Tulevan ruumiin ajatuksia

Raivostuttavaa olla sairaana. Ei pääse liikkumaan ulkona tai käymään salilla ja hikoilemaan pelko että ahdistus pois. Ja vieläpä jonkun pienen kurkkukivun takia, ei voi edes kunnolla olla sairas.

Pienenä rakastin sairastelua, silloin voi olla yksin kotona poissa koulusta, katsoen piirrettyjä. Nyt sitä makaa muutenkin päivät pitkät yksin, niin sairaus tuntuu vain ylimääräiseltä lukolta yksinäisyyteen. Eikä ole äitiä tekemässä ruokaa...

Kuolema tulee joka päivä mieleen taas, sitä toivoo ja miettii millaista on olla olematta. Ei minkäänlaista, mitä se on? Ei pimeää, ei ajatuksia tai toiveita. Eikä edes pelkoa tai ahdistusta. Ei mitään. Mikä ihana paradoksi!

Toinen puoli minussa pohtii sielunvaelluksen mahdollisuutta. Kuolemahan on vain maatumista, siis muoto vaihtaa muotoa toiseksi; ruhosta kasvaa puu, ruoho, jonka sitten syö mato, lintu tai peura...katoamista pelkäävän mielen toiveita.

Mitä tämä elämä on sitten on, joka niin haluaa olla olemassa? Joka tuntee pelkoa ja ahdistusta tästä kaikesta, joka toivoo niin paljon parempaa itselleen. Yksinäisyyttä ja kätkeytymistä, piiloutumista se on oppinut. Sitä voisi oppia niin paljon enemmän; voisi oppia laulun sanoja, miten solmitaan kravatti, tekohengitystä, hyviä vitsejä...mitä kaikkea muuta se elämä voisi olla?

Nyt se on tyhjä, kylmä ja tuskainen. Tuskaa, tuskaa mielen päällä, alla ja sisällä. Tuskaa naamalla, tuskaa sydämessä, tuskaa kaiken aikaa. Tuskaa yksinäisyydestä, tuskaa menneestä, tuskaa tulevasta. Mitäs sulle kuuluu?

En tiedä, helpompiakin aikoja on ollut. Huonoa kai sitten.

Sitten minä luen, yskin, hikoilen, toivon, pelkään ja ahdistun.

Elämästä puuttuu pause.

Hiljaisuus on sisäinen elämäni

Kun vietän päivän yksin teen tilaa tyhjyyteen.

Entäs sitten kun päivät ovat viikkoja ja kuukausia? Vuosia?

Jos kukaan ei näe minua, olenko olemassa?

Aika ajoin kun näen ihmisiä (Jesaria & sen kaveripiiriä lähinnä) joita "tunnen", mielessäni on ajatus anteeksipyynnöstä. Pyytäisin anteeksi sitä, että olen yksinäinen, ja tiedän että yksinäisyyteni on lievästi kiusallista. Eihän siihen kukaan osaa suhtautua, jos ei ole itse sitä kokenut.

Sitten sitä on joukossa ihan kuin kuuluisi seuraan. Kätkeydytään opittuihin liikkeisiin, sanoihin, lauseisiin.

Ei saa ikinä näyttää miten yksin sinä tunnet olevasi, käännä huomio muihin turhan päiväisillä kysymyksillä toisen harrastuksista ja elämästä. Eivät ne kuitenkaan liity minun elämääni millään tapaa.

Kätke tuska, koska se on kiusallista kaikille jotka eivät tunne sinua.

Tunne tuskaa siitä että kukaan ei tunne sinua.

Olet valmis.

Vitun pelkuri.

Näkymätön mies

Viime vuosi oli paska.

Itseään kun toistaa tarpeeksi pitkään, niin sitä ei osaa muuta kuin samaa vanhaa. Ja minä vihaan samaa vanhaa, niin kuin viha...sin? Vihaan? Itseäni? Kaikkea, elämääni, perhettäni, erityisesti isääni ja miten en osannut pelastaa itseäni itseltäni. Olin vanha koira, ja toivoin itseni lopettamista.

Kaikkea on kuitenkin tapahtunut vuoden aikana.

Aloitin juoksemisen uudestaan. En ehkä käynyt joka viikko, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti kuitenkin. 6 tai 5 kilometriä taitaa olla ennätykseni tähän mennessä, varmaan pystyn juoksemaan tällä hetkellä pidemmällekin. Inhosin rappeutunutta kuntoani, ja halusin edistyä edes jossakin, eikä vain rapistua hiljaa yksiössäni.

Hukutin itseni päihteisiin ja tindermatcheihin. Lähinnä sain vain itseni humalaan, mutta löysin kuitenkin pikkusuhteen, joka päättyi noin kahden kuukauden jälkeen. Yllättävää, eikö?

Läheinen ystävä muutti pois kaupungista syyskuussa, ja tämä veti minut uudestaan äärimmäiseen yksinäisyyteen kahden vuoden yhteiselon jälkeen. Tämä oli ratkaisevaa loppuvuoden kannalta.

Aloin käymään salilla, en hyväksynyt enää toimetonta talvea sisällä sarjoja yksin tuijottaen.

Luin enemmän kirjoja, istuin koneella vähemmän.

Sitouduin käyttämään lääkkeitä.

Olin yksinäisempi kuin moneen vuoteen. Halusin kuolla. Melkein varmaan kuolinkin.

Nyt olen taas jossakin siirtymätilassa, ja haluan enemmän kuin koskaan muuttua paremmaksi, pois tästä yksiöstä, pois tästä näkymättömyydestä ja itseinhosta.

Sillä hiljaisuus joka täyttää asunnon, täyttää lopulta pään ja elämän.

Lyö päätäsi seinään ja itke. Ei sitä kukaan näe, eikä siitä kukaan välitä kun eivät sitä kerran näekään.

Murru henkisesti, katso palasia lattialla, murru uudestaan kaiken säälittävyydestä.

Sitten voit aloittaa taas alusta, ja kokeilla kestääkö liima tällä kertaa paremmin.

Eihän tässä elämässä ole enää muutakaan.

Choose Life. Choose a job....