Elämä jatkuu, pienin muutoksin erilaisena mutta samanlaisena. Teen uusia asioita, liikkeitä, rikon vähän tätä jäätä ympärilläni. Käyn kahviloissa juomassa kupin kahvia. Kirjastossa luen lehtiä ja satunnaisia kirjoja. Luennoilla istun kuuntelemassa, kyselemässä. Salilla juoksemassa, nostamassa painoja. Kirjoitan lyhyitä mietteitä ja runoja kännykälläni.
Palaan kotiin samaa reittiä, samoja askelia käyttäen. Istun samalle paikalle, katson sisääni ja tunnen surua. Pelaan samoja pelejä. Selaan samoja nettisivuja. Olen nähnyt tämän kaiken, olen yhä sama ihminen, olen yhä yksin. Kestän, jaksan, toistan. Mietin mitä järkeä on kulkea eteenpäin, mietin miksi jatkaa.
Yksin tämä kaikki tuntuu vain puolikkaan arvoiselta.
Olen tehnyt tätä vuosia, tavannut ihmisiä jotka haihtuvat; jättävät jälkensä ja tuoksunsa elämääni. Nyt siinä on monen ihmisen mentäviä aukkoja, muistojen tyhjyyttä.
Näin taas kuvan hänestä äsken sattumalta. Muistot ja kauneus kirpaisivat lie miten monetta kertaa. Nostalgia on sairaus, ja minä sen melankolinen kantaja.
Ja kuljen eteenpäin. Toistan päivän, viikon...
En jaksa enää vuotta toistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti