Aurinko säteili pistävästi silmiini kun kävin parvekkeella vetämässä päivän ensimmäisen röökin. Nurkassa lojui unohdettu roskapussi viime vuodelta. Linnut lauloivat ja minä pohdin masennustani. Mietin mitä pitäisi tehdä, kun sairauteni tuntuu tuhoavan monia mahdollisuuksia elämässäni.
Pitäisi jaksaa yrittää.
Se tuntuu paradoksilta. Persoonallisuuteni on kriisissä koska en löydä itsestäni mitään hyvää, koska muut eivät löydä minusta hyvää. Molemmat ruokkivat toisiaan ikuisessa kierteessä. Käyn henkistä sotaa itseäni ja muita vastaan, ja jostain pitäisi aloittaa rauhan neuvottelut.
Et ole oikeassa, olet yksin ja et voi pärjätä.
Päättämättömyys, neuvottomuus ja ahdistus vaihtoehtojen puutteessa. En voi näyttää näitä tunnetiloja muille, sillä miten näin syviä salaisuuksia voisi jakaa muille niin että saisi tukea? Päässäni on monta henkilöä jotka ovat tehneet jälkensä minuun, ja näen niiden minulle aiheuttaman tuskan. Eihän tällaista voi olla koko elämä?
En voi muuttaa muita ihmisiä, joten minun aloitettava itsestäni. Tässä olen jo tehnyt muutamia päätöksiä, en voi ikuisesti pysyä vihaisena. Tunteet jotka haluavat viedä vallan minulta, raivo ja häpeä, ovat nyt hallinnassani. Tiedän niiden reitit pääni sisällä, ja osaan heittää ne tarpeen tullen syrjään. Niistä ei ole apua minulle kun tarvitsen tukea.
Sanattomuuteni monissa tilanteissa on nyt menneisyyttä. En ole enää ujo pikku-poika joka on helppo ohittaa. Osaan nauraa ja naurattaa, tämän vahvuuden tiedän hyvin.
Miten paljon häpesin itseäni ennen, sitä en enää osaa tai halua osata. Pelkään että se palaa, mutta tiedän että häpeälleen on vain osattava nauraa kovemmin kuin muut. Niin se voitetaan, eikä sitä tarvitse tuntea enää.
On osattava kääntää tappiot voitoiksi, siinä piilee todellinen vahvuus jota ei voi nujertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti