Luovutin esseen kirjoittamisesta viime viikolla. Mitään ei syntynyt kun tuijotin tyhjää ruutua. Eino Leino ja Helkavirsiä. Nietzscheläisyys ja kuolema. Mielenkiintoisia aiheita, mutta mieleni löi tyhjää. Ehkä se oli pelkoa kun olin kirjoittamassa ensimmäistä kouluainetta kuuteen vuoteen, ja tunsin olevani täysin ruosteessa. Jäädyin ja jumituin tyhjään.
Tänään taas olen vapaa kaikesta. Mitään erityistä ei odoteta minulta tapahtuvan, ei ole aikataulua, ei ole ihmisiä kysymässä minnekään. Täysin tyhjä päivä. Täysin vapaa päivä.
Miksi minä toistaisin asiaa, joka tuottaa minulle lopulta vain kärsimystä? Tottumus, tuo vanha kumppani joka kertoo samoja tuttuja valheita, hymyilee ja silittää masentunutta päätä: "Olet turvassa. Olet väsynyt. Ei tällä ole väliä. Ei millään ole väliä. Olet turha."
Olen nukkunut pitkään, silmäni eivät ole täysin tottuneet olemaan auki. Välillä haluan takaisin uneen, haluan vain maata sängyssä näkemättä mitään muuta kuin unia. Välillä tiedän eläväni valhetta, ikävää ja yksinäistä elämää. Tiedän että tämä on ainoa mahdollisuuteni elää. Ja se valuu hukkaan, ja olen kauempana alusta ja lähempänä loppua kuin koskaan. Tämä pelottaa minua. Entä jos tulen toistamaan tätä ikuisesti?
Amor fati. Olen voittanut myös, olen saanut hyvää aikaan, olen jossain määrin hyvä ihminen. Minulla on paljon sisälläni, sillä minulla on minä. Jos minulla on minä, en ole niin yksin enää.
En suostu pelkäämään enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti