Jos on viettänyt pitkiä aikoja yksin, tietää millaista on tulla toimeen itsensä kanssa. Pitkät päivät vain ajatukset seuranani minusta on tullut intuitiivisempi, ja näen mitä tarkoittaa einsamkeit. Mistä se tulee kun muut ihmiset eivät välttämättä voi tarjota lohdutusta omaan kolkkoon tilaan. Joten sitä on välillä ihan omasta halustaankin yksin. Vahvistuva kierre, samaan aikaan saa tyydytystä mutta ei kuitenkaan. Huijaan itseäni.
Muistan miten pienenä löysin neliapilan, ja olin 5-vuotiaan innolla sitä näyttämässä kaikille. Jouni niminen urpo päätti sitten napata sen käsistäni ja repiä sen kappeleiksi. Tämä tulee välillä mieleeni, en edes käsitä miten tyhmä koko tapahtuma oli. Jos sitä ei olisi revitty, en edes välttämättä muistaisi siitä päivästä mitään.
Pienenä isäni kysyi minulta vähän väliä enkö haluaisi mennä pelaamaan jalkapalloa ikäisteni kanssa. Ajatus tuntui minusta vaivaannuttavalta, joten vastustin sitä. Ala-aste tuntui minusta tarpeeksi ikävältä. Kävelin koulun vieressä olevilla kallioilla välitunneilla, katselin usein ikkunasta ulos tunneilla. Muut lapset sanoivat minua "taivaanrannan maalariksi." Kun elämän alku muistuttaa huonoa suomalaista bildnungsromaania, tiedät elosi olevan surullista.
On minulla ystäviä jotka haluavat viettää kanssani aikaa, mutta minun on peiteltävä tätä kaikkea heiltä. Koska eihän miehellä saa olla tunteita, sehän on hyvin vaivaannuttavaa ja vierasta.
Ja tätä isoa palloa sisällä pitää hävetä. Sillä jos olet yksin, siihen on oltava jokin syy. Säälikin on huono alku kaikelle. En tiedä kuka haluaisi sellaista suhdetta.
Miten minä voin olla epäkelpo? "Kognitiivista kapasiteettia löytyy" lukee lääkärin ja psykologin lausunnoissa. En ole vastenmielisen näköinen. Osaan keskustella hyvin monista asioista, olen avoin kun haluan. Hauskakin ilmeisesti olen. Mutta millään näillä ei ole merkitystä, koska mitään yhteisöä ei ole minulle olemassa. Tai en ole sitä löytänyt.
Tupakka tuntuu nyt hyvältä idealta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti