Minulla ei ole taaskaan mitään uutta sanottavaa. Joudutte kestämään minua taas yhden kirjoituksen verran.
En tee tänään mitään ihmeellistä, juon kahvia ja kuuntelen musiikkia samalla. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, tehdä töitä tai muutakaan. Olen täysin tukien varassa elävä yli 20-vuotias mies, joka väittää olevansa opiskelija vaikka ei käykään tasaisesti yliopistolla (haen kyllä sitten! joo!). Minulla on vaikeuksia tulla toimeen omien tunteideni kanssa, ja tämä on suuri tabu jota ei saa kertoa kenelle tahansa. Koska olen mies, ja minun tulisi ajella avoautolla talvipakkasillakin pari leidiä kainalossa takatukka heiluen. Eikä istua koneen ääressä pohtien milloin hypätä jojoon.
Haa! Olen täysin saamaton lusmu! Minulla ei ole kunnianhimoa kirjoittamisen suhteen, se on vain keino saada kielletyt ajatukset ja tuntemani ahdistus pois minusta! Mikä feminiininen tapa tulla toimeen itsensä kanssa! Miksen jo...
"Miten kyllästyttävää, mieshän kierii itsessään jo kahdeksatta vuotta. Miksei joku ammu häntä?"
Miten näin pienestä kylästä löytää itselleen vihamiehiä (ja naisia), sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Se vanha kulunut lause: "En tahtonut pahaa," ei toimi missään! Ihmiset eivät välitä paskaakaan mitä tahdot! Ihmiset välittävät miltä näytät! Millaista pintaa sinulla on muille annettavaksi, se on mikä määrittelee ketä kiusataan ja ketä ei. Mitä häpeät, mitä ei tarvitse hävetä.
Häpeän itseäni jo lie kuinka monetta vuotta. Olen tehnyt tämän kaiken yksin kuin koulusta kotiin päässyt. Miettinyt olohuoneen sohvalla koulua ja luokkaa. Katsonut iltapäivän Ylen ykköstä, sieltä tuli kivoja ohjelmia. Juonut aamulla pöydälle jätetyn teen (tätä en häpeä, ehkä pitäisi?), se oli mukavan makea. Miten painavan repun ala-astelainen jaksaa kantaa?
Nyt, kun ala-asteesta on....(hetki menee laskiessa).....10-vuotta? Miten sellaiset ajatukset tulevat pintaan nyt? Kun olen yksinäinen raukka erakko, joka haluaa pois itsestään ja muista ihmisistä? Miten paljon sitä voi hävetä? Ja mikä se on? Miksi se ei lopu?
Tätäkään kukaan ei voi nähdä, teen itsestäni illuusion! Kätken sivulauseisiin merkityksiä, silmiini kaiken surun! Miten vähän muut ihmiset tulevat minusta näkemään! EIKÄ TARVITSE HÄVETÄ!
Häpeä on tuttu tunne. Kunnon aallon tullessa tekee mieli hakata oma pää seinään tohjoksi ettei tarvis kuunnella niitä sisäisiä itsesyytöksiään.
VastaaPoistaPää on jo hakattu, seinät kestävät aika hyvin. Ehkä pitäisi kulkea niistä ovista, eikä jatkaa pään hakkaamista?
PoistaMieluiten sammutan valot siitä oven pielestä ettei tarvii nähdä missä jamassa on.
PoistaVastaukset liittyvät sanoihin pelko ja rakkaus. Se riippuu myös vastaajasta, kumpaan päädytään.
Poistaei ole syytä hävetä. vaikea uskoa, jos se tunne on mennyt syvälle. pahat sanat, yksinäisyys... ne ovat ehkä sattumaa, eivät sitä, mitä itse olet. kyllä sä varmasti tiedätkin sen, mutta se usko.. vaikka häpeä tuntuisi kuinka todelliselta tahansa, se on lopulta irrationaalista. tämän tajuaminen ja hyväksyminen auttoi minua, ei ole syytä hävetä. sori, et ehkä kaipaa kommenttilaatikkoosi keittiöpsykologi-besserwisseriä :p
VastaaPoistaKaikki ajatukset ovat tervetulleita, kiitän kommentista.
PoistaSattumaa tai ei, ne asiat tapahtuivat minulle ja se miten tulen niiden kanssa toimeen ei ole sattumaa. Merkitys ja oikeus eivät kulje käsi kädessä, niille on löydettävä omat paikat elämässä. Sitten ei enää hävetä, kun löytää sen miksi asiat ovat menneet niinkuin ne ovat menneet.
Tietenkin kaikki on vain haavoittunutta psyykettä, mutta se on myös elämää. En vain voi ajatella kaikkea Freudin ja Jungin kehityspsykologian kautta. Pitää tulla toimeen omien tunteiden kanssa, ei tehdä niistä psykiatrista viillokkia.