Vaikeus

"There's a club if you'd like to go..."

Kutsuja joihin en tule, kutsun ja en kysele kun ihmiset eivät tule. Se on vain mihin olen tottunut, elämään hiljaisuudessa ja odottamatta että "ystäväni" kyselisivät enää perääni kun olen hiljaa. Oletan tietäväni mitä tapahtuu, ja jätän tilaisuuksia välistä. En vain enää välitä (tämähän on tullut selväksi).

Ihmisten seurassa ei voi olla rehellinen (tai en tunne voivani), sillä se on häiritsevää ja kummallista, jos paljastaa itsestään asioita joita ei vain saa tai pidä kertoa. Runous on outoa. Liiallinen eristäytyminen on outoa. Minä olen outo. Aina, aina minä. Pitää salassa, kertoa vitsejä ja lohkaisuja. Olla rentoutunut ja keveä. Lähestyttävä, aito. Pitää piilossa sopivat asiat, ja näyttää sitten joviaalisuuden jälkeen palanen itsestä. Jotakin jota minulta puuttuu.

Halloween kutsut, asusteita, naamioita. Leikkiä jotakin "pahaa". Miten lähestyä tätä, kun ei vain ole sitä mitä haluaisi tehdä. Tiedän kyllä mitä tapahtuu. Viinaa, viinaa, viinaa. En jaksa sitä enää, en jaksa juoda kun olen jo käynyt läpi tarpeeksi niitä päiviä jolloin vain katuu. Eikä vain juomista. Ihmisiä joihin en välttämättä olisi halunnut tutustua, sosiaalisia kömmähdyksiä ja muita tavallisia tylsiä hetkiä ihmisten parissa, jotka eivät tajua ympäristöstään mitään. Ja aamulla se tyhjempi olo.

Olin kova juomaan 18-20-vuotiaana. Viski oli suosikki, sitten limevodka. Niin monta keskiviikkoa Jesarin kanssa tuli koluttua baareissa, että nyt se on miellyttävä muisto. En tosin kaipaa mitään siltä ajalta. Aika muuttaa, eikä aina kullaksi.

Nyt ne ovat vain kova äänisiä, ahtaita. Liian tätä aikaa. Johon en tietenkään tunne kuuluvani, erakko kun ei kuulu muualle kuin hiljaisuuden ja seinien taakse. "Hei! Hauska tutustua!"

En anna tilaisuuksia ihmisille, tiedän kyllä. Lääkkeet lieventävät ajatuksia, tunteita ja muita reaktioita joista en pidä, mutta sitten on se tunne jota ei voi peittää millään. Kukaan ei näe, kukaan ei tunne minua. Enkä halua. Miksi?

Joskus on päiviä jolloin en ajattele mitään. Toistan vain edellisen päivän, ja aloitan alusta. Nyt olen rikkonut tätä kirjoittamalla miltä tuntuu, mitä sattuu. Haluan kirjoittaa. Se on puuttunut pitkään, ja antaa nyt hieman itsestään takaisin kun ajatukset pääsevät ulos.

Mutta miksi en lähesty, pyydä ketään enää minnekään? Miksi en halua puhua? Miksi en vain toimi.

En halua, jaksa, välitä, apatia, masennus, yksinäisyys, pettymys ja pelko. Kaikki niin arvattavaa, kaikki niin yleistä. Joskus haluaisin vain sanoa että: "Minä kärsin. Teistä kaikista, minä kärsin." Eikä sitä voi sanoa, koska kukaan ei ymmärrä, vain kysyvät mitä tarkoitan. Millaista pettymystä voi tuntea kun ei saa sanoa miltä tuntuu vieraannuttamatta itseään kaikista. Sillä vastauksen pitää olla ymmärrettävä, jollain tapaa miellyttävä. Ja kasaan valheita kasvoille, kielelleni ja kehooni.

Minun kuulemma "pitäisi mennä töihin." Pitäisi "hankkia itsellesi nainen." Ikään kuin mikään noista ratkaisi mitään, eikä vain mahdollisesti lisäisi ongelmia. Tietenkin jos puhutaan miellyttävistä töistä ja naisista, tarina on toinen. Toisaalta, kuka palkkaisi tai haluaisi pseudorunoilija/kirjailijan, joka on pettynyt itseensä ja maailmaan johon hän ilmeisesti ei kuulu ja kuuluu. Tämä kappale (Oikeastaan tämä koko blogisi toim. huom.) kuulostaa valittamiselta. Mutta helvettiin tämä itsekritisointi ja muu, nyt saan minäkin puhua.

Enkä minä puhu. Olen hiljaa. Tähän se litania: ei jaksa, välitä, jadajada. Kaikki peittyy muun alle, eikä minua voi nähdä tai kuulla. Lukiossa oli se roolini, jossa oli joie de vivreä, klovni joka nauratti kaikkia. Eikä sitä enää ole tarvittu pitkään aikaan. Lakonisuus ei pue minua, mutta se on nyt  miten liikun ihmisten kanssa. Harvemmin ja harvemmin nykyisin.

Luin vanhoja fantasiaromaaneja yläasteajoiltani, Raistlin Majeren elämä meni ohi nyt viikoissa. Pelaan uudestaan Baldur's Gate II: Shadows of Amnia lie miten monetta kertaa. Kaikki niin vanhoja, tuttuja maailmoja joihin on aina miellyttävä palata. Eskapismi, niin helppo keino pärjätä yksin. Ja taas miksi:

Baron Munchausen: Why, why, why! Because it's all logic and reason now. Science, progress, laws of hydraulics, laws of social dynamics, laws of this, that, and the other. No place for three-legged cyclops in the South Seas. No place for cucumber trees and oceans of wine. No place for me.

En kaipaa väittelyjä jumalan olemassaolosta, en uskomusjärjestelmistä, maailman vääryyksistä, politiikasta, mitä teit viime viikonloppuna, mitä et tehnyt elämässäsi tai muuta. Olen tyhjentynyt, olen jonkin määritelmän mukaan huono ihminen. Kaikki peittää alleen, kaikki hiljentää minut.

Kaipaan uutta kieltä, jossa voin tehdä itse omat sanani ja sääntöni. Kieli jossa valehteleminen on rumaa, rehellisyys aina kaivattua. En tunne tätä aikaa, näen vain sen minkä pitäisi olla. Näen että en voi vaikuttaa kovin paljon. Sekin on pettymys. Ihmisiä jotka ovat aina oikeassa. Perjantaikännit on vakio. Jos joku viettää perjantait yksin, niin se on luuseri nyhverö jonka pitäisi ja niin edelleen. Miten jotkut jaksavat tätä vuosia, ylittää ymmärrykseni. Siihen kai tottuu.

Ääniä joita on tarttunut vuosien varrella, niitä kuulee edelleen.

"We think too much, and feel too little."

Mitä minä teen? Tätäkin mietin, enkä vastaa siihen, koska vastaus on ympärilläni. Ei mitään. Sotkua, kahvia, väsyneenä heräämistä, pimeässä kävelyä. Olen jo mennyt monen rajaviivan ohi. En ole ulottumattomissa, mutta hyvin kaukana. Mutta minne ja missä?

Loppuun ja lopussa. Ei ole kaasuhellaa johon työntää päänsä, ei helppoa tapaa irrottautua tästä ruumiista, elämästä joka tuntuu vain itseensä kiertäytyneeltä käärmeeltä, joka nielee itseään. Olen minä, koska jatkan tätä. En tee enää tolkkua, vain sanoja jotka tippuvat väsyneestä päästäni.

Minusta vieläkin tuntuu, että kukaan ei kuule minua. Minä kärsin.