Kaukana

Olen taas ollut puoli vuotta elossa hiljaa. Joskus yksin, joskus jonkun kanssa. Se kaikki mitä tapahtui viime vuonna tuntuu kaukaiselta. Olen käynyt juhlissa, välillä juttelen ihmisille niitä näitä. Pohjimmiltaan tuntuu kuitenkin epäkiinnostuneelta, en osaa selittää sitä tuntemattomille. Miten kaikki tuntuu niin vieraalta, olla ihmisten keskellä ja kuunnella kun toinen selittää kännissä maat ja taivaat.

Ei sitä jaksa kuin pieninä jaksoina, joskus pitää vetäytyä synkkyyteen, ja pitkiin kirjoitelmiin hautausmaista öisin. Minulla on monia kuvia öisista hautakivistä, ja siellä pohdin usein kuolemaa. Keskellä yötä yksin on mukava kulkea sätkä huulessa, eikä tarvitse sanoa kenellekään mitään.

Miten mukavaa on olla yksin! Katsella kaukaa ja läheltä ihmisiä, väistöliikkeitä, ja joidenkin itkuista avautumista keskellä kaupunkia. Ohitan niin monia tarinoita, että en jaksa edes kirjoittaa niistä. Tupakantumpeista parvekkeella, tavallisuudesta ja niin sitä samaa mitä aina ennenkin.

Miten moni on kuitenkin loppujen lopuksi tuijottanut viskilasin äärellä tyhjyyteen, miellyttävä rappion narratiivi. Kaiken voi unohtaa, aloittaa alusta ja joskus satunnaisia avautumisia kun huvittaa.

Luen pitkiä selostuksia Hannah Arendtin Vita Activa eli Ihmisenä olemisen ehdot. Mielenkiintoinen kirja mitä ihmiset ovat ajatelleet elämästä antiikista nykypäivään. Kirjoitan pitkiä merkintöjä omista ajatuksistani ja havainnoista.

Elämä on joskus sietämätöntä, mutta siksi ihmiset ovatkin vapaita kulkemaan missä haluavat. Yksin, jos siltä tuntuu.

Jee, nihilistinen pessimismi. True Detective on hyvä sarja. Katsokaa ihmiset ensimmäinen kausi jos tykkäätte mennä ihmisen pimeään alitajuntaan. McConaughey vetää pitkiä synkkiä monologeja jotka ovat selkeästi Thomas Ligottin The Conspiracy Against Human Race vaikutteisia pessimismin ylistyksiä. Eka kausi oli tosi jees, alla oleva video sisältää spoilereita:

Eiköhän kaikki voi masentua kesäisinkin, jos oikein yrittää.