Olen nyt pitämässä huolta perheeni koirasta, 10-vuotiaasta labradorista. Kukaan muu ei ole täällä kanssani viettämässä aikaa. Lämmitän takkaa, kuuntelen satunnaista musiikkia. Illalla saunaan.
Eilen illalla tunsin surua kun olin täällä. Asioista joista kukaan ei halua kuulla, asioista joista en pysty puhumaan kenellekään. Tai halua. Sitten otin rivatrilia, ja tukin ajatukset. Miten helppoa nyt onkaan pysäyttää asiat joita tuntee. Halusin vain viedä tunteet alas, jonnekin muualle. Sitten halusin mitä en voi saada.
Tämä kaikki on tietenkin epäselvää kaikille, pidänhän elämäni hyvin piilossa tässä blogissanikin. En paljasta muuta kuin mitä ajattelen, tunnen ja mitä joskus teen. Koska kukaan elämässäni ei tiedä näistä asioista mitään. Eivät ymmärrä, voi ymmärtää tai en halua heidän ymmärtävän. Eristäytyminen heistä. Sitä he eivät voi käsittää.
Koska en anna. En halua. Minulla on nyt valtaa johonkin, tähän minä vedän sen. Miten yksinäisyyteni on omaa tekemääni, miten haluni saada omaa tilaa on toteutunut. Miten muut voisivat ymmärtää, kun en itsekään ole enää siitä täysin perillä. Mutta minä valitsin tämän. Sen tiedän.
Onhan elämässä myös muutakin. Muita haluja mitä en hallitse. Miten jokin yksittäinen asia voi saada minut surulliseksi, kuten eilen kävi. Eikä siitä voi puhua. Mutta sen voi tukkia.
Tunnen kipua kun kirjoitan tätä. Vaikean tien olen valinnut. En kadu, en muuttaisi sitä. Ei sitä voi kukaan muu kuin minä ymmärtää.
Älykäs, kaunis, rikkoutunut. Ansaitset enemmän.
VastaaPoistaTunnistan rikkoutuneen, muusta en osaa sanoa. Kiitän sanoistasi.
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHarmi kun poistit viestisi, en ehtinyt aamulla vastaamaan siihen kunnolla. Nyt pääsin takaisin kotiin (kesärenkailla autolla loskassa, sitten sosiaalityöntekijän luo pyörällä kaatuen) kipeän polven kanssa, minulla olisi ollut aikaa vastata paremmin.
PoistaMinulla olisi ollut sanottavaa, mutta nyt se on vähän vaikeampaa. "Hiljaisuutta kieleksi luulin. Kaiken kuulin..." se alkoi. Kirjoituksesi oli myös ajatuksia herättävä, ja olisin todella halunnut antaa sen arvoisen vastauksen.
Kaikkea hyvää myös sinulle.
En nyt tarkalleen muista kaikkea, mutta osa tässä:
VastaaPoista"Kukaan" on tuntematon, jonka ajatuksia tai haluja ei voi tietää. Vähäkin kirjoittaminen antaa lukijoille kirjoittajasta jonkinlaisen mielikuvan, toisinaan jopa mahdollisuuden ymmärtää. Aliarvioimme usein ne lukijat, jotka saattavat ymmärtää tekstistä pienen osasen, vaikkakin se olisi pieni pala mosaiikkia. Vaikkei välttämättä olekaan mahdollista ymmärtää ja tuntea muita täysin. On myös niitä tuntemattomia, jotka voivat ymmärtää osittain - vaieten.
On olemassa mahdollisuuksia, vaikka todennäköisyys olisi pienikin.
Jos löytää päivästä edes yhden pienen positiivisen asian negatiivisten ohella, on jo voittanut. Aina se ei vaadi sen enempää.
On varmasti lukijoita, jotka tunnetasolla samaistuvat teksteihisi - ja sitten monia muita, jotka ovat ns. hengessä mukana. Ehkä jotkut löytävät lohdun kirjoituksistasi, kuka tietää. Itse käsittelin tämän tekstisi johdattelemalla erään asian, jonka olin haudannut mieleni syvimpiin sopukoihin - minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Toivoisin joka tapauksessa voivani lukea tekstejäsi jatkossakin.
Unohtamatta tästä kaikesta sitä, että olet ainutlaatuinen ihminen. Saattaa kuulostaa tyhjältä ja ontolta, vain jonkin hahmon kertomana, mutta tarkoitan jokaista sanaani. Toivonkin Sinulle rohkeutta kohtaamaan ahdistuksen, valottomat ja ikävät päivät, ehkä ankealta vaikuttavan tulevaisuuden. Kaiken sen ikävän sekä miellyttävän kombinaation, joka toisinaan on myös tietoisesti itseaiheutettua.
Jotain tällaista hieman syvällisemmässä muodossa.
Juttuhan meni näin: tänä aamuna huomasin, että olit vastannut edelliseen kommentiin. Oletin, että olit nähnyt viestini - ajattelin tietyllä tapaa viestin menneen perille. Toisaalta taas se vastauksen uupuminen sai minut ajattelemaan toimineeni typerästi ja liikaa hetken mielijohteesta. Ehkä pelkäsin vain saavani kylmää vettä niskaan jaellessani pääni ehkä wannabe-terapiatätimäistäkin sisältöä. Että kommenttini lähinnä ärsyttäisi. Pelkuruus iski viime hetkillä, ja menetin rohkeuteni seistä sanojeni takana.
Delete-nappi oli yksinkertaisesti liian lähellä painettavaksi - jälleen hetken mielijohteesta.
Mutta ehkä tämä uusi kommentti muistuttaa vähän edellistä. Pahoitteluni kuitenkin.
Vika oli minun puolellani, en aamuisin kirjoita usein mitään. (Olisi pitänyt jättää "palaan myöhemmin" pätkä, mutta jätin tekemättä. Sellaista. Eli minä pahoittelen.)
PoistaAjatusvirtaahan nämä kaikki merkintäni täällä ovat, ja antavat eri tunteiden ja ajatusten näkyä voimakkaammin tai heikommin. Lukijani ovat 99% näkymättömiä, joten tekstit ovat luonteeltaan itselle suunnattuja.
Mutta aina välillä saan kaltaisiasi kommentteja, jotka näyttävät jotakin näistä "näkymättömistä" lukijoista, ja antavat uuden puolen tekstille (ja muille kirjoituksille). Enhän minä edes ajattele kirjoittaessani, että joku muu voisi löytää kaikupohjaa siitä omille tuntemuksilleen, saati sitten kirjoittaa siitä kommentteihin syvällisen vastauksen yksinpuhumiselleni. (Mitä? Blogiko? Lukeeko joku näitä!)
Näytän täällä itsestäni osan, joka ei tule missään muualla esille. Tämä kaikki on "salaista", mikä taas tekee itselleni vaikutelman että tekstit ovat vaikeasti ymmärrettäviä ilman laajempaa kontekstia. Enhän melkein kertonut viime vuotisesta parisuhteestani melkein sanallakaan. Ja miten se vaikutti, se...näkyy täällä jossain. Tai tulee näkymään.
Olen tähän tyytyväinen. En kirjoita naisista, miehistä tai tavallisuudesta elämässäni. Koska en halua.
Ja kommenttisi on hyvä, koska kaikkeen kirjoittamaasi minulla ei ole vastausta. Työskentelen ongelmieni kanssa, ja näen selkeästi mitä tarkoitat, ja miten minä suhtaudun kaikkeen. Aaseja veden ääressä, vai kuinka?
En tiedä vastaako tämä mihinkään. Ehkä ei. Mutta halusin vastata.
no tämä unohtui:
VastaaPoistaJos kerrot vain rajoitetun osan elämästäsi, ja se on mielestäsi tarpeeksi - se riittää.