Viime vuosi oli paska.
Itseään kun toistaa tarpeeksi pitkään, niin sitä ei osaa muuta kuin samaa vanhaa. Ja minä vihaan samaa vanhaa, niin kuin viha...sin? Vihaan? Itseäni? Kaikkea, elämääni, perhettäni, erityisesti isääni ja miten en osannut pelastaa itseäni itseltäni. Olin vanha koira, ja toivoin itseni lopettamista.
Kaikkea on kuitenkin tapahtunut vuoden aikana.
Aloitin juoksemisen uudestaan. En ehkä käynyt joka viikko, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti kuitenkin. 6 tai 5 kilometriä taitaa olla ennätykseni tähän mennessä, varmaan pystyn juoksemaan tällä hetkellä pidemmällekin. Inhosin rappeutunutta kuntoani, ja halusin edistyä edes jossakin, eikä vain rapistua hiljaa yksiössäni.
Hukutin itseni päihteisiin ja tindermatcheihin. Lähinnä sain vain itseni humalaan, mutta löysin kuitenkin pikkusuhteen, joka päättyi noin kahden kuukauden jälkeen. Yllättävää, eikö?
Läheinen ystävä muutti pois kaupungista syyskuussa, ja tämä veti minut uudestaan äärimmäiseen yksinäisyyteen kahden vuoden yhteiselon jälkeen. Tämä oli ratkaisevaa loppuvuoden kannalta.
Aloin käymään salilla, en hyväksynyt enää toimetonta talvea sisällä sarjoja yksin tuijottaen.
Luin enemmän kirjoja, istuin koneella vähemmän.
Sitouduin käyttämään lääkkeitä.
Olin yksinäisempi kuin moneen vuoteen. Halusin kuolla. Melkein varmaan kuolinkin.
Nyt olen taas jossakin siirtymätilassa, ja haluan enemmän kuin koskaan muuttua paremmaksi, pois tästä yksiöstä, pois tästä näkymättömyydestä ja itseinhosta.
Sillä hiljaisuus joka täyttää asunnon, täyttää lopulta pään ja elämän.
Lyö päätäsi seinään ja itke. Ei sitä kukaan näe, eikä siitä kukaan välitä kun eivät sitä kerran näekään.
Murru henkisesti, katso palasia lattialla, murru uudestaan kaiken säälittävyydestä.
Sitten voit aloittaa taas alusta, ja kokeilla kestääkö liima tällä kertaa paremmin.
Eihän tässä elämässä ole enää muutakaan.
Choose Life. Choose a job....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti