Matkalla

Teen pitkästä aikaa jotakin itselleni. Jotakin hyvää. Asiat ovat entisellään, makaavat siinä mihin ne jätin, mutta löysin itsestäni tahtoa muuttaa niitä. Kirjoitan nyt enemmän. Ajatukseni ovat eteenpäin suuntautuneita. Toivo jaksaa tuikkia pitkän pimeyden jälkeen.

Masennuksen voi nähdä hyvänä asiana. Se antaa elämään enemmän näkökulmia, omanlaista itsevarmuutta kun selviää pimeistä kausista. En voi kuvitella millaista elämäni olisi, jos en olisi masentunut. Voisin olla aika tylsä. En olisi lukenut näin paljon kirjoja, en olisi haastanut itseäni ajattelemaan monelta kannalta asioita. Olisin kääriytynyt tavalliseen elämään, jatkaen yhtä tietä mitään muuta harkitsematta. Ehkä.

No, onhan siinä tämä "en halua ikinä nähdä ketään, kunpa en heräisi enää" -puoli, mutta kipu antaa jotakin takaisin. Se on löydettävä.

Ehkä kaikki ylläoleva on paskaa, mutta se ainakin antaa jotakin merkitystä tälle taudille. Jos se ei merkitse mitään, voisin yhtä hyvin jatkaa masentuneena lusmuna olemista. Mutta sitä minä en halua.

Luen kirjallisuutta yliopistolla. Se on kai luontainen valinta minulle, toisaalta pärjäisin hyvin ilman sitäkin. Olen harkinnut jopa komiikkaa, palaten ala-aste aikaiseen haaveeseeni. Mahdollisuuksia, tarvitsen vain harjoitusta.

Pidän vielä liian paljon öistä. Viime yönä makasin pitkään hereillä. Halusin mennä ulos tupakalle ja kävelylle. Pakotin itseni pysymään paikallaan ja nukahtamaan.

En vielä jaksa kantaa kaikkea, tuskin vielä pitkään aikaan. Mutta kyllä se häämöttää.