Tunnen melankoliaa suurissa ihmisjoukoissa. Varsinkin silloin kun on ahdasta ja ihmiset kovaäänisiä. Tyhjyyteen tuijottelu, keskittymisen hajoaminen tuhanteen suuntaan ja pään (hallittu?) tyhjeneminen. En ole paikalla.
Tämä tunne seuraa minua joskus ystävienkin seuraan, mutta se on helppo peittää kun osaa sen. Tuntemattomien ihmisten seurassa taito häviää. Tai ehkä enemmän halu peittää se häviää. En ole paikalla.
Ehkä mietin tätä liikaa. Ehkä minun pitäisi vain pelata pöytätennistä seinää vastaan. Ehkä tämäkään ei johda minnekään. Ehkä en ole paikalla?
Minulla on tapana paeta päänsisälle. Mielummin sanoisin: kävelen omia polkuja, mutta polut ovat vain päässä ja ne eivät aina löydä uutta.
Tämä tapa auttaa minua kestämään tuntien odotuksen helposti. Se vaikeuttaa kaikkea muuta. Pitäisi vain herätä ja sanoa että tämä ei ole unta. Tämä ei ole unta.
Sitten olen takaisin ihmiskentän keskellä, ja vihaan ihmisten melua ja naurua.
Eihän se ole miksi olen siellä; haluan nauttia lyhyestä kesästä ja siitä seurasta joka minulle on suotu. Hyvää seuraa se onkin, mutta omat rajani ihmisten kanssa tuntuvat pilaavan paljon. Haluaisin samalla niin paljon ja niin vähän. Mutta eihän se tietenkään ole niin helppoa.
Nyt olen yksin. On yö ja hiljaisuus. Pidän niistä, ne pitävät minut terveenä.
Vai pitävätkö ne minut rajojeni sisällä, kuin kaksi vartijaa jotka hymyilevät?
