Living the Past

Menneisyys on tarina mitä kerromme itsellemme, jotta saamme käsityksen siitä mitä me olemme. Vain tarina, jolla on valtaa minuun, koska annan sille sen. Miten paljon voisin muuttaa itseäni, jos en kertoisi jatkuvasti itselleni tätä kiusaamisen, kiduttamisen ja itsetuhoamisen painajaista, jota olen elänyt ehkä viimeiset 13-vuotta. Minulla on ollut aikaa miettiä, katkeroitua, nousta ja pudota uudestaan ja uudestaan, koska tarina jatkuu minussa, ja kehittyy kuin kuristava orjanpanta. Asiat tapahtuivat, ja hajonnutta nuoruuden minää ei voi korjata, toistamalla sitä tässä kehäpäätelmässä missä tarina on ajava voima. Joten ratkaisu on muuttaa tarinaa? Unohtaa se? Oppia, se vaikein.

Miten minä, 23-vuotias mies, jonka pitäisi olla parhaassa fyysisessä ja henkisessä kunnossa, voin olla näin voimaton muuttamaan asioita ympärilläni? Miten voin antaa niin paljon valtaa asioille, joille ei enää voi mitään? Olen ollut sokea raivosta, surusta ja masennuksesta. En näe voimaa, en tunne rakkautta. Unohdan kehut, muistan satuttavat lauseet. Toistan tätä, ja se ei anna muutokselle mahdollisuutta.

Istun pimeässä huoneessa, ainoa valo on tietokoneen näyttö. Upotan itseni muihin maailmoihin, tarinoihin, peleihin, vain koska haluan unohtaa mitä on tapahtunut. Eikä se ole mihin uskon, sillä minähän uskon johonkin. Muuten olisin ollut hirressä vuosia sitten. Mutta pakeneminen on se helpoin tie jonka olen ottanut. Missä aita on ollut matalin, siellä olen istumassa päättämättä mistään.

Sillä tarina on synkkä, muutamat valonpilkut sammuivat vuosia sitten. Muistan kävelleeni paljon yksin ala-asteen ympäröimillä kallioilla, katsellen muiden lasten leikkejä. Se on parhaan ystäväni ensimmäinen muisto minusta. En ole puhunut hänelle vuosiin, tiet erkanivat muutossa. Vieraantuminen muista ihmisistä oli jo ollut pitkään kasvamassa, mutta silloin se puhkesi esiin minussa. En halunnut muuttaa, en halunnut muita ihmisiä tai ystäviä. Eikä sille mahtanut mitään, tarina jatkui, ja olin entistä yksinäisempi vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Halusin silloin liittyä armeijaan, mennä sotimaan kauas vieraisiin maihin. Sekin on mennyttä, mutta muistan sen hyvin. Se ei kai ollut pelkästään seikkailunhalua, vaan halua nähdä muuta elämää kuin mitä täällä syrjäisessä kaupungissa tapahtui. Pois perheestäni, pois velvoitteista, jotka eivät merkinneet minulle muuta kuin muiden ihmisten odotuksia. En välittänyt silloinkaan elämästäni, mutta kuinka moni 16-vuotias oikeasti välittää mistään, en tiedä.

Vuodet kuluivat, masennus kasvoi, rakastuin ensimmäisen kerran, olin viiden sentin päästä vakavasta vammasta tai kuolemasta rekan alle, terapiaa, lääkkeitä, blogi. Olen muuttunut, mutta en paljoa paremmaksi. Opin, en oppinut, tai vain unohdin mitä minulle on tapahtunut. Miten kuvailisin mitä olen nyt? Yksinäinen ei ole se, sillä se on vain yksi sana millä voi kuvata tunnetta, mutta mitä minä olen, on se mitä minä ajattelen. Ja se on ollut vain hämärää sumussa ajamista ilman laseja. En tee, halua, haaveile, tai puhu. Kirjoitan enemmän kuin puhun ihmisille puolessa vuodessa. Enkä usko tämän muuttuvan vähään aikaan.

Minulla olisi nytkin mahdollisuus muuttaa tämä, yhdellä facebook viestillä voisin saada aikaan jotakin joka voisi muuttaa elämääni, mutta valitsen hiljaisuuden. Valitsen kirjat, pelit, sarjat, elokuvat. Ne puhuvat minulle, antavat tyhjyyden olla muutakin.

Se on mitä tunnen kun ajattelen menneisyyttä. Tyhjyys.