Joka päivä kun jätän tekemättä (mitä muka?), tunnen olevani kauempana muista. Jokainen päivä jonka olen hiljaa muille, lisää sitä taakkaa kun puhun muille. Rippi (tämä olkoon uuden terapeuttini pseudonyymi) puhuu siitä miten "kaipaus yhteyteen on olemassa." Se on totta, olen kuitenkin sosiaalinen kun onnistun. Mutta en halua nähdä muita. Se taas on ristiriidassa sen kanssa miltä minusta "tuntuu". Kolme tupakkaa parvekkeella.

Breaking Bad oli loistava sarja, jonka katsoin puolessatoista viikossa. Sitä ennen katsoin Babylon 5:n kolmessa. Nyt en keksi sarjaa millä täyttää päiviä. Sen takia olen käynyt kävelyillä pitkästä aikaa. Poltan niillä melkein aina puoli askia.

En tee mitään. EN HALUA tehdä mitään. Apatia. Kirjoitan, koska nyt haluan että hiljaisuus olisi taas jotakin muuta kuin hiljaisuutta. Haluaisin viskiä, mutta se perkele on kallista. Ja parin päivän päästä olisi taas alkoholin tuoma ahdistus viettämässä kanssani aikaa tyhjässä, sotkuisessa kämpässä.

Tiedän mitä pitäisi tehdä. Tai oikeastaan, mistä pitäisi aloittaa. Liikuntaa, kontakteja tuttuihin ja sosiaalista kalastusta. Mutta kun ei. En tunne halua, en liiku, enkä aloita. Joten mitä yritän sanoa?

Hiljaisuus täyttää päivät. Olen yksin. Odotan. Ristiriidat päässä eivät lopu. Enkä halua apua muilta kuin itseltäni.

Ja olen hiljainen.

Post Scriptum: Edellisestä blogimerkinnästä päätellen kävin ostamassa eilen kyseisen askin. Kiitos blogi!

Raindrops keep falling on my head

Useimpina päivinä en tunne mitään. Olen yksin, katson sarjoja (Breaking Bad, Babylon 5, dokumentteja, Frendejä...), ja en tee mitään merkittävää. Olen olemassa, edelleen.

Sitten on päiviä jolloin minulla on surullinen olo, päiviä jolloin käyn ostamassa tupakkaa ja käyn baarissa juomassa Bloody Maryn. Päiviä jolloin itken. Viimeksi itkin Sylvia Plath lainaukselle sunnuntaina. Sitten tiistaina uuden terapiantädin kanssa juttelemme miten elämäni on eristäytynyttä ja surullista.

Epäonnistumisia, pettymyksiä ja elämää. Siinä kai miten tätä mennyttä kesää vosi kuvailla. Valdoxan toimii hyvin lääkkeenä. Olen yksin. Mutta tämä ei ole edelleenkään mitään uutta minulle. "En näe minkään muuttuvan," sanon terapiassa. Mikään ei muutu, koska en usko että mikään ei muutu. Minulla on persoonalliset vammani, apatia ja yksinäisyys pitämässä tätä yllä. Mutta olen elossa, ja joskus se tuntuu hyvältä.

Kuten viime yönä poltin viimeisen tupakan aamukahdelta kuunnellen The Hunt for Red October elokuvan teemaa. Tuntui hyvältä.

Sitä tapahtuu joskus.

Ja nyt pieni hetki hulluudelle

Kärsin persoonallisuushäiriöstä. Estynyt persoonallisuushäiriö on virallinen diagnoosi (lääkärin antama siis), mutta mittavien pohdiskelujen (sekä epämääräisten nettitestien) jälkeen tämä tulee todennäköisesti muuttumaan määrittämättömäksi/sekamuotoiseksi persoonallisuushäiriöksi.

Minä olen vähän kumma tyyppi. Puhun itsekseni ääneen, käyn mittavia keskusteluja ja väittelyjä pääni sisällä todistaakseni itselleni että olen ihan fiksu tyyppi. Ja sitten joskus ajattelen että pitäisi vetää kourallinen Rivatrilia, ketipinoria ja melatoniinia ja lähteä uimaan jokeen. Että mä olen ihan paska, en edes ihminen. Mutta ihmisetkin on kaikki ihan paskoja, joten olen jotenkin onnistunut saamaan itseni pääni sisällä vielä huonompaan asemaan. Ristiriitaisuus on persoonallisuuspiirteeni.

75 % minusta uskoo että kuolemanjälkeen ei tapahdu yhtään mitään. Ei tietoisuutta joka kokee olemattomuuden, koska se ei ole kokemus. 25 % taas sitten uskoo siihen, että elän jonkinlaista elämäni murmelina/hindu/buddhismireinkarnaatio helvettiä, josta pääsen ulos vasta kun keksin miten elää hyvää elämää. Tämä kerta ei ole selkeästi onnistunut, joten uintireissu varmaan tulee jossain vaiheessa realiteetiksi jos ei jotain yllättävää tapahdu.

Ihmiset pitävät minua pelottavana. Minulla on "villit silmät", ja varsin omintakeinen tapa pukeutua joskus. Vaikka misantrooppi olenkin, minulla ei ole suunnitelmia aiheuttaa vahinkoa ihmisille. Olen kärsinyt heidän takiaan, mutta tiedän hyvin miten vähän he luulevat tekojensa vaikuttavan.

Mutta entäs ne persoonallisuushäriöt? Wikipediasta nyt pastaan tänne ne oireet jotka tunnistan itsessäni:

Schizotypal personality disorder:

Behavior or appearance that is odd, eccentric or peculiar;
Poor rapport with others and a tendency to withdraw socially;
Suspiciousness or paranoid ideas;
Obsessive ruminations without inner resistance, often with dysmorphophobic, sexual or aggressive contents;
Unusual perceptual experiences including somatosensory (bodily) or other illusions, depersonalization or derealization;

Millonin alatyyppi:

Timorous schizotypal: Warily apprehensive, watchful, suspicious, guarded, shrinking, deadens excess sensitivity; alienated from self and others; intentionally blocks, reverses, or disqualifies own thoughts.

Avoidant personality disorder:

Hypersensitivity to rejection/criticism
Self-imposed social isolation
Extreme shyness or anxiety in social situations, though the person feels a strong desire for close relationships
Feelings of inadequacy
Severe low self-esteem
Self-loathing
Mistrust of others
Emotional distancing related to intimacy
Highly self-conscious
Self-critical about their problems relating to others
Problems in occupational functioning
Lonely self-perception, although others may find the relationship with them meaningful
Feeling inferior to others
In some more extreme cases — agoraphobia
Utilizes fantasy as a form of escapism and to interrupt painful thoughts

Millonin alatyyppi:

Conflicted: unsettled; unreconciled within self; hesitating, confused, tormented, paroxysmic, embittered; unresolvable angst.

Ihmisrauniona on vaikea juhlia. Ellei sitten naama ole täynnä tätä Rivatrilia, kyllä tekee höpöä päästä eroon noistakin saatanoista.

Pimeässä kävelystä

Kävin taas öisellä kävelyllä vanhassa paikassa. En tiedä nautinko vai petynkö paikan tyhjyydestä näin keskellä torstaiyötä. Päässäni olisi paljon asiaa, mutta kun istun alas metallipenkille en ajattele mitään. Katsoin vain katuvalojen syttymistä, ja kuuntelin tyhjää sähkön särinää. Ei ihmisiä, eikä ajatuksia ihmisistä.

Olen muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Mielessäni on nyt uusi hiljaisuuden sävy, ja pelkään sen vain kasvavan ajan kuluessa. Uusi terapeuttini on kesälomalla (kuten kuuluukin), joten pyöritän päässäni tätä säröä yksin. Jos olin ennen "hiljainen ja outo", nyt olen siirtänyt itseni pois ihmisten luokasta. Tällaista särkynyttä, yksinäistä ja rääkättyä olentoa ei voi mieheksi kutsua. Piirrän mielessäni pitkän mustan viivan, ja näen että olen itse tehnyt nämä kaikki valinnat, samalla kykenemättä toimimaan muuten.

Sairauteni on pettymys itseeni ja muihin. Olen tullut tänne asti vapaasta tahdostani, omien rajallisten kykyjeni johdattamana, muiden lyödessä tahtia tahattomasti ja tahallaan. Ei ole ketään jota voisin syyttää, eikä mitään mikä estäisi minua syyttämästä kaikkea; myös itseäni. Näin suljen itseni, ja vien kiusaajieni työn päätökseen. Olen oman itseni vihollinen.

En tiedä enää mitä ajatella mistään. Ympärilläni lojuu kasa kirjoja jotka olen lukenut puoliksi, joihinkin en edes ole koskenut hyllystä ottamisen jälkeen. Jotkin olen lukenut moneen kertaan. Sekaisin, kaikki on elämässäni sekaisin.

Itsesääli on myrkkyä josta monet nauttivat, mutta viisaat karttavat sitä. Kunpa olisin viisas!

Teen asioita joiden tiedän olevan väärin, tiedän niiden toimivan minua vastaan. Käytän päihteitä tuhotakseni itseäni. Teen tämän, ja silti väitän haluavani parantua. Minulle ei pitäisi suoda oikeutta puhua ongelmistani, sillä olenhan ne itse aiheuttanut. Mutta hiljaisuus on joskus pahempaa kuin mikään muu. Joskus se rikkoutuu, joskus.

Pimeässä ei näy ketään.

Ei jaksa

Sälekaihtimet pysyvät kiinni. Ovi pysyy kiinni. Minä pysyn kiinni. Kun näen ihmisiä, mahan pohjassa tuntuu kirvelyä. Mietin miltä silmäni näyttävät, vai näyttävätkö ne mitään. Häpeä on syvällä, se kuuluu minulle vaikka en edes tiedä miksi häpeän. Vietän aikaa yksin? Miksi sitä pitäisi hävetä?

Ei ole turhia päiviä, tai jos on, niin on koko elämä, laulaa Yrjänä. En osaa välittää elämästäni, tai välitän liikaa. Päässäni on ajatuksia joita en pysty sanomaan, ja en pysty koska ajattelen niin. Jos pitäisi valita symboli, se olisi nolla. Sievä ympyrä joka kiertää itseään.

Tunnen jotakin kun saan ihmiset nauramaan, se on loogisin ja paras asia mitä voin tarjota ihmisille. Silloin tiedän mitä he ajattelevat. Eilen nauratin, tänään olen taas yksin. Olenko pettynyt? En oikeastaan, osaan jo odottaa tätä.

Minkä takia minun edes pitäisi olla sosiaalinen, kun se tarkoittaa sitä että minun oletataan olevan kiinnostunut kaikista muista. Se on aina minun vastuullani jos pitää osoittaa kiinnostusta johonkin, pitää valehdella luovasti ja miellyttävästi. Kuka hullu sellaista jaksaa.

Sillä maailma on yksi vitun iso lukio.

Väsymys

En halua kuolla, mutta ei tämä eläminenkään tunnu nyt hyvältä.

Vietin taas päivän sängyssä, romahdin sinne ahdistuskohtauksen jälkeen ja nukahdin. Mielialalääkkeet ovat kuulkaas aika tehokkaita paukkuja. Aaltoja, vittu.

Vituttaa taas joutua käymään apteekissa säännöllisesti pitkän ajan jälkeen. Toivottavasti niistä nyt on apua. En uskalla ottaa enää tänään oxamiinia, yritän pitää niitä nyt hyvin vähällä käytöllä apuna.

Voisin katsoa taas jonkun elokuvan. Olisi kaksi uutta, tai ehkä katson uudestaan The Thingin. Rakastan sitä elokuvaa, missään muussa ei ole onnistuttu saamaan yhtä hyvää vainoharhaisuuden tunnelmaa. Metropolis oli hieno kokemus pari viikkoa sitten katsottuna.

Baudelairin Pahan Kukkia on muuten ehkä paras runokokoelma minkä olen lukenut.

Eipä minulle mitään ihmeitä. Olen väsynyt ja yksinäinen. Tähän tottuu nopeammin kuin uskottekaan.

Vieraantuminen

Kaikki ihmiset ovat hulluja. Hulluimpia ovat vallanhimoiset, ahneet ja itsekeskeiset. En ymmärrä kuka voisi haluta valtaa toisten ihmisten elämään, elleivät he oikeasti tarkoita hyvää. Eilinen Tahdon 2013 kansalaisaloitteen allekirjoitus oli minulle itsestään selvää. Silti näitä sekopäitä jotka ottavat asiakseen kommentoida toisten ihmisten yksityisiä asioita tulee koko ajan esiin. Vituttaa ajatellakin näitä tyyppejä, joten jätän uutisten kommenttiosion rauhaan. Kusipäitä löytyy aina, ja niissä ei ole mitään erikoista.

Poen eksistentiaalista kriisiä. Koen itseni täysin turhaksi ja tarpeettomaksi, ei tunnu olevan mitään mikä antaisi minulle rauhan ja tyydytyksen. Tämän tekstinkin koen varsin vaivaannuttavaksi, sillä yritän luoda jonkinlaista yhteyttä itseeni ja ihmisiin joita en edes tunne. Näkymätön haluaa tulla näkyväksi edes jollakin tavalla. Kaikki on minulle vierasta.

Entäs jos minä en löydä tarkoitustani? Entäs jos löydänkin? Tuuli ei nyt puhalla tätä surkeaa laivaa minnekään suuntaan, enkä minä aina jaksa soutaa yksin.

Ihmiset eivät ota minuun yhteyttä, minä en edes pysty nyt ottamaan yhteyttä. Ahdistus lisääntyy päivä päivältä, otan oxamiinia nyt aamulla puolitoista tablettia Voxran lisäksi. Ensi viikolla Voxrasta johtuvan ahdistuksen pitäisi loppua.

Odotan, joka päivä on odottamista. En voi mennä taaskaan luennolle, eristäydyn tänne huoneeseen. En pysty mihinkään. Tämä on sitä masennusta, pitäisi yrittää murtautua läpi.

En vain tajua miten hyötyisin siitä. En halua asioita, en rahaa, en autoja, en taloja, en parisuhteita. Ymmärrystä, ystäviä. Etten tuntisi oloani näin vieraaksi itselleni.

Pettymyksestä ja ristiriidoista

Tänä aamuna heräsin varsin aikaisin täynnä uutta energiaa. Voisivatko lääkkeet vaikuttaa näin nopeasti? Vai auttoiko eilinen kävely?

Siivosin kämpän, tiskasin ja laitoin pyykin pyörimään. Järjestin jopa tyhjät pullot ja tölkit valmiiksi oven viereen. 

Sitten menin sänkyyn ja pysyin siellä koko päivän. Kävin laittamassa laitteet kiinni ohjelmien pyörittyä loppuun. Kuuntelin klassista. Mietin että mitä helvettiä. En halunnut astua ulos, en halunnut nähdä ihmisiä. Olin vain olemassa, sillä ei tunnu olevan suurta vaikutusta minuun välillä.

Nyt nälkä kurnii, en halua syödäkään. Koska sitten pitäisi mennä ulos, sitten pitäisi olla hetken aikaa joku muu. En tunnista itseäni nyt. Tämä henkilö joka kokee tämän kaiken ei tunnu minulta, en ole samaa mieltä itseni kanssa. Halveksun tätä passiivisuutta, inhoan hiljaisuutta. Mutta silti vaivun syvemmälle tähän tilaan, peityn itseinhoon. Kestän kuitenkin tämän kaiken. Kai tällä jokin merkitys minulle on?

Näen tämän pohtiessani asioita: minulla on sisälläni monia ristiriitaisia persoonallisuuksia. Yksi joka inhoaa toista, toinen joka ei pysty kunnioittamaan muita. Yksi etsii, toinen luovuttaa.

Nämä eivät voi asua yhdessä kehossa, toisen on kuoltava. Kauan sitten ajattelin itseni sytyttämistä tuleen. Tämä oli etsijän ajatus, jostain syystä tunsin ansaitsevani tuskaa epäonnistumisen johdosta. Nykyisin ajattelen laukausta päähän. Tämä on luovuttajan ajatus. Tiedän olevani tätä vahvempi.

Tämän päivän olisin voinut ohittaa.

Maailman maalausta

Päivä oli kirkas ja sopivan kylmä. Kahvi oli loppunut, joten sain syyn mennä ulos sunnuntaikävelylle. Tunsin olevani vähän elossa, kuuntelin kuulokkeista Alan Wattsia ja pohdin elämän monimutkaisuutta. Istuin puiston penkillä, katselin koirien käyttävän ihmisiään kävelyllä. Suljin silmäni ja kuuntelin Mad Menin soundtrackia.

Kävin Jesarin luona, hymyilin vastaantulevalle mummolle rappukäytävässä, pohdin miten helposti toisen masennuksen voi nähdä. Ei kai kovin helposti.

Kaupassa pyörähdin ostamassa  kahvin ja mitä mieli teki. Tätä en ole voinut tehdä vuoteen, sillä viime vuosi piti pärjätä 1000 euron säästöllä ja kelan asumistuella. Tyydyn vähään, joten en valita. Kunhan välillä sai pizzaa ja sipsejä, olin tyytyväinen.

Söin vesimelonin. Voisin nyt keittää kahvia. En halua mennä nukkumaan.

"Luovaa" kirjoittamista #1

Tällainen syntyi äsken. Oli ihan mukavaa kirjoittaa pitkästä aikaa taas jotakin:

Entäs jos olisi vain pimeyttä? Emme näkisi toisten hyvyyttä ja halua auttaa. Emme näkisi ystäviä vaan hylkääjiä, ei ulko-ovea tai lääkkeitä. Emme omaa halua tehdä asioista parempia. Sulkisimme maailman pimeyteen kuin lapsen muovipussiin, koska emme halua nähdä sen kasvavan samaan tuskaan millä peitämme sen. Hylkäisimme toivon kuin uppoavan laivan, samalla rukoillen että meri huolehtisi meistä. Samalla tietäen että itse upotamme laivojamme, ja näemme pimeyden syttyvän kuin tulen tyhjyyteen.

Koska muuta ei olisi, ja tunnemme sen aivan liian hyvin sanoaksemme ei.

Päivästä toiseen

Huh, bentsot lievittävät ahdistusta, ja Voxran pitäisi alkaa vaikuttaa kahden viikon kuluessa. Tunnen rintakehän sisällä nyt tuttua painetta, sellaista joka kertyy pikku hiljaa kunnes painun sänkyyn potemaan koomaa. Nyt siihen on lääke, onpas mielenkiintoista.

Tänään Jesarin pitäisi tulla saunaan, en tiedä jaksanko siivota sitä ennen. Makaan kylpytakissa sängyllä ja kuuntelen kelloa. Katsonkin sitä välillä. Nousen ylös ja kirjoitan paperille kaikkea mitä tulee mieleen. Käsi väsyy nopeasti, joten en jaksa kirjoittaa sitä kolmen sivun tavoitetta.

Eilen oli terapiaa, ja se helpotti paljon oloa. Nauroin siellä pitkästä aikaa. Tarvitsisin sitä enemmän, ja pohdittiinkin terapian siirtämistä aikuispsykiatrian puolelle. Nythän olen käynyt yksityisellä puolella oma kustannuksella kerran kuussa. Aivan liian vähän minun kaltaiselle pöpille.

En halua avata kaihtimia asunnossani, mutta haluaisin samalla saada valoa. Ikävästi tänne näkee kadulta suoraan sisälle, ja yritän vältellä ihmiskontakteja vetämällä kaiken kiinni. Tupakkaakaan en käy ostamassa, se aine on ihan perseestä.

Nämä tekstit ovat ainoa päivittäinen kontakti ulkomaailmaan. Olen nyt siellä minne olen halunnut mennä. Tässä minä kasvan.

Tyhjä aukio

En ole vielä tappanut itseäni, tai edes yrittänyt. Ajatus siitä on tullut toistuvasti mieleeni monen vuoden ajan. Se liittyy vain hetken ahdistukseen ja yleiseen toivottomuuteen, joten olen onnistunut olemaan välittämättä siitä. En halua lopettaa tätä viheliäistä elämääni vaikka se käykin raskaaksi. Tiedän onnistuvani välillä.

Mutta silti se pysyy päässäni kuin punkki. Nyt se on voimakkaana pääni keskellä. Osaan sijoittaa sen tarkasti, sillä olen voinut tämän koko päivän pahoin sen takia. En voi tehdä mitään, ahdistus tuntuu kaiken peittävänä tuskana. Minulla olisi alkanut yksi kurssi jolle olisin halunnut mennä, mutta ajatuskin kahdesta tunnista ihmisten ympäröimänä tuntuu mahdottomalta. Horjun jo asunnossani yksin, joten tiedän että en pärjäisi pitkään siellä. Haluan lopettaa tämän kierteen, menen ostamaan lääkkeet kohta.

En saanut lääkäriä kiinni, kansliasihteeri kertoi että kaikki ovat aikuispsykiatrian polilla joko poissa tai tavoittamattomissa.

Täytyy kestää vielä vähän aikaa. Toivon että tämä ei enää pahene.

Levy pyörii

Toistan samaa virhettä uudestaan ja uudestaan. En tiedä mitä voisin tehdä eri tavalla, mutta näen miten vahingoitan itseäni päivästä toiseen samalla tavalla.

"Sä oot ihan paska, tapa ittes."

Tuollainen virheellinen lause pyörii pääni sisällä. En edes tajua miksi sanon tuota itselleni. Se ei tee minulle mitään hyvää, en pidä siitä, mutta silti se pyörii päässäni. Haluan tavata jonkun nyt, haluan puhua yön läpi kaikesta. Mutta en voi, koska ahdistukseni peittää kaikki mahdollisuudet. Ei ole muuta kuin oma kyvyttömyyteni sairauteni kanssa. Olen turha, koska uskon olevani turha.

En edes pysty viemään roskia ulos, olen sanonut itselleni että veisin ne seuraavalla kerralla ulos. Siellä ne parvekkeella ovat unohdettuina. Olen uskomattoman väsynyt itseeni ja elämääni. Kunpa olisin pyytänyt akuuttiin ahdistukseeni lääkettä.

Huomenna menen apteekkiin, ja ostan lääkkeet. Kaikki on nyt pimeää minulle.

Yksinäisyydestä

Jos on viettänyt pitkiä aikoja yksin, tietää millaista on tulla toimeen itsensä kanssa. Pitkät päivät vain ajatukset seuranani minusta on tullut intuitiivisempi, ja näen mitä tarkoittaa einsamkeit. Mistä se tulee kun muut ihmiset eivät välttämättä voi tarjota lohdutusta omaan kolkkoon tilaan. Joten sitä on välillä ihan omasta halustaankin yksin. Vahvistuva kierre, samaan aikaan saa tyydytystä mutta ei kuitenkaan. Huijaan itseäni.

Muistan miten pienenä löysin neliapilan, ja olin 5-vuotiaan innolla sitä näyttämässä kaikille. Jouni niminen urpo päätti sitten napata sen käsistäni ja repiä sen kappeleiksi. Tämä tulee välillä mieleeni, en edes käsitä miten tyhmä koko tapahtuma oli. Jos sitä ei olisi revitty, en edes välttämättä muistaisi siitä päivästä mitään.

Pienenä isäni kysyi minulta vähän väliä enkö haluaisi mennä pelaamaan jalkapalloa ikäisteni kanssa. Ajatus tuntui minusta vaivaannuttavalta, joten vastustin sitä. Ala-aste tuntui minusta tarpeeksi ikävältä. Kävelin koulun vieressä olevilla kallioilla välitunneilla, katselin usein ikkunasta ulos tunneilla. Muut lapset sanoivat minua "taivaanrannan maalariksi." Kun elämän alku muistuttaa huonoa suomalaista bildnungsromaania, tiedät elosi olevan surullista.

On minulla ystäviä jotka haluavat viettää kanssani aikaa, mutta minun on peiteltävä tätä kaikkea heiltä. Koska eihän miehellä saa olla tunteita, sehän on hyvin vaivaannuttavaa ja vierasta.

Ja tätä isoa palloa sisällä pitää hävetä. Sillä jos olet yksin, siihen on oltava jokin syy. Säälikin on huono alku kaikelle. En tiedä kuka haluaisi sellaista suhdetta.

Miten minä voin olla epäkelpo? "Kognitiivista kapasiteettia löytyy" lukee lääkärin ja psykologin lausunnoissa. En ole vastenmielisen näköinen. Osaan keskustella hyvin monista asioista, olen avoin kun haluan. Hauskakin ilmeisesti olen. Mutta millään näillä ei ole merkitystä, koska mitään yhteisöä ei ole minulle olemassa. Tai en ole sitä löytänyt.

Tupakka tuntuu nyt hyvältä idealta.

Depressiivinen episodi

Kun tarpeeksi toistaa jotakin, asia menettää merkityksensä.

En tiedä mitä haluan. Olen juuttunut, mutta haluaisin jotenkin päästä tästä tilasta pois. Mutta minne? Pysähtynyt joka ei pysty liikkumaan ilman suuntaa, sillä tunnen olevani väärässä joka tapauksessa. Mielisairaana on yksinäistä, vaikka näenkin että nämä ongelmat ovat yleisiä. Sairas mies sairaassa paikassa.

Tämä on taas sama tilanne kuin monta kertaa aikaisemmin. Mieleni juoksee umpikujiin, lukitsee itsensä eikä anna minkään näkyä ulos. En halua, siis en voi. Kaikki johtaa samaan tulokseen, kaikki on sitä samaa. Merkityksetöntä.

Tiedän että kuitenkin haluan pois tästä. Haluan istua kesällä veden äärellä ja kuunnella musiikkia. Haluan nähdä enemmän aurinkoa. Mitä tahansa muuta kuin tätä pysähtynyttä kuolemaa. Missä hiljaa vedän itseni sisälleni, piiloudun kaikelta. Mutta enhän minä pelkää muuta kuin tätä? Että lopulta löydän itseni yksin tästä samasta paikasta, kaikkien vuosien jälkeen.

En syö juurikaan mitään. Eilisen saldo oli vihreää salaattia ja hapankorppuja. Piiloutuminen ei tarvitse paljoa, sillä eilenkin juttelin vain kolmen minuutin mittaisen puhelun äitini kanssa. Lopun olen päättänyt vain unohtaa.

Puhuin tänään yksinäni ääneen keittiössä. En tee sitä usein, lähinnä vain heittääkseni jonkin vitsin tai laittaakseni jonkin muistiin. Se varmaan pelottaisi jotakuta, mutta tiedän olevani yksin. Ei kukaan minulle vastaa.

Ymmärrän kyllä hyvin miksi kukaan ei halua jutella minulle. Olen liian hyvin piilossa, en tarjoa mitään kenellekään. En usko järjestäväni tällä viikolla tupareita vaikka sanoinkin niin Jesarille. En halua että joku näkee minun saavan jonkin ahdistuskohtauksen omassa kämpässäni. Haluan että tämä tila menee ensin ohi.

Pelkään että kuolen näin.

Miltä se tuntuu

Outo elämä. Katselen parvekkeelta kun ihmiset kävelevät ohi, ja mietin että heillä on paikka jonne he ovat menossa. Seuraan joitakin katseellani pidempään kuin toisia. On kylmä, mutta en halua mennä sisällekään. On tylsää. Merkkaan päiviä, niillä ei ole kauheasti merkitystä minulle. Ikuinen toisto vie terän ajatuksista, ja teen kaikkea sairasta itselleni tahtomatta.

Ivaan, revin vanhoja juttuja haudoistaan ja mietin epäonnistumisia. Miksi olen tullut tänne asti näitä katsomaan? Kun muilla elämä liikkuu eteenpäin, minä olen nyt pysähtynyt katsomaan vanhaa mielikästä elokuvaa vuosien takaa. Toisto, se turruttaa aivoja.

Maanantaina olisi paikallisen mielenterveysyhdistyksen avoin ilta. En usko meneväni, vaikka haluaisinkin. Luultavasti siellä on vanhempaa väkeä kuin minä, joten tuttavuuksia tuskin teen. Taidan olla menemättä.

Saan vieläkin raivon purkauksia; taidan kärsiä jostakin muustakin kuin pelkästä vakavasta masennuksesta. PTSD:ssä on tuttuja piirteitä, ahdistus/paniikkihäiriö? Ei, ei se ole ahdistusta. Voimattomuutta, nyrkit yhteen puristuneina kävelen näiden kohtauksien vallassa yksiössäni. Tiedän että en voi enää vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut. En vain voi hyväksyä sitä.

Miten raskasta tämä on! En halua nähdä ketään, menen takaisin sisälle ja kaadan aivoni lavuaariin.

Ja tyhjän, surkean elämän.

Voima valuu maahan

Olo on nyt tyhjä, ja en ole taaskaan tekemässä mitään perjantai-iltana. Yksinäinen elämä minulla.

Aamulla, kuten mainitsin, kävin lääkärissä. Sain elokuun loppuun asti sairaslomaa, ja keskustelimme mikäköhän minua vaivaa. Post-traumaattisen stressihäiriön piirteitä, estynyttä persoonallisuutta, epävakaata persoonallisuushäiriötä, plääplääplää masennus. Tällä cocktaililla pääsee vähäksi aikaa tuille.

Ahdistuin käynnin jälkeen tilanteestani, en näe oikein mitään millä murtaa tätä kierrettä. Hain yliopistoon, haluaisin päästä suoraan sisälle, mutta eihän se niin helppoa ole. Haluaisin tavata nyt jonkun turvallisen ihmisen, mutta sellaista ei enää ole elämässäni. Olen yksin kuten joskus monta vuotta sitten. En voi lähestyä ketään, koska ahdistuneisuuteni tekee kaikki lähestymisyritykset naurettaviksi. En pysty muuhun kuin yksinoloon, kaikki muu on fantasiaa. Voisin tehdä jotain hyödyllistä, voisin kirjoittaa kirjaani. En halua, en tee.

Elämäni on kehää, kuljen siinä ympyrää, katson säleikön välistä ulos. Se on siellä, elämä, mutta minä en osaa vielä muuta kuin tämän ympyrän. Haluaisin maalata itselleni oven, sitten sanoa muille olevani nyt kunnossa. Vomani kuluvat nyt kuitenkin tähän kehään, kuljen sitä uskonnollisesti ja tarkkailen sitä. Uskon että se valmistaa minua johonkin, ulos pääsemiseen, mutta on osattava tehdä ensin se ovi.

Ja sitä ei ole.

Masennuskausi tulossa. Ehkä

Katselen ikkunasta ulos, lääkärini vilkuilee välillä papereihin ja kysyy lääkärikysymyksiään. Mietin mitenköhän moni kulkee tällaista polkua, jossa käydään lääkäreillä ja terapeuttien luona selvittämässä pääkoppaa. Kaikki vain koska olin lapsena enemmän yksin kuin muut. Ei sitä lapsena tajunnut.

Lääkäri kehottaa hakemaan mömmöt, mutta en todellakaan haluaisi. Eläminen on ongelma, lääkkeet eivät ole siihen ratkaisu. Oireita sillä hoidetaan.

Toistan taas vanhoja kaavoja: sälekaihtimet ovat kiinni, tupakka on pääasiallisin syy astua ulos. Olen tottunut tähän, vaikka en pidäkään tästä. Kunhan mikään ei muutu.

En edes tiedä mitä muuttaisin. Syvään juurtuneita käsityksiä ihmisestä ja elämästä. Pitäisi lähteä repun kanssa maailmalle, eikä juuttua hulppeaan keskustan yksiöön. Eikä pohtia samoja hienosti muotoiltuja kehä-ahdistuksia. Asioiden olotila vain on se, että olen juuttunut syvälle tähän suohon, ja mikään ei muutu koska mikään ei muutu.

Täysin turha ihminen, täysin toimiva ihminen, täysin tyhjä ihminen, täysin omituinen, hauska, kyllästynyt, sairas, mutta ennen kaikkea kai turhautunut ihminen. Das bin ich.

Olen sairas

Saatanan lähettämä tauti iski illalla. Väsymys painaa luomia, poltetta rinnassa ja otsassa. Revin rikki itseäni vessassa tarpeillani, oksennan kesken kaiken. Tunnen itseni haamuksi. Onneksi tämä pöpö ei iskenyt perjantaina, en olisi pystynyt mihinkään. Lojun nyt tietokoneen edessä, hengitys rähisee vähäsen. Pystyn ajattelemaan sentään.

Mietin tuleeko tästä kämpästä hautani, täällä on niin mukavaa. Vaikka kaikki vessan vetämiset, hanan aukaisemiset ja kolahdukset kuuluvat nurkka-asuntooni, tiedän että olen löytänyt parhaan mahdollisen asunnon itselleni. Tilaa on vaikka toiselle jakaa, ja keittiö hohtaa uutuutta. Parkettilattiasta täytyy pitää huolta.

Miksi ihmeessä kirjoitin edellisen kappaleen? En välitä tästä paskaakaan, olen väsynyt ruttoinen ruoja. Jäistä ruostetta. Tuo tuli mieleeni oksentaessa. En tiedä onko minulla alilämpöä vai kuumetta. En välitä. Olen hyvin väsynyt.

Haluan kirjoittaa enemmän ilman estettä, en halua välittää lopputuloksesta. Haluan tämän pois sisältäni, ikäänkuin sairauteni lähtisi myös, se märkivä mätäpaise sydämeni ytimessä.

Jäistä ruostetta, ei olisi pitänyt polttaa tupakkaa. Eikä juoda eilen ja tänään olutta. Olen kipeä, en missään tapauksessa terve, sillä kukaan ei toistaisi itseään näin paljon. Miksi en ole terve?

Koska vietän liikaa aikaa yksin, analysoin jokaista muutosta ihan kuin kaikki olisi yhtä merkkiä ja merkitystä. En päästä lähelleni ketään, koska en luota itseeni ja elämääni. Olen yksin koska olin jo lapsena yksin. Se kehä vain vahvistui teini-iässä. Se ei mene pois, koska en usko sen menevän pois. Arvet naamassa aknen ja pettymyksen jäljiltä, ne näkyvät minussa ensin. Olen kai ruma, mutta en välitä. Olenhan vain sairas, useammalla kuin yhdellä tavalla tällä kertaa.

En osaa olla itseni, enkä halua olla. Sillä minä olen itseni nurkkaan ajanut, sairaana ja yksin. Aivoissa särkee. En halua tätä, en tätä tekstiä enkä itseäni. Haluan nyt lopettaa.

Olen sairas, yksin ja tuhkan peitossa. Nousen täältä huomenna. En osaa lopettaa. Olen taas sairas.

JES

Sain tietokoneenkin nyt toimimaan. Kolme laatikkoa sekalaista kamaa on vielä tyhjentämättä. Suurimmaksi osaksi DVD-bokseja ja pelejä. Kirjat ovat hyllyssä, ne kyllä pitää järjestellä uusiksi.

Olen aika onnellinen kun muutto on nyt ohi. Uudessa kodissa on enemmän tilaa yksinoloon ja elämiseen. Naapurissa asuu ikävä kyllä henkisesti epävakaa vanhus, alkoi kiroilla ja huutaa jo muuton aikana rappukäytävään kun muuttaessa oveni kolahti hänen oveaan vasten. Hänellä on varmasti aika hirveä elämä, joten yritän pysytellä mahdollisimman kaukana naapuristani. Luultavasti onnistun.

Uusi sänky aiheuttaa hartia ja selkäkipuja. Siihenkin pitää tottua, mutta sekin tuntuu paremmalta kuin sängyn jakaminen exän kanssa. En valita.

Ajan pyörä pyörähti jälleen, ja elämä menee eteenpäin.

Captain's Blah: The Dawn of the First Day, 69 hours remain

Tänään hankin muuttolaatikot. Kirjahylly on nyt puoliksi tyhjä. Sovittelin avainasian ja sängyn asuntoon. Tekisi mieli nyt vain nukkua omassa kämpässä, mutta perjantaina 11:30 on vasta paku valmiina viemään tavarat. Siihen asti virun täällä, valmistellen kaikkea.

Olen yllättävän väsynyt. Viime yönä talsin räntäisessä lumisohjossa ja sateessa jonkun punahiuksisen tytön kanssa, sitten kysyin siltä että miksi me täällä ollaan. Tyttö vastasi että tämä on minun unta, minä päätän mitä me tehdään. Sitten heräsin kellon lyödessä kuusi. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin unessa miten tyttö olisi edes sopinut elämääni. Onneksi se oli vain unta, eikä minun tarvitse ratkaista moista ongelmaa. Muuttaminen on tällä hetkellä problemo numero uno.

En tiedä mitä nyt tekisin. 6 laatikkoa on vielä tyhjillään, hyllyt täynnä kirjoja. Siirryn niiden pariin, yksi kerrallaan, yksi kerrallaan....

Olen surkea erakko

Pidän kirjastosta. Se on kävelymatkan päässä kadun lopussa, joten siellä on mukava tehdä viikottainen kävelyretki. Teen aina paljon löytöjä, ja en pelkää katsoa uutuushyllyäkään. Lyhyesti: Rakastan kirjoja.

Joku on varmasti nähnytkin minut siellä; istumassa nurkassa kirja sylissä, katse välillä ihmisten seassa harhaillen. Mietin miten helposti minut huomattaisiin? Näytänkö tavalliselta kirjastonkäyttäjältä? Näkyykö se ulos miten paljon pidän siellä olostani? Vai tekevätkö kaikki niin?

Miten surkeaa se onkaan. Salainen toivo, helposti ivattava. Että minä olisin jotenkin joukosta erottuva? Miten turhamainen ajatus.

Se ei johdu vaatteista, ei hiuksista tai kävelytyylistä. Sitä ei voi erottaa jos ei katso tarkasti. Miten katse harhailee kaikkien ihmisten seassa. Miten minä olen kirjastossa aina yksin.

Häpeä

Minulla ei ole taaskaan mitään uutta sanottavaa. Joudutte kestämään minua taas yhden kirjoituksen verran.

En tee tänään mitään ihmeellistä, juon kahvia ja kuuntelen musiikkia samalla. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, tehdä töitä tai muutakaan. Olen täysin tukien varassa elävä yli 20-vuotias mies, joka väittää olevansa opiskelija vaikka ei käykään tasaisesti yliopistolla (haen kyllä sitten! joo!).  Minulla on vaikeuksia tulla toimeen omien tunteideni kanssa, ja tämä on suuri tabu jota ei saa kertoa kenelle tahansa. Koska olen mies, ja minun tulisi ajella avoautolla talvipakkasillakin pari leidiä kainalossa takatukka heiluen. Eikä istua koneen ääressä pohtien milloin hypätä jojoon.

Haa! Olen täysin saamaton lusmu! Minulla ei ole kunnianhimoa kirjoittamisen suhteen, se on vain keino saada kielletyt ajatukset ja tuntemani ahdistus pois minusta! Mikä feminiininen tapa tulla toimeen itsensä kanssa! Miksen jo...

"Miten kyllästyttävää, mieshän kierii itsessään jo kahdeksatta vuotta. Miksei joku ammu häntä?"

Miten näin pienestä kylästä löytää itselleen vihamiehiä (ja naisia), sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Se vanha kulunut lause: "En tahtonut pahaa," ei toimi missään! Ihmiset eivät välitä paskaakaan mitä tahdot! Ihmiset välittävät miltä näytät! Millaista pintaa sinulla on muille annettavaksi, se on mikä määrittelee ketä kiusataan ja ketä ei. Mitä häpeät, mitä ei tarvitse hävetä.

Häpeän itseäni jo lie kuinka monetta vuotta. Olen tehnyt tämän kaiken yksin kuin koulusta kotiin päässyt. Miettinyt olohuoneen sohvalla koulua ja luokkaa. Katsonut iltapäivän Ylen ykköstä, sieltä tuli kivoja ohjelmia. Juonut aamulla pöydälle jätetyn teen (tätä en häpeä, ehkä pitäisi?), se oli mukavan makea. Miten painavan repun ala-astelainen jaksaa kantaa?

Nyt, kun ala-asteesta on....(hetki menee laskiessa).....10-vuotta? Miten sellaiset ajatukset tulevat pintaan nyt? Kun olen yksinäinen raukka erakko, joka haluaa pois itsestään ja muista ihmisistä? Miten paljon sitä voi hävetä? Ja mikä se on? Miksi se ei lopu?

Tätäkään kukaan ei voi nähdä, teen itsestäni illuusion! Kätken sivulauseisiin merkityksiä, silmiini kaiken surun! Miten vähän muut ihmiset tulevat minusta näkemään! EIKÄ TARVITSE HÄVETÄ!

Miksi kynä ei liiku: Sairas mies sairaassa paikassa (A Serious Man On a Serious House On Serious Earth)

(Tässä on tekstin pätkiä sossuntädin viime viikolla pyytämästä kirjoitelmasta. Vaikutelma oli kuulemma "huolestuttava.")

Eilen illalla kun olin aikani täytellyt hesarin täyteen näsäviisaita kommentteja, alkoi tuttu ahdistus tilanteestani. Kipu tuntui suurena painona rintakehän päällä, suussa mastui veri. Päivän ahdistusaalto.

Soitin exälleni ja juttelin hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä tuntui olevan kiire, joten en pitkään vaivannut häntä. Menin hoitajan luo kysymään unilääkettä. Imovan 7,5 mg.

Täällä näkee monenlaisia rikkimenneitä ihmisiä, mutta yhdelläkään ei ole samanlaista tilannetta kuin minulla, joten yksinäisyyden tunteeni tuntuvat kaikuvan täällä kovempaa kuin kotona. Olen kyllä jutellut muiden kanssa niitä näitä, mutta kaikilla tuntuu olevan sama ajatus: "Minä en löydä täältä apua." Itseään toteuttava ennustus, se on kaikkien ongelma ja klisee.

[...]

Miksi asioillani on tapana huonontua vähän väliä? Yhä uudestaan minua vastaan on tullut täälläkin yksinäisyys, toivottomuus ja pettymys omaan elämään. Vahvuutta on kestää ja selvitä, mutta tarkoituksen puute on suurin vaikeus minkä kohtaan toistuvasti.

Luen paljon. Uteliaisuuteni on vahva ominaisuus. En pelkää uusia ajatuksia tai ihmisiä, mutta vaikeuteni nousevat jälkimmäisen kohdalla. Koen itseni oudoksi ja useille myös vastenmieliseksi. Pelkään nöyryytystä ja torjumista, joten yksinolo on ollut helpotus monesti.

Tarinani ei ole uusi, eikä kovin merkityksellinen. Vain minun pohdintaa yksinäisyydestä ja sen merkityksestä minulle. Miten vaikeaa se on, sitä ei mikään kirjoitus pysty näyttämään.

Toivotan hyvää viikonloppua kaikille

15:33

Kello on noin paljon kun aloitan kirjoittamaan tätä. Olen humalassa.

Exä lähti töihin. Täällä oli eilen joku tyyppi jota se pani. Minulla oli isompia ongelmia, joten painuin Jesarin luokse ryyppäämään. Heräsin tänään kuudelta, vatsa sekaisin ja huonoon oloon. Olutta oli vielä paljon jäljellä.

Toivon olevani viikon päästä tähän aikaan jo muuttanut. En tiedä miten se menee, mutta toivottavasti nopeasti. Sossusta sain tänään jo päätöksen, kelasta luultavasti kuulen ensi kuussa. Kaikki sujuu sillä suunnalla mallikkaasti.

Mietin kuka voisi haluta viettää aikaa tällaisen ihmisraunion kanssa. Se ei ole minun ongelmani, en voi tehdä muiden ihmisten ajattelua heidän puolestaan, mutta en halua olla yksinkään. On minua sanottu pari kertaa komeaksikin, se ei kyllä ole minulla ikinä ollut se suurin ongelma. Enemmän omat halut ja elämäntilanne ovat olleet niin sekaisin etten tiedä mitä edes haluaisin. Se rasittaa minua varmasti enemmän kuin mahdollista kumppania, joten olen jättänyt asian lojumaan. Se tulee jos se tulee, en halua enempää ongelmia tähän päätä sekoittamaan.

Haluan enemmän, juon sitä sisälleni. Katson seinään, ja olen samaa mieltä itseni kanssa.

Tiedät olevasi jumissa kun:

Viikonpäivät muistuttavat toisiaan niin paljon että et osaa erottaa niitä toisistaan.

Tupakka on yksi syy mennä ulos, ethän muuten siellä kävisi?

Mietit miksi ihmiset tarvitsevat kieltokylttejä takapihalleen.

Kirjoittaminen on syy elää.

Kulutat paljon päihteitä.

Kirjat tuovat elämääsi suurempaa vaihtelua kuin ihmiset.

Vaadit itseltäsi enemmän kuin pystyt antamaan.

Sänky on paikka mistä ei ole muuta syytä nousta kuin vessassa käynti ja tupakointi. Ruoka on vain polttoaine millä saat energiaa ei kuolemiseen.

Turhaudut tapoihisi.

Saatat saada joskus ajatuksen elämästä pakenemiseen ja haluun tavata uusia ihmisiä.

Petyt läheisiin ja itseesi.

Palaat takaisin sänkyyn, siellä on mukavinta.

Yksin ei ole niin paha olla.

50 senttiä

Kävin eilen illalla kirjastossa. Mukaan tarttui nyt Baudelairin Pahan Kukkia, koska en ole sitä vielä lukenut. Bukowskin runokokoelma ja Huxleyn Brave New World. Lionel Shriverin We Need to Talk About Kevin.

Kirjastontäti kertoi muovipussin uuden hinnan, ja kun tarjosin ajokorttiani, täti sanoi että sitä voi "käyttää vain kerran hätälainaukseen jos sinulla ei ole kirjastokorttia mukana." Mietin vähän aikaa tätä, mitäköhän väliä sillä on mitä korttia käytän lainaukseen? Maksaakohan se jotain? Typerämpää juttua en ole kuullut vähään aikaan. Kai siinä on jokin syy oltava.

Kävelin kirjaston takaovesta ulos, raivasin siellä olevasta penkistä lumet pois ja istuin tupakalle. Olin varmasti erikoinen näky: parin kuukauden lumien keskellä tupakoiva vinksahtaneen näköinen nuori mies. Sylissä oli 30 senttiä kalliimpi muovipussi täynnä kirjoja. Kuuntelin musiikkia exäni nappikuulokkeilla. Lievää ahdistusta ja kehäpäätelmiä. Tuttua kauraa.

Tunsin kateutta katsellessani ihmisten kulkevan ohi, miten helppoa olisi vain olla joku muu. Miksi minä valitsin yksinolon taakakseni? Tiedän että tämän miettiminen vain pahentaa asioita, mutta se vain pakottaa tiensä minun ajatuksiini. Sitten olin hiljaa.

Ei ollut mitään sanottavaa kenellekään.

Meditations

Tunnen pettymystä teksteissäni usein. En näytä täällä kaikkea itsestäni, koska se ei tunnu kuuluvan tänne. Tuon tänne pahan oloni, annan sille tällaisen alueen missä se saa sanoista muodon. Jotkut lukevat sitä, ehkä jotkut jopa tuntevat ymmärtävänsä. En ole välittänyt jos teksti ei ole hyvä, olen vain kirjoittanut sen ja kokenut päässeeni hetken verran pidemmälle itseni kanssa. Koen tekeväni jotain tärkeää itselleni, kaikki muu tulee tämän mukana. En kykene tämän parempaan vielä (lause joka on aina totta), mutta tunne että asiat paranevat kun niitä oppii katsomaan uusista näkökulmista on paras asia mitä saan kirjoittamisesta.

Kaikki täällä pohtii elämääni masennukseni kanssa, se näyttää yksipuolista kuvaa ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Tiedän että se ei ole totta, mutta pohdin miltä se näyttää lukijalle? Kenelle minä tätä kirjoitan? En todellakaan kirjoita pelkästään itseäni varten enää, vaikka teksti lähteekin siitä ajatuksesta että masennukseni kirous lievenee tällä. Kun ymmärrän jotakin itsestäni, voin sillä muuttaa jotakin. Vaikka se olisi viisautta tunnistaa etten voi muuttaa jotakin.

Se vie minua eteenpäin nyt. Tunne kehityksestä, etten ole enää kasvoton ja hiljainen. Se on minulle tärkeää, vaikka sitä ei kukaan muu voisi nähdä.

Olkoon teksti kävelykeppi ja kolmas silmä, jolla voin nähdä asioita joita en voisi muuten nähdä. Tämä olkoon tarkoitus, minun oma ja sillä on nyt nimi. Kehitystä! Se on olemassa!

Sodassa ja Rauhassa

Aurinko säteili pistävästi silmiini kun kävin parvekkeella vetämässä päivän ensimmäisen röökin. Nurkassa lojui unohdettu roskapussi viime vuodelta. Linnut lauloivat ja minä pohdin masennustani. Mietin mitä pitäisi tehdä, kun sairauteni tuntuu tuhoavan monia mahdollisuuksia elämässäni.

Pitäisi jaksaa yrittää.

Se tuntuu paradoksilta. Persoonallisuuteni on kriisissä koska en löydä itsestäni mitään hyvää, koska muut eivät löydä minusta hyvää. Molemmat ruokkivat toisiaan ikuisessa kierteessä. Käyn henkistä sotaa itseäni ja muita vastaan, ja jostain pitäisi aloittaa rauhan neuvottelut.

Et ole oikeassa, olet yksin ja et voi pärjätä.

Päättämättömyys, neuvottomuus ja ahdistus vaihtoehtojen puutteessa. En voi näyttää näitä tunnetiloja muille, sillä miten näin syviä salaisuuksia voisi jakaa muille niin että saisi tukea? Päässäni on monta henkilöä jotka ovat tehneet jälkensä minuun, ja näen niiden minulle aiheuttaman tuskan. Eihän tällaista voi olla koko elämä?

En voi muuttaa muita ihmisiä, joten minun aloitettava itsestäni. Tässä olen jo tehnyt muutamia päätöksiä, en voi ikuisesti pysyä vihaisena. Tunteet jotka haluavat viedä vallan minulta, raivo ja häpeä, ovat nyt hallinnassani. Tiedän niiden reitit pääni sisällä, ja osaan heittää ne tarpeen tullen syrjään. Niistä ei ole apua minulle kun tarvitsen tukea.

Sanattomuuteni monissa tilanteissa on nyt menneisyyttä. En ole enää ujo pikku-poika joka on helppo ohittaa. Osaan nauraa ja naurattaa, tämän vahvuuden tiedän hyvin.

Miten paljon häpesin itseäni ennen, sitä en enää osaa tai halua osata. Pelkään että se palaa, mutta tiedän että häpeälleen on vain osattava nauraa kovemmin kuin muut. Niin se voitetaan, eikä sitä tarvitse tuntea enää.

On osattava kääntää tappiot voitoiksi, siinä piilee todellinen vahvuus jota ei voi nujertaa.

Another day

Riitelin isän kanssa tänään. Taas. Raivostun hänen pelkästä äänestään, siitä miten hän puhuu minulle kuin minun pitäisi aina olla valmiina käskytettäväksi, aivan kuin olisin jonkinlainen työntekijä hänelle. Äiti yrittää aina tasapainottaa meidän välejämme, mutta hyvin vaikea korjata asiaa joka johtuu molemmista osapuolista. Minä toisaalta haluan pysyä isästä erossa, kun taas isä ei edes yritä muuttua. Vaikeampaa sekin kai on kun ikä on lähempänä viittäkymmentä. Pattitilanne, kumpikaan ei halua muuttua toisen vuoksi.

Sunnuntai meni sitten taas yksin ollessa. Poltin kaksi tupakkaa vaikka aamulla ajattelin pitäväni välipäivän niistä. Sitten en enää jaksanut välittää, vaan päätin vain vähentää kahteen tupakkaan päivässä. Alku se tämäkin on.

Mietin läheisiäni, ja huomaan miten vähän yhteisiä asioita minulla on heidän kanssaan. Heidän tukensa on kyllä minulle tärkeää, mutta samalla tiedän mistä johtuu etten voi näyttää itseäni helposti heille. Sillä ei ole merkitystä minulle jos he eivät ymmärtäisi, haluaisin vain jonkun todella jakavan innostukseni kirjallisuuteen, peleihin ja elokuviin. Muille ne tuntuvan olevan hyvin erilaisia kokemuksia, tai sitten he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita niistä yhtä paljon kuin minä. Minä haluan uppoutua joihinkin teoksiin täysin, kun taas joillekin se on "vain ajanvietettä", tai sitten he eivät edes pidä samoista peleistä tai muista asioista. Ja sitten minä en pidä heidän harrastuksistaan samalla tavalla, mutta kuitenkin kuuntelen mielenkiinnolla jos joku haluaa niistä minulle puhua. Sitä tapahtuu harvemmin.

Ongelmahan tässä on se, etten lähesty ihmisiä läheskään niin usein kuin pitäisi. Eli en ollenkaan.

Yksin ollessa oppii asioita itsestään, sitä näkee omat mielenliikkeensä paljon helpommin kuin seurassa. Pidän tästä, se helpottaa itsensä kehittämistä kun saa siihen oikeat välineet.

Tällä viikolla kirjoitin kaksi runoa, toisesta yllätyin positiivisesti. En ole kirjoittanut yhtään runoa moneen vuoteen, niin hämmästyin kun sain innostuksen jo yhdestä mieleeni tulleesta säkeestä, joten jatkoin kirjoittamista. Lopputulos on ehkä hieman tyypillistä masennusrunoutta, mutta koen kuitenkin saaneen itselleni merkityksellisen tekstin:

          Hiljaa kaivan hautoja,
          Suruille ja hulluudelle.
          Maailman syvään syliin;
          Kaiken kätken mustaan multaan.

          Sieltä se kasvaa:
          Puut ikivihreät,
          Kesän ruoho,
          Sekä Maailman pyhä välinpitämättömyys.

          Ja yhden ihmisen rakkaus
          Tutuille haudoille ja elämälle.
          Antaa sen kasvaa.

Maanpako

Tämä viikko on ollut minulle raskas. Juttelin koko viikon minua paljon vanhempien ihmisten kanssa, niitä näitä. Vaikka tunnen suurta sympatiaa kaikkia kärsijöitä kohtaan, en mahda mitään vieraaantuneisuudelleni. Kun olen saanut kostoni, mitä sen jälkeen voi tapahtua? Muutakin kuin suunnaton tyhjyys tänä aikana syntyneelle katkeruudelle ja pakotetulle kokemukselle mitä kutsutaan elämäksi? Tunne siitä että kukaan ei voi nähdä, kukaan ei voi ymmärtää.

Paras asia mikä voi sitoa ihmisiä yhteen on yhdessä koetut vaikeudet ja niiden mahdollinen voittaminen. Tämä on tärkein piirre mitä etsin läheisissä ihmisissä, en juutu siihen eikä se ole este ystävyydelle jos joku ei tiedä näistä asioista, mutta kun välissä on skaala tunteita joita kenenkään ei pitäisi tuntea, se vaatii myös paljon toiselta puolelta. En vaadi tai koe sitä oikeutetuksi pyytää jokaiselta vastaantulijalta, sellainen on vain itseoikeutettua itsekkyyttä. Ja sellaiset ihmiset ovat paljon pahempia kuin muut.

Itkin taas tänä aamuna, kävelen ympyrää huoneessa josta poistun ensi kuun alussa. Miten hyvältä tuntuu kokea asioita! Miten loistavaa on nähdä muuta elämää. Se vaatii veronsa, jonka maksan mielelläni. Tunnen rintakehän sisällä ilmaa, veri tuntuu valuvan mahani pohjaan. Olen kiitollinen.

Elämä kulkee nyt vähän aikaa omalla painollaan. Seuraan sitä.

Every night

Nyt tulee sellaista asiaa jota olen miettinyt kehtaanko siitä edes kirjoittaa. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän blogin tarkoituksena on perinpohjainen itseanalyysi, joten voin kirjoittaa nyt unista.

Minulla on yksi toistuva unihahmo: mustahiuksinen nainen/tyttö (se vaihtelee, joskus hän on vanhentunut). En voi peitellä sitä että minusta on mukavaa nähdä hänet toistuvana hahmona unissani. Joskus hän itkee, joskus nauraa. Aamulla herätessä tuntee itsensä aina hämmentyneeksi ja huijatuksi. Toissa yönä taas sain lohduttaa mielikuvitushahmoa pääni sisällä, siitä tuli unesta heränneenä vähintäänkin outo olo.

Uneni ovat muuttuneet täällä "ammatillisessa kuntoutustutkimuksessa" painajaisiksi, tai vähintään petollisiksi. Toissa yönä käärme puri minua kun nousin autosta, jonka johdosta kaaduin autoon takaisin sisälle. Tuijotin kihelmöivää oikeaa kättäni ja mietin: "Kuolenkohan nopeasti vai hitaasti?" Uni päättyi aika pian sen jälkeen.

Yöt tuntuvat heijastavan monta asiaa elämässäni; hämmennystä, iloa ja surua tulee koettua voimakkaasti öisinkin. Pidän niistä monesti, ne antavat minulle pientä ajateltavaa päivisin, vaikka en uskokaan kovin paljon S. Freudin unien tulkintaan. Inspiraation lähteenä unet toimivat joskus, mutta harvemmin.

Pääsen nyt takaisin kotiin, olen tästä hyvilläni. Viisi päivää riittivät tutkimuksiin, ne tulivat kyllä tarpeeseen jota olen pohtinut täällä teksteissäni. Ahdistava paikka, mutta olen nähnyt tarpeeksi olematta järkyttynyt näkemästäni. Asiat voisivat tietenkin olla paljon pahemmin, myös siitä olen kiitollinen että ruumiin voimani eivät ole ehtyneet.

Käynnistän niillä nyt paperisodan, haen moneenkin asiaan ratkaisuja. Yliopiston aloittaminen niistä tärkeimpänä.

Pääsen taas jatkamaan eteenpäin.

Kuntoon

Onpas ahdistava paikka. Täynnä elämän kolhimia ihmisiä, katkeria ja huonosti toipuvia. Kaiken peittää tuska ja toivottomuus. Täällä näkee Suomea.

Aamulla Jesari heitti minut tänne. Matka meni jutellessa niistä näistä, musiikista ja elämästä. Nauratti aika paljon. Pohdittiin lopussa miten ihminen oli ennen selviytynyt: oltiin kiitollisia jos saatiin kiinni orava; sekin syödään raakana jos ei osaa tulta tehdä. Mitenköhän silloin kuntouduttiin?

Pitäisi saada ihmisen pelko loppumaan, en ole ennen nähnyt näin paljon rikkiammuttuja kanssakärsijöitä samaan aikaan. Oloni on syrjään heitetty, tuntuu että saan täällä vahvistuksia siihen että en todellakaan kuulu minnekään. Mutta se on olotila, ja sen olen todennut aina muuttuvaksi.

Haluan olla nöyrä ja utelias. Uskoa pitää olla, mutta sitä pitää hallita, ja toivon löytäväni lopulta itselleni helpotuksen. Tarvitsen sitä.

Ensin pitää oppia pitämään etsimisestä.

Sunnuntai mietintää

Ensi viikolla olen menossa kuntoutukseen. Onneksi nyt asiat tuntuvat vähän selkeiltä, että tiedän mistä puhun yhteiskunnan ja ihmismielen asiantuntijoille. Psykologi, psykiatri, sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti jonkinlainen työelämänneuvoja pääsevät tonkimaan elämäni likaisia nurkkia. Tunnen rauhallisuutta, mitään ihmeellistä siellä tuskin tapahtuu. Näen tässä pienen irtioton mahdollisuuden nykyelämästäni, mutta aika näyttää mitä tapahtuu.

Kuuntelen Lisztiä nyt, en ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi pitkään aikaan. Asiat joko tapahtuvat tai sitten eivät, sillä ei ole tähän hetkeen mitään merkitystä. Mietin tulevaisuutta ahdistumatta. Enköhän selviä jotenkin, tiedän jossain määrin miten minun pitää toimia. Toivottavasti ilman lääkeannoksia selviän tästä vuodesta.

Olen ehkä ilman suuntaa, mutta haluan pysähtyä tähän nyt hetkeksi. Eksyminen voi olla onnellista.

Lisäänpä soppaan vielä The Avalanchesin musiikkivideon 'Since I Left You':

Kosto ja luopuminen

Minua on nöyryytetty monta kertaa elämäni aikana. Monta lausetta on jäänyt mieleeni palavina todisteina omasta pienuudestani, voimattomuudesta ja yksinäisyydestä muiden ihmisten parissa. Se on johtanut minun täydelliseen eristäytymiseen ja katkeruuteen. Raivo täyttää minut välillä täysin, ja en näe muuta keinoa tuskasta eroon pääsyyn kuin koston ja itsetuhon.

Hakkaan käsiäni ja päätäni seinään. Kävelen ympyrää pienissä huoneissa. Naamani on irvistys, sisällä tunnen vain epätoivoista vihaa itseäni ja muita kohtaan. Kukaan ei ole nähnyt minua tässä tilassa. Pidän siitä huolen, sillä kukaan ei ole elänyt niitä hetkiä minun kanssani. Nöyryytystä ja raivoa, näitä pidän sisälläni ja näen niiden repivän minut kappaleiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kuten kaikki tunteet, nekin lakkaavat tuntumasta ajan kuluttua.

Nyt olen pyrkinyt eroon näistä kahdesta matkakumppanista. Niistä ei ole apua minulle, näen sen hyvin täältä. Montakohan kertaa olen kironnut itseni samassa hengähdyksessä kuin kiusaajani? Kukaan ei ansaitse tällaista, kukaan ei voi kohdata tällaista yksin ja voittaa jotakin.

Olen tietoinen siitä että ne jatkavat seuraamistani. Sitä en tiedä tulevatko ne joskus saamaan minut lopullisesti kiinni. Se voi tapahtua, mutta en murehdi asiasta. Yritän pitää vastauksia selkeinä itselleni, toistan niitä hiljaa pimeinä tunteina. Viha ei voita vihaa. Tässä olen jo puoliksi perillä.

Näen ihmisiä päivittäin nyt. He eivät tiedä minusta mitään, sillä olen ollut liian pitkään yksin. Toivon että näen ystäviä joskus, ja liityn heidän seuraan. Mutta se ei ole vielä ratkaisu, se on vain toivo. Pidän sitä tärkeänä ja lähellä itseäni heikkouden hetkinäni.

En halua kulkea koko matkaa yksin.

Tilanteestani

Edellisten tekstien pohtiessa tunnetilojani masentuneena, ajattelen että nyt on sopivaa selventää tätä varsin epäselväksi jäänyttä tilannettani.

Erosin avopuolisostani (edes vuotta yhdessä ei tullut täyteen) viime vuoden lopulla. Molempien mielestä kyseessä oli järkevä ratkaisu, ja minkäänlaista elämän rikki repivää kiistaa ei tullut. Tunsimme pientä tuskaa aiheesta, mutta kohtasimme tilanteen varsin aikuisesti. Olen etsinyt siitä asti asuntoa itselleni.

Suurin huolenaiheenikin on ollut asunnon puuttuminen ja tyhjän päällä roikkuminen. Maailma tuntuu rajautuvan vain omiin ongelmiin ja OVV:n lähettämiin "Valitettavasti vuokranantaja ei päätynyt valinnassaan sinuun," -tekstiviesteihin. Helmikuun ajan voin vielä etsiä uutta asuntoa, sitten en tiedä mitä tapahtuu. Hostellista saan kuukauden ajaksi yksiön jos pahin käy. Vielä on aikaa.

Ihmissuhteeni tuntuvat välillä helpottavan ja pahentavan masennustani. Tuntemattomat ihmiset jaksavat vielä huomautella eri yhteyksissä elämäntyylistäni, mutta olen jo tottunut tähän. Enää en alistu kiusatuksi, joten voin pitää itseäni nyt vahvempana kuin ennen. Ystäväni ovat välillä lähellä, mutta heilläkin ovat omat ongelmansa. Kestän yksin, pysyn yksin.

En voi valehdella, että en kaipaisi vanhaa kumppanuutta erään ihmisen kanssa jonka menetin viime vuonna. Tosin myös näen sen suhteen osana menneisyyttä joka ei voi tulla takaisin, vanhana arpena joka kutittaa. En voi, ja en edes yritä muuttaa sitä.

Tiedän että asiani järjestyvät ajallaan, mutta mieleni tuntuu toimivan tätä vastaan. Olen yksin, joten selviän yksin. Näin olen tehnyt jo monta vuotta.

Kirjoittaminen ja sen merkitys

Olen elämässäni tienristeyksessä.

Kuten olette varmaan huomanneet, koen asioita hyvin voimakkaalla tavalla. Voin pettyä nyt muihin ihmisiin pahasti. Voin lopettaa kokonaan etsimisen elämässäni. Näen että voin joko onnistua tai tuhoutua kokonaan. Olen epätietoinen monesta asiasta.

En pidä asetelmasta, mutta tämänkin pelin voin pelata vain omalla tyylilläni. Se joko toimii, tai sitten kiroan itseni ja suostun asumaan lopun elämääni hämärässä. En usko että on olemassa välimuotoja. Ja jos on, en halua olla sellainen.

En usko korkeampiin voimiin, joten en pyydä ketään rukoilemaan puolestani. Voin vain kohdata yksin asiat jotka vaivaavat minua. Niitä on monia, mutta jos en taivu tuulessa voin voittaa ne.

Tämä on polku jota olen seurannut koko elämäni. En tiedä minne se johtaa, mutta nyt voin vain seurata sitä ja uskoa että se johtaa rauhalliseen paikkaan. Toivottavasti pääsen sinne ehjänä.

En voi uskoa muuhun.

Viskipullo aukesi sittenkin

Eikä siitä tullut yhtään mitään. Max Payne fiiliksiä lähinnä. Humalassa on joskus hauska olla. Olen silloin naurettavan itseironinen, ja se ei ole kovin viehättävä piirre ihmisessä.

Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.

Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.

Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.

Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.

Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.

"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä." 
  Kalervo Palsa

Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.

Nyt voin mennä nukkumaan.

Jälleen yksinäisyys

Lauantai-iltana olen taas kotona. Pari viime päivää olen ollut poissa, mutta nyt pääsin koti-ovesta sisään ja viettämään aikaa itseni kanssa. Mielessäni liikkuu asioita uudella vauhdilla, tunnen uutta energiaa ruumiissa. Toiveikas mutta pettynyt. Kolhuja elämästä syntyy nopeammin kuin luulin.

Mietin missä kohtaa päätin tästä, että vietän yksin niin monia iltoja itseni kanssa. Pään sisällä kuuluu ilkkuvia ajatuksia epäonnistumisista. Tee kiehuu taustalla. Tietokone valaisee pimeää huonetta, taustalla keittiöstä valuu valo yksiöön. Suussani maistuu tupakka. Ristiriidat repivät mieltäni.

Tässä varmaan joku olisi alkanut itkemään, joku olisi voinut lähteä kävelylle ja kuunnella musiikkia. Minulla on pullo Caol Ilaa kirjahyllyssä. Mietin sitä ja teetä. Vesi on jo kiehunut.

Elämässäni ei ole mitään mikä voisi muuttaa minun valintojani. Ei ole ainuttakaan ystävää jolle voisi soittaa, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on vain minä, tee ja viskipullo.

Ystävien puuttuminen on osittain omaa halua ja valintaa. Voisin hyvin ottaa johonkin yhteyttä, voisin hyvin lähteä jonnekin. Mutta sitä ei tapahdu tänään, joku muu menee tänään baariin ja hakee seuraa. Olen siihen aivan liian vakava juuri nyt. Sillä kuka ihmeessä haluaa kenenkään näkevän tällaista elämää? Kuka ei voisi tuntea jonkinlaista pettymystä itseensä ja ihmisiin minun tilanteessani?

Päätän juoda teetä. Viskipullo ei ole tälle illalle. Se on paremmille ajoille. Ystäville ja jälkipalaksi.

Tunnen hiljaista vihaa itseäni kohtaan, tunnetustihan liika itsetuntemus on useille ihmisille vain pettymys. Minulle on se on raivoa tuottava lähde tekstiin ja yhteyteni luovuuteen. Toivon saavani sieltä jotakin, ratkaisun ongelmiini. Halun tietoon ja voimia muuttaa asioita.

Nyt olen yksin, mutta se riittää nyt. Joku muu seuraksi olisi tässä mielentilassa liikaa.

On vain minä, ja sen täytyy riittää. Sillä kukaan muu ei tänne ole tulossa.

Riittääkö?