Raivostuttavaa olla sairaana. Ei pääse liikkumaan ulkona tai käymään salilla ja hikoilemaan pelko että ahdistus pois. Ja vieläpä jonkun pienen kurkkukivun takia, ei voi edes kunnolla olla sairas.
Pienenä rakastin sairastelua, silloin voi olla yksin kotona poissa koulusta, katsoen piirrettyjä. Nyt sitä makaa muutenkin päivät pitkät yksin, niin sairaus tuntuu vain ylimääräiseltä lukolta yksinäisyyteen. Eikä ole äitiä tekemässä ruokaa...
Kuolema tulee joka päivä mieleen taas, sitä toivoo ja miettii millaista on olla olematta. Ei minkäänlaista, mitä se on? Ei pimeää, ei ajatuksia tai toiveita. Eikä edes pelkoa tai ahdistusta. Ei mitään. Mikä ihana paradoksi!
Toinen puoli minussa pohtii sielunvaelluksen mahdollisuutta. Kuolemahan on vain maatumista, siis muoto vaihtaa muotoa toiseksi; ruhosta kasvaa puu, ruoho, jonka sitten syö mato, lintu tai peura...katoamista pelkäävän mielen toiveita.
Mitä tämä elämä on sitten on, joka niin haluaa olla olemassa? Joka tuntee pelkoa ja ahdistusta tästä kaikesta, joka toivoo niin paljon parempaa itselleen. Yksinäisyyttä ja kätkeytymistä, piiloutumista se on oppinut. Sitä voisi oppia niin paljon enemmän; voisi oppia laulun sanoja, miten solmitaan kravatti, tekohengitystä, hyviä vitsejä...mitä kaikkea muuta se elämä voisi olla?
Nyt se on tyhjä, kylmä ja tuskainen. Tuskaa, tuskaa mielen päällä, alla ja sisällä. Tuskaa naamalla, tuskaa sydämessä, tuskaa kaiken aikaa. Tuskaa yksinäisyydestä, tuskaa menneestä, tuskaa tulevasta. Mitäs sulle kuuluu?
En tiedä, helpompiakin aikoja on ollut. Huonoa kai sitten.
Sitten minä luen, yskin, hikoilen, toivon, pelkään ja ahdistun.
Elämästä puuttuu pause.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti