Taas vuoden verran kipua ja uudenlaista yksinäisyyttä. Kiehtova matka masennuksen syövereihin jatkukoon!
Vuoden alussa kävin salilla, juoksin ja tapailin joitain naisia. Haaleaa, suttuista. Unohdettavaa. Samanlaista. Olisipa minulla jotain miellyttävää sanottavaa lyhyistä suhteista, mutta halusin vain päästä yksinäisyydestäni hetkeksi eroon.Mutta se vain kasvoi pettymyksen ohella.
En ollut yhteydessä muuten keneenkään.
Sitten tuli kesä, vähän töitä ja uudet naiset. Eloa, väriä, tunteita. Join viiniä joenrannalla ja juttelin kauniille ihmisille. Sitten yksi erottui ja loisti, taisi olla vuosia edellisestä samanlaisesta tunteesta. Kiltti luonne, kaunis nimi, kasvot ja silmät kirkkaat. Älykäs. Helppohan siihen oli ihastua.
Kesä kului, juttu ei syventynyt, masennukseni oli häiritsevä tekijä hänelle. Taukoja. Juttu loppui elokuussa.
Melkein rakastuin. Melkein.
Tämä vuosi on ollut erityisen raskas. Iskuja on tullut muitakin, kovia sellaisia. Silti minä jaksan kantaa niitä. Pakkohan se on. Muuten kaatuu ja kuolee.
Nyt on syksy ja pimeät illat. Nyt on tuulista ja märkää. Nyt on raskas kantaa taakkaa, ja matkaa on vielä kuljettavana.
Matkaa vielä kuljettavana. Uusia naisia, uusia vuosia, uusia voittoja. Miksi masentua, kun voisi olla asiat aina pahemmin?
Afrikan lasten nälkä pitäköön siis minut kylläisenä.
Käyn yliopistossa opiskelemassa kirjallisuutta nykyisin. Avoimen kautta, mutta onpahan jotakin millä täyttää päivät. Essee Eino Leinon Helkavirsistä häämöttää uhkaavasti, enkä ole saanut vielä aloitettua oikein mitään. Joitain muistiinpanoja, mutta niistä ei paljon lauluja opettajalle synny.
En pelkää enää ihmisiä. Etäisyyttä, vierautta....osaan silti olla hauska, nokkela. Lämmin.
Miksi minä olen silti yksin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti