Päivät jatkuvat

Join, ja kun ei ollut enää juotavaa, luulin meneväni ostamaan kanarullan ruuaksi. Kävelin kuitenkin baariin, Bloody Maryt ravistettuna, viskejä; toiseen baariin, viiniä ja lisää viskiä. Kävelin kotiin, huojuin ja menin vessaan kenttärukoukselle. Se ei tullut, joten sormet kurkkuun veivät pahan olon pois. Sen jälkeen kai menin sänkyyn, kun heräsin sieltä tänä aamuna. Turvotus ja raukeus.

Ruumini kaipaa vapautusta tästä jännityksestä joka on kehittynyt sisään kuukausien aikana, mikä on varmaan tämän parin päivän putken selitys. Kuten on selvää, en juo sosiaalisesti. Tämä on vain yritystä saada pois ajatuksia päästä. Olen onnistunut, en muista eilisestä kuin oksennuksen. Makaan sängyssä, ja naurahdan hiljaa kun en tunne krapulaa. Kenttärukous kannatti.

Ilmeisesti olen taas hakannut kiviseinää oikean käden ruhjeista päätellen. Tämäkin on vain epäselvä muistikuva, vai oliko se katulamppu? En tiedä mikä merkitys sillä on, itsevahingoitus lienee tarkoitus.
Niin, joskus hakkaan myös itseäni siirtääkseni kivun muualle.

En ole puhunut ihmisille kuukausiin, kenties vuosiin. Tämä kaikki on vain seurausta, maksua, rangaistusta jostakin jonka jätin tekemättä. Pelosta, kaikki pelkäävät. Minulle se on nyt epämääräistä, inhoa lähinnä kun puhun. Ja se ei tunnu todelliselta kun teen sitä, puhumista siis, vaan kuin näyttelisin jotakin hahmoa josta en pidä. Surkea rooli.

Paino kasautuu lisää päälleni, kukaan ei näe sitä, kukaan ei tiedä. Jännitystä, levottomuutta. Kädet tarttuvat pulloon.

Haluaisin jotakin muuta, haluaisin kirjoittamiseni tekevän lopun kivuista ja peloista. Mutta sen valo on niin pientä, että se ei yllä tarpeeksi. Haluaisin maata vihreällä kentällä, viinipullo kädessä ja kirjani mukana kuin kaksi kesää sitten. Mutta nyt on syksy, märkä ja pimeä.

Haluan sanoa etten kuulu tähän aikaan tai paikkaan. Kaikki ihmiset ovat vieraita minulle, heidän tapansa eivät sovi minulle, mutta en tunne todella haluavani edes sopeutua tänne. Kuljen yössä, toivon näkeväni jotakin tuttua jonkun kasvoissa. Mutta en näe ketään. En tunne ketään. Itseni etsimisen lopetin kauan sitten. Se on kuin avaruus: sillä ei ole keskustaa, monet asiat ovat piilossa ja ulottumattomissa. Eikä minulla ole välineitä matkustamiseen.