Kusin tänään kylpytakkini päälle vahingossa. Kirosin, heitin pesukoneeseen ja menin muualle. Terapia oli kolmelta, en puhunut paljoa. En muistanut paljoa viime viikosta, puhuin vain jotakin kirjoittamisestani ja muusta mitä oli tapahtunut. Kaikki mitä sanoin, sillä ei tuntunut olevan väliä minulle. Oli vain tämä katumus, haluttomuus muistella jotakin mitä oli tapahtunut vuosia sitten, kun joku sanoi jotakin minulle, mikä taas oli lyhyt, mutta painava muisto. En halunnut puhua.
Hylätty kelahakemus, isä, ryhmäterapia, korttipeli toissaviikolta, ja se vitun Halloween. Kaikki asioita, joista en välittänyt puhua. Olisin halunnut olla hiljaa. Korjasin jotakin sanaa, lausetta, käsitystä mitä tuli ilmi. "Menetkö juhliin? Mitä odotat siltä?" En odota mitään, minullahan ei ole edes asua. Enkä välitä keitä siellä on, sillä vaikka menisin sinne, niin en tiedä olisinko siellä.
Katsoin kaksi tuntia sitten elokuvaa Jackson Pollockista, kun minulle tuli pakollinen halu käydä ostamassa olutta. Ajoin prismaan, ostin Milleriä ja Sandelsia. Ja aski Camelia. 31,60 euroa. Viikko sitten en edes nähnyt nälkää, vaikka söin parhaina päivinä kerran jotakin keittoa. En tunne sitä, nälkää. Joten en välttämättä edes syö.
Mutta nyt minua vaivasi pakollinen tarve saada olutta, kuuntelin jotakin Bukowskin runoa ja käännyin paluumatkalla oikealle, vaikka olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. Kiihtymystä, rauhattomuutta. Olisi ollut jotakin mitä olisin halunnut sanoa. En terapeutille, vaan sille muistolle mikä tuli terapiassa. Miten paljon sitä katuukaan asioita joita olisi pitänyt tai voinut tehdä. Eikä muistoille voi puhua. Hetkeksi ne voi ryypätä hiljaiseksi.
En minä kuulunut sinne, en sinne muistoon, en siihen luokkaan. Mutta minä olin siellä, minä kuulin ja pidin äänestä, joka joskus puhui. Ei muuta, ei mitään ihastusta tai vastaavaa. Ääni joka oli omanlainen, syvä. Pieni, lyhyt muisto. Nyt haalistunut, mutta palasi jostakin muusta. Ja en halunnut puhua, silloinkaan.
Mitä olisin halunnut sanoa? Olisinko sanonut, olisinko muuttanut jotakin silloin. Pidin silloin parhaan esitelmäni: "Sodankäynnin etiikka". Hän ei ollut siellä, ei nähnyt, ei kuullut. Eikä sillä olisi ollut merkitystä, vai olisiko? Arvailua, jossittelua. Muistot haalenevat, kohta en enää kuule.
En jaa tätä kenenkään kanssa, kukaan ei tunne sitä mitä minä kuulin jonkun äänessä. Pidän sitä vanhenevan muotokuvani vieressä [maailma tarvitsee ironia fontin], ajalta jolloin olin joku muu. Joku jolla oli mahdollisuuksia, reittejä jota kulkea.
Pahaa oloa, kipua, oksennusta. Viime vuosi. En kadu, en tekisi muutoksia siihen. Mutta se olisi voinut olla joku muu vuosi, toinen polku. Kipua. Asioille joille ei mahda mitään, niin pitää luopua. Voi oppia, mutta voinko enää kuulla?
En osaa sitä kieltä, en niitä sanoja joilla voin puhua siitä. Miten hyvältä tuntui istua ja kuunnella. Mutta nyt käsissäni on vain lipuvaa hiekkaa, koko ajan pakenevaa, kauempana minusta. Kun minä olin joku muu, jolla oli jotakin josta pidin.
Se ei tule enää takaisin, enkä tiedä mitä ajatella siitä. Se tapahtui jollekulle muulle, joku joka ei tiennyt mitä minä nyt muistan. Se en ollut minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti