Pari viikkoa on mennyt. Putkessa, jossakin, vahtimassa koiraa, istumassa, juomassa ja katselemassa. Muistan joen jäätyneen viime viikolla, jää narisi ja korskahteli rantaa vasten. Muistan yön ja kaukaiset kaupungin valot joen yllä taivaalla, sitten minut rannalla seisomassa pullo Milleriä kädessä. Kuitenkin lopulta vain yksin.
En ole kauheasti tuntenut halua kirjoittaa, en tunne edes halua puhua siitä. Joskus peitän itse itseni, en halua tulla nähdyksi tai kuulluksi. Pidän salaisuuksia.
Muistan miettineeni niitä, salaisuuksia, tuona yhtenä yönä joen rannalla. Miten todella yksinäistä onkaan pitää salaisuuksia kun ei pysty kertomaan niistä kenellekään, miten sellainen voi kalvaa hiljaa miehen tai naisen erilleen muista. Syventää kaikkia tummia sävyjä, tekee kaikesta seurasta sietämätöntä ja lopulta vie sinut vain yksin hiljaisuuteen. Sitä joutuu tekemään kun kantaa salaisuuksia, yksin hiljaa.
Olisi ihmisiä joille haluaisin puhua, olisi ihmisiä joista pitäisin ja haluaisin jakaa kaikkea. Mutta olen tehnyt joukon päätöksiä, huonoja tai hyviä, mitkä ovat tehneet luonteestani välttelevän ja naamioituvan. En pysty puhumaan totta joillekin ihmisille, jotakin mitä inhoan: valehtelemista.
Haluaisin puhua kaikille totta, haluaisin puhua. En tunne ketään niin hyvin.
