Minua on nöyryytetty monta kertaa elämäni aikana. Monta lausetta on jäänyt mieleeni palavina todisteina omasta pienuudestani, voimattomuudesta ja yksinäisyydestä muiden ihmisten parissa. Se on johtanut minun täydelliseen eristäytymiseen ja katkeruuteen. Raivo täyttää minut välillä täysin, ja en näe muuta keinoa tuskasta eroon pääsyyn kuin koston ja itsetuhon.
Hakkaan käsiäni ja päätäni seinään. Kävelen ympyrää pienissä huoneissa. Naamani on irvistys, sisällä tunnen vain epätoivoista vihaa itseäni ja muita kohtaan. Kukaan ei ole nähnyt minua tässä tilassa. Pidän siitä huolen, sillä kukaan ei ole elänyt niitä hetkiä minun kanssani. Nöyryytystä ja raivoa, näitä pidän sisälläni ja näen niiden repivän minut kappaleiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kuten kaikki tunteet, nekin lakkaavat tuntumasta ajan kuluttua.
Nyt olen pyrkinyt eroon näistä kahdesta matkakumppanista. Niistä ei ole apua minulle, näen sen hyvin täältä. Montakohan kertaa olen kironnut itseni samassa hengähdyksessä kuin kiusaajani? Kukaan ei ansaitse tällaista, kukaan ei voi kohdata tällaista yksin ja voittaa jotakin.
Olen tietoinen siitä että ne jatkavat seuraamistani. Sitä en tiedä tulevatko ne joskus saamaan minut lopullisesti kiinni. Se voi tapahtua, mutta en murehdi asiasta. Yritän pitää vastauksia selkeinä itselleni, toistan niitä hiljaa pimeinä tunteina. Viha ei voita vihaa. Tässä olen jo puoliksi perillä.
Näen ihmisiä päivittäin nyt. He eivät tiedä minusta mitään, sillä olen ollut liian pitkään yksin. Toivon että näen ystäviä joskus, ja liityn heidän seuraan. Mutta se ei ole vielä ratkaisu, se on vain toivo. Pidän sitä tärkeänä ja lähellä itseäni heikkouden hetkinäni.
En halua kulkea koko matkaa yksin.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Tilanteestani
Edellisten tekstien pohtiessa tunnetilojani masentuneena, ajattelen että nyt on sopivaa selventää tätä varsin epäselväksi jäänyttä tilannettani.
Erosin avopuolisostani (edes vuotta yhdessä ei tullut täyteen) viime vuoden lopulla. Molempien mielestä kyseessä oli järkevä ratkaisu, ja minkäänlaista elämän rikki repivää kiistaa ei tullut. Tunsimme pientä tuskaa aiheesta, mutta kohtasimme tilanteen varsin aikuisesti. Olen etsinyt siitä asti asuntoa itselleni.
Suurin huolenaiheenikin on ollut asunnon puuttuminen ja tyhjän päällä roikkuminen. Maailma tuntuu rajautuvan vain omiin ongelmiin ja OVV:n lähettämiin "Valitettavasti vuokranantaja ei päätynyt valinnassaan sinuun," -tekstiviesteihin. Helmikuun ajan voin vielä etsiä uutta asuntoa, sitten en tiedä mitä tapahtuu. Hostellista saan kuukauden ajaksi yksiön jos pahin käy. Vielä on aikaa.
Ihmissuhteeni tuntuvat välillä helpottavan ja pahentavan masennustani. Tuntemattomat ihmiset jaksavat vielä huomautella eri yhteyksissä elämäntyylistäni, mutta olen jo tottunut tähän. Enää en alistu kiusatuksi, joten voin pitää itseäni nyt vahvempana kuin ennen. Ystäväni ovat välillä lähellä, mutta heilläkin ovat omat ongelmansa. Kestän yksin, pysyn yksin.
En voi valehdella, että en kaipaisi vanhaa kumppanuutta erään ihmisen kanssa jonka menetin viime vuonna. Tosin myös näen sen suhteen osana menneisyyttä joka ei voi tulla takaisin, vanhana arpena joka kutittaa. En voi, ja en edes yritä muuttaa sitä.
Tiedän että asiani järjestyvät ajallaan, mutta mieleni tuntuu toimivan tätä vastaan. Olen yksin, joten selviän yksin. Näin olen tehnyt jo monta vuotta.
Erosin avopuolisostani (edes vuotta yhdessä ei tullut täyteen) viime vuoden lopulla. Molempien mielestä kyseessä oli järkevä ratkaisu, ja minkäänlaista elämän rikki repivää kiistaa ei tullut. Tunsimme pientä tuskaa aiheesta, mutta kohtasimme tilanteen varsin aikuisesti. Olen etsinyt siitä asti asuntoa itselleni.
Suurin huolenaiheenikin on ollut asunnon puuttuminen ja tyhjän päällä roikkuminen. Maailma tuntuu rajautuvan vain omiin ongelmiin ja OVV:n lähettämiin "Valitettavasti vuokranantaja ei päätynyt valinnassaan sinuun," -tekstiviesteihin. Helmikuun ajan voin vielä etsiä uutta asuntoa, sitten en tiedä mitä tapahtuu. Hostellista saan kuukauden ajaksi yksiön jos pahin käy. Vielä on aikaa.
Ihmissuhteeni tuntuvat välillä helpottavan ja pahentavan masennustani. Tuntemattomat ihmiset jaksavat vielä huomautella eri yhteyksissä elämäntyylistäni, mutta olen jo tottunut tähän. Enää en alistu kiusatuksi, joten voin pitää itseäni nyt vahvempana kuin ennen. Ystäväni ovat välillä lähellä, mutta heilläkin ovat omat ongelmansa. Kestän yksin, pysyn yksin.
En voi valehdella, että en kaipaisi vanhaa kumppanuutta erään ihmisen kanssa jonka menetin viime vuonna. Tosin myös näen sen suhteen osana menneisyyttä joka ei voi tulla takaisin, vanhana arpena joka kutittaa. En voi, ja en edes yritä muuttaa sitä.
Tiedän että asiani järjestyvät ajallaan, mutta mieleni tuntuu toimivan tätä vastaan. Olen yksin, joten selviän yksin. Näin olen tehnyt jo monta vuotta.
tiistai 5. helmikuuta 2013
Kirjoittaminen ja sen merkitys
Olen elämässäni tienristeyksessä.
Kuten olette varmaan huomanneet, koen asioita hyvin voimakkaalla tavalla. Voin pettyä nyt muihin ihmisiin pahasti. Voin lopettaa kokonaan etsimisen elämässäni. Näen että voin joko onnistua tai tuhoutua kokonaan. Olen epätietoinen monesta asiasta.
En pidä asetelmasta, mutta tämänkin pelin voin pelata vain omalla tyylilläni. Se joko toimii, tai sitten kiroan itseni ja suostun asumaan lopun elämääni hämärässä. En usko että on olemassa välimuotoja. Ja jos on, en halua olla sellainen.
En usko korkeampiin voimiin, joten en pyydä ketään rukoilemaan puolestani. Voin vain kohdata yksin asiat jotka vaivaavat minua. Niitä on monia, mutta jos en taivu tuulessa voin voittaa ne.
Tämä on polku jota olen seurannut koko elämäni. En tiedä minne se johtaa, mutta nyt voin vain seurata sitä ja uskoa että se johtaa rauhalliseen paikkaan. Toivottavasti pääsen sinne ehjänä.
En voi uskoa muuhun.
Kuten olette varmaan huomanneet, koen asioita hyvin voimakkaalla tavalla. Voin pettyä nyt muihin ihmisiin pahasti. Voin lopettaa kokonaan etsimisen elämässäni. Näen että voin joko onnistua tai tuhoutua kokonaan. Olen epätietoinen monesta asiasta.
En pidä asetelmasta, mutta tämänkin pelin voin pelata vain omalla tyylilläni. Se joko toimii, tai sitten kiroan itseni ja suostun asumaan lopun elämääni hämärässä. En usko että on olemassa välimuotoja. Ja jos on, en halua olla sellainen.
En usko korkeampiin voimiin, joten en pyydä ketään rukoilemaan puolestani. Voin vain kohdata yksin asiat jotka vaivaavat minua. Niitä on monia, mutta jos en taivu tuulessa voin voittaa ne.
Tämä on polku jota olen seurannut koko elämäni. En tiedä minne se johtaa, mutta nyt voin vain seurata sitä ja uskoa että se johtaa rauhalliseen paikkaan. Toivottavasti pääsen sinne ehjänä.
En voi uskoa muuhun.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Viskipullo aukesi sittenkin
Eikä siitä tullut yhtään mitään. Max Payne fiiliksiä lähinnä. Humalassa on joskus hauska olla. Olen silloin naurettavan itseironinen, ja se ei ole kovin viehättävä piirre ihmisessä.
Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.
Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.
Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.
Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.
Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.
"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä."
Kalervo Palsa
Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.
Nyt voin mennä nukkumaan.
Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.
Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.
Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.
Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.
Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.
"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä."
Kalervo Palsa
Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.
Nyt voin mennä nukkumaan.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Jälleen yksinäisyys
Lauantai-iltana olen taas kotona. Pari viime päivää olen ollut poissa, mutta nyt pääsin koti-ovesta sisään ja viettämään aikaa itseni kanssa. Mielessäni liikkuu asioita uudella vauhdilla, tunnen uutta energiaa ruumiissa. Toiveikas mutta pettynyt. Kolhuja elämästä syntyy nopeammin kuin luulin.
Mietin missä kohtaa päätin tästä, että vietän yksin niin monia iltoja itseni kanssa. Pään sisällä kuuluu ilkkuvia ajatuksia epäonnistumisista. Tee kiehuu taustalla. Tietokone valaisee pimeää huonetta, taustalla keittiöstä valuu valo yksiöön. Suussani maistuu tupakka. Ristiriidat repivät mieltäni.
Tässä varmaan joku olisi alkanut itkemään, joku olisi voinut lähteä kävelylle ja kuunnella musiikkia. Minulla on pullo Caol Ilaa kirjahyllyssä. Mietin sitä ja teetä. Vesi on jo kiehunut.
Elämässäni ei ole mitään mikä voisi muuttaa minun valintojani. Ei ole ainuttakaan ystävää jolle voisi soittaa, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on vain minä, tee ja viskipullo.
Ystävien puuttuminen on osittain omaa halua ja valintaa. Voisin hyvin ottaa johonkin yhteyttä, voisin hyvin lähteä jonnekin. Mutta sitä ei tapahdu tänään, joku muu menee tänään baariin ja hakee seuraa. Olen siihen aivan liian vakava juuri nyt. Sillä kuka ihmeessä haluaa kenenkään näkevän tällaista elämää? Kuka ei voisi tuntea jonkinlaista pettymystä itseensä ja ihmisiin minun tilanteessani?
Päätän juoda teetä. Viskipullo ei ole tälle illalle. Se on paremmille ajoille. Ystäville ja jälkipalaksi.
Tunnen hiljaista vihaa itseäni kohtaan, tunnetustihan liika itsetuntemus on useille ihmisille vain pettymys. Minulle on se on raivoa tuottava lähde tekstiin ja yhteyteni luovuuteen. Toivon saavani sieltä jotakin, ratkaisun ongelmiini. Halun tietoon ja voimia muuttaa asioita.
Nyt olen yksin, mutta se riittää nyt. Joku muu seuraksi olisi tässä mielentilassa liikaa.
On vain minä, ja sen täytyy riittää. Sillä kukaan muu ei tänne ole tulossa.
Riittääkö?
Mietin missä kohtaa päätin tästä, että vietän yksin niin monia iltoja itseni kanssa. Pään sisällä kuuluu ilkkuvia ajatuksia epäonnistumisista. Tee kiehuu taustalla. Tietokone valaisee pimeää huonetta, taustalla keittiöstä valuu valo yksiöön. Suussani maistuu tupakka. Ristiriidat repivät mieltäni.
Tässä varmaan joku olisi alkanut itkemään, joku olisi voinut lähteä kävelylle ja kuunnella musiikkia. Minulla on pullo Caol Ilaa kirjahyllyssä. Mietin sitä ja teetä. Vesi on jo kiehunut.
Elämässäni ei ole mitään mikä voisi muuttaa minun valintojani. Ei ole ainuttakaan ystävää jolle voisi soittaa, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on vain minä, tee ja viskipullo.
Ystävien puuttuminen on osittain omaa halua ja valintaa. Voisin hyvin ottaa johonkin yhteyttä, voisin hyvin lähteä jonnekin. Mutta sitä ei tapahdu tänään, joku muu menee tänään baariin ja hakee seuraa. Olen siihen aivan liian vakava juuri nyt. Sillä kuka ihmeessä haluaa kenenkään näkevän tällaista elämää? Kuka ei voisi tuntea jonkinlaista pettymystä itseensä ja ihmisiin minun tilanteessani?
Päätän juoda teetä. Viskipullo ei ole tälle illalle. Se on paremmille ajoille. Ystäville ja jälkipalaksi.
Tunnen hiljaista vihaa itseäni kohtaan, tunnetustihan liika itsetuntemus on useille ihmisille vain pettymys. Minulle on se on raivoa tuottava lähde tekstiin ja yhteyteni luovuuteen. Toivon saavani sieltä jotakin, ratkaisun ongelmiini. Halun tietoon ja voimia muuttaa asioita.
Nyt olen yksin, mutta se riittää nyt. Joku muu seuraksi olisi tässä mielentilassa liikaa.
On vain minä, ja sen täytyy riittää. Sillä kukaan muu ei tänne ole tulossa.
Riittääkö?
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Scribble on the wall
Now when I look back at my life, I see times when it reminded me of walking in a blizzard, blinded and alone. In the blizzard I followed tracks made by things that too had walked through there, and if had I not followed them here I would have fallen and died alone. Tracks gave hope that there is something at the end. A corpse, or a place to call home.
I found places of shelter, shrines to things forgotten. I was thankful for the little breaks; where I could see what others had seen before, and I learned from them. I learned I was alone like them, and they all had these same thoughts: "Where am I? I wish something would come, I wish would not be here. Either I'll survive or I'll never be found." I saw that many were lost before they had even begun.
As I followed the tracks, I realized I too made the path easier for others that are going through there. I also saw that as much as the tracks gave some image of hope that I could believe in, the real thing that was driving me forward was the wind and the cold. And they were the things that changed me the most.
I wish you all the strength in following the tracks in your life, wherever they may be.
I found places of shelter, shrines to things forgotten. I was thankful for the little breaks; where I could see what others had seen before, and I learned from them. I learned I was alone like them, and they all had these same thoughts: "Where am I? I wish something would come, I wish would not be here. Either I'll survive or I'll never be found." I saw that many were lost before they had even begun.
As I followed the tracks, I realized I too made the path easier for others that are going through there. I also saw that as much as the tracks gave some image of hope that I could believe in, the real thing that was driving me forward was the wind and the cold. And they were the things that changed me the most.
I wish you all the strength in following the tracks in your life, wherever they may be.
maanantai 3. joulukuuta 2012
Toinen yö peräkkäin jolloin en mennyt nukkumaan. En halunnut, vaikka uni onkin usein miellyttävin asia mitä koen päivittäin.
Kävin kävelyllä öisessä lumisateessa, kuuntelin musiikkia. Istuin tutulle paikalle, katsoin paljasta puuta. Olin yksin. Mietin asioita. Olisin halunnut nähdä jonkun tekevän samoin. Ei olisi tuntunut niin surulliselta. Meidän ei olisi tarvinnut puhua, vain olla samassa paikassa tekemässä samaa asiaa.
Onko kokemukseni ja elämäni muka niin vieraannuttava, etten enää pysty jakamaan asioita muiden kanssa? Haluaisin; ei, kaipaisin sitä.
Outo. Sen sanan olen kuullut monelta. Sana ei sinällään minua haittaa, vaan se, että minut luokitellaan uhkaavaksi. Sillä enhän minä ole halunnut pahaa, vain kertoa jotakin mitä olen halunnut sanoa.
Piiloudun sisääni, en näytä mitään kenellekään. Näin tehdään yksinäisyyttä.
Kävin kävelyllä öisessä lumisateessa, kuuntelin musiikkia. Istuin tutulle paikalle, katsoin paljasta puuta. Olin yksin. Mietin asioita. Olisin halunnut nähdä jonkun tekevän samoin. Ei olisi tuntunut niin surulliselta. Meidän ei olisi tarvinnut puhua, vain olla samassa paikassa tekemässä samaa asiaa.
Onko kokemukseni ja elämäni muka niin vieraannuttava, etten enää pysty jakamaan asioita muiden kanssa? Haluaisin; ei, kaipaisin sitä.
Outo. Sen sanan olen kuullut monelta. Sana ei sinällään minua haittaa, vaan se, että minut luokitellaan uhkaavaksi. Sillä enhän minä ole halunnut pahaa, vain kertoa jotakin mitä olen halunnut sanoa.
Piiloudun sisääni, en näytä mitään kenellekään. Näin tehdään yksinäisyyttä.
maanantai 5. marraskuuta 2012
Miten nähdään pimeässä
Pimeä palasi maan ylle. Aurinko vierailee lyhyesti aamuisin. Mutainen loska ei valaise pimeyttä. Kirjoitan masentuneena ympäristöstä yöllä, hieman väsyneenä omiin tapoihini. En edes yritä yhdistää lauseita toisiinsa. Aurinkoa en näe kovin usein, en halua mennä ulos päivisin. Tunnen suurempaa vapautta kävellessä pimeän puiston läpi, katsellen kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin. Kaikki ovat sisällä paitsi minä. Luuserit.
Istun taas samalle paikalle kuin aina aikaisemmin. Poltan kävelyn toisen tupakan. Kuuntelen musiikkia. En mieti yhtään mitään. Olen paikalle osunut hölmö, tyhjä kaikesta mitä on tapahtunut. En välitä, enkä usko että haluaisinkaan. Sillä mikään ei ole kivun arvoista.
Turhaa, turhaa, turhaa. Sitä minä huudan mielessäni kun mietin mitä haluaisin elämältä. Ennui on ruma ja tekotaiteellinen sana. Kunhan tuomitsen kaiken mitä sisältäni tulee, silloin en tee mitään väärin. Sodin itseäni vastaan, ja tunnen surua siitä kun häviän. Mitä kaikkea tässä elämässä on tullut koettua, muistan aina ensimmäisenä häpeän mitä olen kerännyt nimeeni.
On ihmisiä jotka tunsisivat surua kuolemastani; kyllä minusta välitetään. Omistan tietyn huumorintajun ja pinnallisen charmin, mutta kätken itseni syvälle, enkä taatusti anna avaimia kenellekään. Sitten olen murheellinen siitä, miten kukaan ei tulisi ikinä ymmärtämään elämääni. Viimeisenä minä itse.
Mikä pettymys! Päähenkilö oli jukstapositio, varsinainen itseään halventava pelle. Ei tajunnut elämää, että se on vain nykyhetkessä, ei menneessä tai tulevassa. Unissa harhailija, abstraktioon juuttunut epäpersoona. Pelkuri.
Näin olen oman itseni petturi.
tiistai 30. lokakuuta 2012
Ruma Ruumis
Yö pitää hereillä. Toisaalta, miksi sitä nukkua kun ei pidä unistakaan.
Kävelyltä tullessani menin vessaan. Tuijottelin itseäni peilistä, ja tuumin että minusta tulisi nyt varsin ruma ruumis. Hymähdin, pesin hampaani ja painuin petiin. Pari minuuttia riitti.
En tunne ahdistusta, en pelkoa, en mitään. Poltan tupakkaa parvekkeella, katson vaaleaa pihaa. Mietin miksi tätä kutsuisi. Kun mikään ei liiku. Talvi vain hiipii katukuvaan.
Jos hyppäisin, aamulla joku autolle menevä soittaisi ambulanssin. En hyppää koska näitä ajatuksia on ollut tuhat kertaa aiemmin. Niillä ei ole enää merkitystä. Asiat ovat olleet huonomminkin.
En muista aikaa jolloin ei olisi tuntunut tältä.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Tunnustan
Olen pelkuri. En halua ottaa riskejä, pienennän elämisen mahdollisuuksia jokaisella hetkellä jona en tee mitä todella haluan. Olen turvautunut viinaan estääkseni kyllästymisen elämääni, mutta samalla halveksin isääni joka tekee samoin. Olen tehnyt, ja teen, tyhmiä valintoja. Haluan lopettaa tämän ja unohtaa sanan "mutta".
En osaa olla rehellinen. Valehtelen päästäkseni edullisempaan asemaan, samalla valehdellen itselleni että teen tämän hyvästä syystä. Ei ole hyvää syytä valehdella, vain pelkoa. Sillä mitä hyvää on elää epärehellisesti?
Haluan tappaa ihmiset jotka kiusasivat minua. Haluan tappaa sen pojan, joka antoi ihmisten kiusata itseään. Häpeän monta päätöstä jotka tein silloin. Voin vain yrittää oppia virheistä, en korjata niitä.
Olen pelkuri, ja haluan tappaa itseni. Unohtaminen ei ole ratkaisu, vain pakokeino. Ongelmat nousevat esille kuin mädänneet ruumiit.
En osaa olla rehellinen. Valehtelen päästäkseni edullisempaan asemaan, samalla valehdellen itselleni että teen tämän hyvästä syystä. Ei ole hyvää syytä valehdella, vain pelkoa. Sillä mitä hyvää on elää epärehellisesti?
Haluan tappaa ihmiset jotka kiusasivat minua. Haluan tappaa sen pojan, joka antoi ihmisten kiusata itseään. Häpeän monta päätöstä jotka tein silloin. Voin vain yrittää oppia virheistä, en korjata niitä.
Olen pelkuri, ja haluan tappaa itseni. Unohtaminen ei ole ratkaisu, vain pakokeino. Ongelmat nousevat esille kuin mädänneet ruumiit.
lauantai 13. lokakuuta 2012
Ch-ch-ch-ch-Changes
Pitää sijoittaa ego maailmaan, ei maailmaa egoon.
Olen pitänyt todella paljon vihaa sisälläni, olen siirtänyt todella paljon tätä vihaa maailmankuvaani ja itseeni kääriytymiseen. Nyt minun pitää avata tämä kaikki, ja se ei toteudu pelkästään miettimällä.
Olen sellaisessa elämäntilanteessa jossa en voi toteuttaa tätä vapaasti. Huono parisuhde joka tuntuu sulkevan enemmän kuin avaavan. Ensi viikolla tämä muuttuu. Muutos on aina hyvästä, sitä kautta kasvaa tai kutistuu.
Ystäviini en ole pitänyt yhteyttä. Olen ollut siinä suhteessa passiivinen, tämän voin korjata.
Olemme kaikki vahvempia kuin luulemme.
tiistai 9. lokakuuta 2012
Matkalla
Masennuksen voi nähdä hyvänä asiana. Se antaa elämään enemmän näkökulmia, omanlaista itsevarmuutta kun selviää pimeistä kausista. En voi kuvitella millaista elämäni olisi, jos en olisi masentunut. Voisin olla aika tylsä. En olisi lukenut näin paljon kirjoja, en olisi haastanut itseäni ajattelemaan monelta kannalta asioita. Olisin kääriytynyt tavalliseen elämään, jatkaen yhtä tietä mitään muuta harkitsematta. Ehkä.
No, onhan siinä tämä "en halua ikinä nähdä ketään, kunpa en heräisi enää" -puoli, mutta kipu antaa jotakin takaisin. Se on löydettävä.
Ehkä kaikki ylläoleva on paskaa, mutta se ainakin antaa jotakin merkitystä tälle taudille. Jos se ei merkitse mitään, voisin yhtä hyvin jatkaa masentuneena lusmuna olemista. Mutta sitä minä en halua.
Luen kirjallisuutta yliopistolla. Se on kai luontainen valinta minulle, toisaalta pärjäisin hyvin ilman sitäkin. Olen harkinnut jopa komiikkaa, palaten ala-aste aikaiseen haaveeseeni. Mahdollisuuksia, tarvitsen vain harjoitusta.
Pidän vielä liian paljon öistä. Viime yönä makasin pitkään hereillä. Halusin mennä ulos tupakalle ja kävelylle. Pakotin itseni pysymään paikallaan ja nukahtamaan.
En vielä jaksa kantaa kaikkea, tuskin vielä pitkään aikaan. Mutta kyllä se häämöttää.
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Sananen blogista taas
Selitän nyt miksi tämä sivu on musta kuin angstisen teinin murtunut sydän/hukkunut sielu: miellyttää minun silmiäni ainakin enemmän yömyöhään lukiessa kuin silmiin pistävä valkeus.
Ja poistin turhan "Sisältää aikuisille suunnattua blääblää" varoituksen. Ärsytti aina klikata sitä kun halusin korjata kirjoitusvirheitä (niitä tulee aina olemaan paljon) pois.
Päivitän harvoin, koska en halua täyttää tätä turhan päiväisillä "angst haben" päivityksillä. Niitä tekstejä on tullut joskus, ja niitä tulee varmasti joskus lisääkin, mutta tämä tyyli on toiminut minulla jonkinlaisena suodattimena kaikelle paskalle mitä päässäni liikkuu. Jos hellittäisin suodattimia, luulen että tekstin laatu kärsisi huomattavasti. Poistaisin vanhat hävettävät raapustukset jos välittäisin. Mutta ei, toimikoon esimerkkinä miten ei pitäisi päivittää.
Ja kuten kirjoitin aikaisemmin: kommentit ovat erittäin mukava merkki että joku tätä blogia lukeekin. Koska olen erakoitunut outo ernu, en vain osaa vastata niihin luontevasti ja sitä kautta en yleensä ole kommentteihin mitään kirjoitellut, koska itsekritiikkini on kova. Ja koska olen pelkuri!
Olen moneen suuntaan hajonnut mies. Blogi on keino kasata tätä.
Kiitän nöyränä suopeista kommenteista.
Ja poistin turhan "Sisältää aikuisille suunnattua blääblää" varoituksen. Ärsytti aina klikata sitä kun halusin korjata kirjoitusvirheitä (niitä tulee aina olemaan paljon) pois.
Päivitän harvoin, koska en halua täyttää tätä turhan päiväisillä "angst haben" päivityksillä. Niitä tekstejä on tullut joskus, ja niitä tulee varmasti joskus lisääkin, mutta tämä tyyli on toiminut minulla jonkinlaisena suodattimena kaikelle paskalle mitä päässäni liikkuu. Jos hellittäisin suodattimia, luulen että tekstin laatu kärsisi huomattavasti. Poistaisin vanhat hävettävät raapustukset jos välittäisin. Mutta ei, toimikoon esimerkkinä miten ei pitäisi päivittää.
Ja kuten kirjoitin aikaisemmin: kommentit ovat erittäin mukava merkki että joku tätä blogia lukeekin. Koska olen erakoitunut outo ernu, en vain osaa vastata niihin luontevasti ja sitä kautta en yleensä ole kommentteihin mitään kirjoitellut, koska itsekritiikkini on kova. Ja koska olen pelkuri!
Olen moneen suuntaan hajonnut mies. Blogi on keino kasata tätä.
Kiitän nöyränä suopeista kommenteista.
Ongelmakäyttäjä
Kävin taas kävelyllä.
Pimeä kaupunki miellyttää minua enemmän. Vastaantulijat ovat harvempia, vauhti on rauhallisempi. Tilaa on muullekin kuin omille asioille. Mutta eihän ihminen olisi mitään, jos hän ei ajattelisi jatkuvasti itseään.
Olen tietokoneen ongelmakäyttäjä. Heti kun herään, nostan iPhonen yöpöydältä ja alan lukemaan joko reddittiä tai hesaria. Sitten aukeaa kone, ja teen jotain muuta. Nykyajan Skinnerin rottana tämä tuo elämääni muuta ajateltavaa kuin oman tyhjän tyhmän elämäni, ja olen pysäyttänyt kehitykseni ihmisenä. (Idea poimittu täältä. Sad Pictures for Children lähentelee nerokkuutta nettisarjakuvana.)
Tietokone (tai netti) on luonut elämäni tyhjiöön toiston joka miellyttää minua, kun taas muut ihmiset löytävät tämän toiston (mielihyvän) baareista, kerhoista, ihmissuhteista, BB:stä, kirjoista, lenkkeilystä tai kutomisesta. Elämästä, muista ihmisistä. Minä taas olen tyytynyt istumaan näppäimistöni takana, eristäytyen, luoden itselleni maailmankuvan jossa olen muista ihmisistä täysin erillään; poikkeus.
En kuitenkaan usko että olen täysin ainutlaatuinen tässä maassa tai maailmassa tämän suhteen, me kaikki vain istumme hiljaa omien näppäimistöjen takana, joten mahdollisuudet tavata kaltaisiani on aika rajattu.
Ylläoleva oleva teksti kyllästyttää minua, mutta annan sen olla. Haluan saada tämän ulos minusta, sillä olen pitkään ajatellut tätä kaikkea. Olen turhautunut itseeni, haluan muutosta. Mitä se on, sitä en ole saanut muotoiltua. Olen vain ollut, kuten monet muutkin helpon tien kulkijat, välinpitämätön suojellakseni itseäni pettymyksiltä. Se on toiminut oikein hyvin. Vaihtoehtojen luominen on vain paljon vaikeampaa kun on elänyt monta vuotta valitsemassaan vankilassa. Sieltä pääsee pois, mutta se vaatii melkein yhtä paljon työtä kuin muurien nostaminen.
Mukavuus ja helppous ovat nykyajan ihmisen kahleet mielen ympärillä. Niistää pääsee irti kun itse valitsee, mutta syy siihen pitää löytää. Jotkut valitsevat uskonnon tai ruokavalion. Tämän hetkinen post-moderni, post-industriaalinen länsimainen kulttuurinen konteksti (hehheh) tuottaa kaltaisiani krypto-nihilistisiä hipstereitä, jotka eivät lopulta usko mihinkään. Eivät edes itseensä. Siinä on minun sudenkuoppani. Olen ihmisen hahmossa kulkeva tyhjiö, joka määritteli itseään pitkään ulkoa tulevien vaikutteiden perusteella, jotka loppujen lopuksi eivät tarkoittaneet minulle yhtään mitään.
Olisi tyydyttävää saada tähän kaikkeen selkeä vastaus, mutta se taitaa olla pitkän matkan takana.
perjantai 5. lokakuuta 2012
Satunnaisia tuntemuksia
What, then, is that incalculable feeling that deprives the mind of the sleep necessary to life? A world that can be explained even with bad reasons is a familiar world. But, on the other hand, in a universe suddenly divested of illusions and lights, man feels an alien, a stranger. His exile is without remedy since he is deprived of the memory of a lost home or the hope of a promised land. This divorce between man and his life, the actor and his setting, is properly the feeling of absurdity.
A. Camus
Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.
Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.
Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.
Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.
Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?
On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.
Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.
Elämässä niitä tulee.
A. Camus
Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.
Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.
Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.
Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.
Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?
On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.
Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.
Elämässä niitä tulee.
lauantai 31. joulukuuta 2011
Jester
2012, minne viet minut?
2011 vei omaan kotiin, rauhaan ja mukavaan turtumiseen. Vähäisiä voittoja ja tappioita. Pelimerkit vain hupenevat. Kuin olisin pyyhkinyt ahdistuksen mukana osan itsestäni. Hengen.
Sen takia en ole kirjoittanut mitään; en edes itselleni. Tahto tehdä asioita on hävinnyt. Kuten myös halu olla vähäisten ystävienikin kanssa missään tekemisissä. Narri joka ei naurata, ei ole mitään. Ja se on tällä hetkellä tyydyttävä olotila. Mutta ei ikuisesti.
Naurun mukana kuolemaa tekee myös minuus hiljaa. Ehkä se on hyvä asia? Niin paljon vahinkoa olen itselleni tuottanut. Ja eikö vanhan kuolema tee uudelle tilaa?
Voiko tyhjän päälle rakentaa?
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Nonexistence
In some remote corner of the universe, poured out and glittering in innumerable solar systems, there once was a star on which clever animals invented knowledge. That was the highest and most mendacious minute of "world history" — yet only a minute. After nature had drawn a few breaths the star grew cold, and the clever animals had to die.
— N.
Yksi rauhoittavimmista ajatuksista minkä sallin itselleni on se, että minua ei joskus ole olemassa. Rauhoittava varmuus jonka tämä ajatus minulle suo, on yksi parhaimmista masennuslääkkeistä mitä minulla on. Varmuus siitä, että tämä on vain elämä kaikkien muiden joukossa. Ehkä sillä on jotain merkitystä myös muillekin, mutta se on heidän asiansa. Jos sillä olisi lopputuloksen kanssa mitään merkitystä, varmaan hymyilisin haudassani.
Ei sitä tietenkään voi ymmärtää, olemattomuutta, mutta ajatus ei herätässä minussa minkäänlaista kauhun tunnetta, vaan rauhoittavan kylmän virtauksen sisääni. Ehkä mieleni vain pitää itsensä nyrjäyttämisestä? Pystyn tässä mielentilassa omistamaan paljon enemmän omasta elämästäni kuin muulloin. Silloin en mieti mitä kaikkea tuli mokattua vuosia sitten, tai miksi minä vihaan toista kämppistäni.
En siis tarkoita itsemurhaa, vaan olemattomuutta yleensä. Käsittämättömyys mikä lopulta peittää kaikki. Kuoleman jälkeinen universaalinen epäeksistenssi. Nada. Tyhjää.
Kiehtovaa mitä kaikkea ihminen virittää päänsisällään että kestää oman oravanpyöränsä.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Laumaeläin
Tunnen melankoliaa suurissa ihmisjoukoissa. Varsinkin silloin kun on ahdasta ja ihmiset kovaäänisiä. Tyhjyyteen tuijottelu, keskittymisen hajoaminen tuhanteen suuntaan ja pään (hallittu?) tyhjeneminen. En ole paikalla.
Tämä tunne seuraa minua joskus ystävienkin seuraan, mutta se on helppo peittää kun osaa sen. Tuntemattomien ihmisten seurassa taito häviää. Tai ehkä enemmän halu peittää se häviää. En ole paikalla.
Ehkä mietin tätä liikaa. Ehkä minun pitäisi vain pelata pöytätennistä seinää vastaan. Ehkä tämäkään ei johda minnekään. Ehkä en ole paikalla?
Minulla on tapana paeta päänsisälle. Mielummin sanoisin: kävelen omia polkuja, mutta polut ovat vain päässä ja ne eivät aina löydä uutta.
Tämä tapa auttaa minua kestämään tuntien odotuksen helposti. Se vaikeuttaa kaikkea muuta. Pitäisi vain herätä ja sanoa että tämä ei ole unta. Tämä ei ole unta.
Sitten olen takaisin ihmiskentän keskellä, ja vihaan ihmisten melua ja naurua.
Eihän se ole miksi olen siellä; haluan nauttia lyhyestä kesästä ja siitä seurasta joka minulle on suotu. Hyvää seuraa se onkin, mutta omat rajani ihmisten kanssa tuntuvat pilaavan paljon. Haluaisin samalla niin paljon ja niin vähän. Mutta eihän se tietenkään ole niin helppoa.
Nyt olen yksin. On yö ja hiljaisuus. Pidän niistä, ne pitävät minut terveenä.
Vai pitävätkö ne minut rajojeni sisällä, kuin kaksi vartijaa jotka hymyilevät?
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Elonmerkkejä
Olen elossa. Toistaiseksi, mutta niinhän se on aina. Olen voinut hyvin, keskiverrosti, huonosti ja hyvin huonosti, kiitos kysymättömästä kysymyksestä.
Ei, en ole luonut uusia ihmiskontakteja, näytän tyytyvän nykyisiin kahteen ja puoleen jota minulla on. Niitäkin pidän yllä vaihtelevalla menestyksellä ja mielenkiinnolla. Sen puolikkaan jonka kanssa joudun asumaan sen toisen kokonaisen ystäväni kanssa, en ole vaihtanut mitään muuta pariin viikkoon kuin satunnaisen tervehdyksen. Samantekevää (yksi suosikkisanoistani, tiedän).
Niin, olen muuttanut. Liike parempaan tai huonompaan, en tiedä, mutta nyt näytän tyytyvän tyhjään ja toistoon joka on tarttunut elämääni. Tyhjään toistoon. Niin.
Sellaiseksi elämä on minulle tullut. Välttäen muita kuin kahta ystävääni, ja sietäen puolikasta ja muita.
Olen elämäni rappiossa. Ruumiini voi pahoin, ja elämästä on tullut entistä enemmän vain mielen sisäinen simulaatio. Pitkistä kävelyistä yömyöhään nautin kyllä paheeksi asti. Silloin on vain minä.
Rikkoa toisto. Koputtaa seinään. Ehkä se vastaa.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Life Is Strange
Miten kertoisin siitä, että elämä on minulle ihan outo asia. Välillä on ihmisiä jotka tuntuvat puhuvan täyttä järkeä, mutta nämä tuntuvat olevan enemmän poikkeuksia? Enemmän on niitä jotka sekoittavat ajatuksiani, nostavat esiin ristiriitoja. Ihmisiä jotka sanovat "Se on sinun ongelmasi," mutta itse luovat epäharmoniaa, valkoista kohinaa?
Aloita alusta, kerro ongelmasi.
Selviä hetkiä on niin vähän. Sellaisia, jolloin tuntee olevansa tyytyväinen itseensä, haluaa puhua ja antaa muiden kuulla. Ja kuunnella ymmärtäen itseään ja muita. Sellaista on niin harvoin.
Enemmän on kaoottista, jatkuvaa improvisaatiota ja paikalleen juuttunutta ajattelua. Olen jäänyt juonesta pois, en ymmärrä enää elokuvaa joka näyttää unohtaneen käsikirjoituksensa.
En ymmärrä muita ihmisiä.
Turhaa kaunaa tuntemattomia kohtaan, viiden minuutin pituisia kohtaamista joista molemmille jää vain epämiellyttävä muisto. En minä tunne häntä, miksi minä en pidä hänestä? Neljä sanaa riittivät minulle hänestä, enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Miten sellaisia ihmisiä syntyy? Olenko minä muka hänestä niin erilainen? Vai onko elämä vain sellaista? Erkaantumista, vieraantumista. Täydellisen vastakohdan sietämistä? Outoutta.
Vai onko se sittenkään?
Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä se on vain sitä miltä se tuntuu.
Miksi en vain mennyt muiden mukana?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)