Levottomia unia
...
Siivet kantavat hänet maahan, jossa on turhaa kaikki mitä hän tekee
tyhjien ja turhien päivien maahan, etäälle kohtalosta.
Edith Södergran
Herään, aukaisen silmät, makaan tunnin paikallani ja lopulta nousen. Unet unohtuvat yön mukana, ja sitten teen saman minkä eilen, ruokin koirat ja en ajattele mitään. Elämäni on valuva vakio, kohta sitä ei ole ja kohta minua ei ole. Nämä sanat unohtuvat, ja tunteista tulee muistoja. Kuulen kellon liikkeen, kahvi herättää aivot. Sieluni talvehtii pysyvästi. En tunne eilistä tai huomista. Vain nyt, ikuinen ja muuttumaton nykyhetki, joka kuljettaa minua virrassaan. Minua, minää?
Mikä se on? Se on peilin takainen tyhjyys, sanattomuus kiusallisessa hiljaisuudessa, se on Atlantin lukemattomat aallot, auringon säteily sen pinnalla, ilman tarkoitusta, vailla suuntaa. Vain ikuinen tuuli joka kuljettaa sitä, laivat ohittavat kuin näkymättömän; samanlaista, samanlaista silmänkantamattomiin.
Sieluni on revitty, ruhjottu mahan pohjaan. Sieltä se kirkuu välillä kauheuksiaan, joskus se taas loistaa ja kertoo mistä virtaa sisäinen joki täynnä rauhaa. Sitten se kupristuu ja ilkkuu maailmaa ja itseään. Näkee kaiken kuin ilman läpi, mitään todella näkemättä. Ikuista katumista ja kuolemista päivä kerrallaan. Se katsoo joen virtausta sisältä, ja tietää sen tyrehtyvän joskus kuin kuiviin vuotanut haava.
Sitten minä olen siellä, katsomassa rajatonta, suunnatonta, muodotonta maailmankuvaani. Näen seassa simpukoita, rantaan ajautunutta romua ja kuolevia valaita huutamassa laulua, jota ihmiset eivät ymmärrä. Elämä kuin kaatopaikka, raskas, läpitunkeva ja epämiellyttävä. Ei tänne kukaan eksyisi tai jäisi.
Paitsi minä. Rinta täynnä ruosteisia nauloja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti