Katselen ikkunasta ulos, lääkärini vilkuilee välillä papereihin ja kysyy lääkärikysymyksiään. Mietin mitenköhän moni kulkee tällaista polkua, jossa käydään lääkäreillä ja terapeuttien luona selvittämässä pääkoppaa. Kaikki vain koska olin lapsena enemmän yksin kuin muut. Ei sitä lapsena tajunnut.
Lääkäri kehottaa hakemaan mömmöt, mutta en todellakaan haluaisi. Eläminen on ongelma, lääkkeet eivät ole siihen ratkaisu. Oireita sillä hoidetaan.
Toistan taas vanhoja kaavoja: sälekaihtimet ovat kiinni, tupakka on pääasiallisin syy astua ulos. Olen tottunut tähän, vaikka en pidäkään tästä. Kunhan mikään ei muutu.
En edes tiedä mitä muuttaisin. Syvään juurtuneita käsityksiä ihmisestä ja elämästä. Pitäisi lähteä repun kanssa maailmalle, eikä juuttua hulppeaan keskustan yksiöön. Eikä pohtia samoja hienosti muotoiltuja kehä-ahdistuksia. Asioiden olotila vain on se, että olen juuttunut syvälle tähän suohon, ja mikään ei muutu koska mikään ei muutu.
Täysin turha ihminen, täysin toimiva ihminen, täysin tyhjä ihminen, täysin omituinen, hauska, kyllästynyt, sairas, mutta ennen kaikkea kai turhautunut ihminen. Das bin ich.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti