Tunnen pettymystä teksteissäni usein. En näytä täällä kaikkea itsestäni, koska se ei tunnu kuuluvan tänne. Tuon tänne pahan oloni, annan sille tällaisen alueen missä se saa sanoista muodon. Jotkut lukevat sitä, ehkä jotkut jopa tuntevat ymmärtävänsä. En ole välittänyt jos teksti ei ole hyvä, olen vain kirjoittanut sen ja kokenut päässeeni hetken verran pidemmälle itseni kanssa. Koen tekeväni jotain tärkeää itselleni, kaikki muu tulee tämän mukana. En kykene tämän parempaan vielä (lause joka on aina totta), mutta tunne että asiat paranevat kun niitä oppii katsomaan uusista näkökulmista on paras asia mitä saan kirjoittamisesta.
Kaikki täällä pohtii elämääni masennukseni kanssa, se näyttää yksipuolista kuvaa ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Tiedän että se ei ole totta, mutta pohdin miltä se näyttää lukijalle? Kenelle minä tätä kirjoitan? En todellakaan kirjoita pelkästään itseäni varten enää, vaikka teksti lähteekin siitä ajatuksesta että masennukseni kirous lievenee tällä. Kun ymmärrän jotakin itsestäni, voin sillä muuttaa jotakin. Vaikka se olisi viisautta tunnistaa etten voi muuttaa jotakin.
Se vie minua eteenpäin nyt. Tunne kehityksestä, etten ole enää kasvoton ja hiljainen. Se on minulle tärkeää, vaikka sitä ei kukaan muu voisi nähdä.
Olkoon teksti kävelykeppi ja kolmas silmä, jolla voin nähdä asioita joita en voisi muuten nähdä. Tämä olkoon tarkoitus, minun oma ja sillä on nyt nimi. Kehitystä! Se on olemassa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti