En halua kuolla, mutta ei tämä eläminenkään tunnu nyt hyvältä.
Vietin taas päivän sängyssä, romahdin sinne ahdistuskohtauksen jälkeen ja nukahdin. Mielialalääkkeet ovat kuulkaas aika tehokkaita paukkuja. Aaltoja, vittu.
Vituttaa taas joutua käymään apteekissa säännöllisesti pitkän ajan jälkeen. Toivottavasti niistä nyt on apua. En uskalla ottaa enää tänään oxamiinia, yritän pitää niitä nyt hyvin vähällä käytöllä apuna.
Voisin katsoa taas jonkun elokuvan. Olisi kaksi uutta, tai ehkä katson uudestaan The Thingin. Rakastan sitä elokuvaa, missään muussa ei ole onnistuttu saamaan yhtä hyvää vainoharhaisuuden tunnelmaa. Metropolis oli hieno kokemus pari viikkoa sitten katsottuna.
Baudelairin Pahan Kukkia on muuten ehkä paras runokokoelma minkä olen lukenut.
Eipä minulle mitään ihmeitä. Olen väsynyt ja yksinäinen. Tähän tottuu nopeammin kuin uskottekaan.
keskiviikko 20. maaliskuuta 2013
Vieraantuminen
Kaikki ihmiset ovat hulluja. Hulluimpia ovat vallanhimoiset, ahneet ja itsekeskeiset. En ymmärrä kuka voisi haluta valtaa toisten ihmisten elämään, elleivät he oikeasti tarkoita hyvää. Eilinen Tahdon 2013 kansalaisaloitteen allekirjoitus oli minulle itsestään selvää. Silti näitä sekopäitä jotka ottavat asiakseen kommentoida toisten ihmisten yksityisiä asioita tulee koko ajan esiin. Vituttaa ajatellakin näitä tyyppejä, joten jätän uutisten kommenttiosion rauhaan. Kusipäitä löytyy aina, ja niissä ei ole mitään erikoista.
Poen eksistentiaalista kriisiä. Koen itseni täysin turhaksi ja tarpeettomaksi, ei tunnu olevan mitään mikä antaisi minulle rauhan ja tyydytyksen. Tämän tekstinkin koen varsin vaivaannuttavaksi, sillä yritän luoda jonkinlaista yhteyttä itseeni ja ihmisiin joita en edes tunne. Näkymätön haluaa tulla näkyväksi edes jollakin tavalla. Kaikki on minulle vierasta.
Entäs jos minä en löydä tarkoitustani? Entäs jos löydänkin? Tuuli ei nyt puhalla tätä surkeaa laivaa minnekään suuntaan, enkä minä aina jaksa soutaa yksin.
Ihmiset eivät ota minuun yhteyttä, minä en edes pysty nyt ottamaan yhteyttä. Ahdistus lisääntyy päivä päivältä, otan oxamiinia nyt aamulla puolitoista tablettia Voxran lisäksi. Ensi viikolla Voxrasta johtuvan ahdistuksen pitäisi loppua.
Odotan, joka päivä on odottamista. En voi mennä taaskaan luennolle, eristäydyn tänne huoneeseen. En pysty mihinkään. Tämä on sitä masennusta, pitäisi yrittää murtautua läpi.
En vain tajua miten hyötyisin siitä. En halua asioita, en rahaa, en autoja, en taloja, en parisuhteita. Ymmärrystä, ystäviä. Etten tuntisi oloani näin vieraaksi itselleni.
Poen eksistentiaalista kriisiä. Koen itseni täysin turhaksi ja tarpeettomaksi, ei tunnu olevan mitään mikä antaisi minulle rauhan ja tyydytyksen. Tämän tekstinkin koen varsin vaivaannuttavaksi, sillä yritän luoda jonkinlaista yhteyttä itseeni ja ihmisiin joita en edes tunne. Näkymätön haluaa tulla näkyväksi edes jollakin tavalla. Kaikki on minulle vierasta.
Entäs jos minä en löydä tarkoitustani? Entäs jos löydänkin? Tuuli ei nyt puhalla tätä surkeaa laivaa minnekään suuntaan, enkä minä aina jaksa soutaa yksin.
Ihmiset eivät ota minuun yhteyttä, minä en edes pysty nyt ottamaan yhteyttä. Ahdistus lisääntyy päivä päivältä, otan oxamiinia nyt aamulla puolitoista tablettia Voxran lisäksi. Ensi viikolla Voxrasta johtuvan ahdistuksen pitäisi loppua.
Odotan, joka päivä on odottamista. En voi mennä taaskaan luennolle, eristäydyn tänne huoneeseen. En pysty mihinkään. Tämä on sitä masennusta, pitäisi yrittää murtautua läpi.
En vain tajua miten hyötyisin siitä. En halua asioita, en rahaa, en autoja, en taloja, en parisuhteita. Ymmärrystä, ystäviä. Etten tuntisi oloani näin vieraaksi itselleni.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Pettymyksestä ja ristiriidoista
Tänä aamuna heräsin varsin aikaisin täynnä uutta energiaa. Voisivatko lääkkeet vaikuttaa näin nopeasti? Vai auttoiko eilinen kävely?
Näen tämän pohtiessani asioita: minulla on sisälläni monia ristiriitaisia persoonallisuuksia. Yksi joka inhoaa toista, toinen joka ei pysty kunnioittamaan muita. Yksi etsii, toinen luovuttaa.
Nämä eivät voi asua yhdessä kehossa, toisen on kuoltava. Kauan sitten ajattelin itseni sytyttämistä tuleen. Tämä oli etsijän ajatus, jostain syystä tunsin ansaitsevani tuskaa epäonnistumisen johdosta. Nykyisin ajattelen laukausta päähän. Tämä on luovuttajan ajatus. Tiedän olevani tätä vahvempi.
Tämän päivän olisin voinut ohittaa.
Siivosin kämpän, tiskasin ja laitoin pyykin pyörimään. Järjestin jopa tyhjät pullot ja tölkit valmiiksi oven viereen.
Sitten menin sänkyyn ja pysyin siellä koko päivän. Kävin laittamassa laitteet kiinni ohjelmien pyörittyä loppuun. Kuuntelin klassista. Mietin että mitä helvettiä. En halunnut astua ulos, en halunnut nähdä ihmisiä. Olin vain olemassa, sillä ei tunnu olevan suurta vaikutusta minuun välillä.
Nyt nälkä kurnii, en halua syödäkään. Koska sitten pitäisi mennä ulos, sitten pitäisi olla hetken aikaa joku muu. En tunnista itseäni nyt. Tämä henkilö joka kokee tämän kaiken ei tunnu minulta, en ole samaa mieltä itseni kanssa. Halveksun tätä passiivisuutta, inhoan hiljaisuutta. Mutta silti vaivun syvemmälle tähän tilaan, peityn itseinhoon. Kestän kuitenkin tämän kaiken. Kai tällä jokin merkitys minulle on?
Näen tämän pohtiessani asioita: minulla on sisälläni monia ristiriitaisia persoonallisuuksia. Yksi joka inhoaa toista, toinen joka ei pysty kunnioittamaan muita. Yksi etsii, toinen luovuttaa.
Nämä eivät voi asua yhdessä kehossa, toisen on kuoltava. Kauan sitten ajattelin itseni sytyttämistä tuleen. Tämä oli etsijän ajatus, jostain syystä tunsin ansaitsevani tuskaa epäonnistumisen johdosta. Nykyisin ajattelen laukausta päähän. Tämä on luovuttajan ajatus. Tiedän olevani tätä vahvempi.
Tämän päivän olisin voinut ohittaa.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Maailman maalausta
Päivä oli kirkas ja sopivan kylmä. Kahvi oli loppunut, joten sain syyn mennä ulos sunnuntaikävelylle. Tunsin olevani vähän elossa, kuuntelin kuulokkeista Alan Wattsia ja pohdin elämän monimutkaisuutta. Istuin puiston penkillä, katselin koirien käyttävän ihmisiään kävelyllä. Suljin silmäni ja kuuntelin Mad Menin soundtrackia.
Kävin Jesarin luona, hymyilin vastaantulevalle mummolle rappukäytävässä, pohdin miten helposti toisen masennuksen voi nähdä. Ei kai kovin helposti.
Kaupassa pyörähdin ostamassa kahvin ja mitä mieli teki. Tätä en ole voinut tehdä vuoteen, sillä viime vuosi piti pärjätä 1000 euron säästöllä ja kelan asumistuella. Tyydyn vähään, joten en valita. Kunhan välillä sai pizzaa ja sipsejä, olin tyytyväinen.
Söin vesimelonin. Voisin nyt keittää kahvia. En halua mennä nukkumaan.
Kävin Jesarin luona, hymyilin vastaantulevalle mummolle rappukäytävässä, pohdin miten helposti toisen masennuksen voi nähdä. Ei kai kovin helposti.
Kaupassa pyörähdin ostamassa kahvin ja mitä mieli teki. Tätä en ole voinut tehdä vuoteen, sillä viime vuosi piti pärjätä 1000 euron säästöllä ja kelan asumistuella. Tyydyn vähään, joten en valita. Kunhan välillä sai pizzaa ja sipsejä, olin tyytyväinen.
Söin vesimelonin. Voisin nyt keittää kahvia. En halua mennä nukkumaan.
perjantai 15. maaliskuuta 2013
"Luovaa" kirjoittamista #1
Tällainen syntyi äsken. Oli ihan mukavaa kirjoittaa pitkästä aikaa taas jotakin:
Entäs jos olisi vain pimeyttä? Emme näkisi toisten hyvyyttä ja halua auttaa. Emme näkisi ystäviä vaan hylkääjiä, ei ulko-ovea tai lääkkeitä. Emme omaa halua tehdä asioista parempia. Sulkisimme maailman pimeyteen kuin lapsen muovipussiin, koska emme halua nähdä sen kasvavan samaan tuskaan millä peitämme sen. Hylkäisimme toivon kuin uppoavan laivan, samalla rukoillen että meri huolehtisi meistä. Samalla tietäen että itse upotamme laivojamme, ja näemme pimeyden syttyvän kuin tulen tyhjyyteen.
Koska muuta ei olisi, ja tunnemme sen aivan liian hyvin sanoaksemme ei.
Entäs jos olisi vain pimeyttä? Emme näkisi toisten hyvyyttä ja halua auttaa. Emme näkisi ystäviä vaan hylkääjiä, ei ulko-ovea tai lääkkeitä. Emme omaa halua tehdä asioista parempia. Sulkisimme maailman pimeyteen kuin lapsen muovipussiin, koska emme halua nähdä sen kasvavan samaan tuskaan millä peitämme sen. Hylkäisimme toivon kuin uppoavan laivan, samalla rukoillen että meri huolehtisi meistä. Samalla tietäen että itse upotamme laivojamme, ja näemme pimeyden syttyvän kuin tulen tyhjyyteen.
Koska muuta ei olisi, ja tunnemme sen aivan liian hyvin sanoaksemme ei.
Päivästä toiseen
Huh, bentsot lievittävät ahdistusta, ja Voxran pitäisi alkaa vaikuttaa kahden viikon kuluessa. Tunnen rintakehän sisällä nyt tuttua painetta, sellaista joka kertyy pikku hiljaa kunnes painun sänkyyn potemaan koomaa. Nyt siihen on lääke, onpas mielenkiintoista.
Tänään Jesarin pitäisi tulla saunaan, en tiedä jaksanko siivota sitä ennen. Makaan kylpytakissa sängyllä ja kuuntelen kelloa. Katsonkin sitä välillä. Nousen ylös ja kirjoitan paperille kaikkea mitä tulee mieleen. Käsi väsyy nopeasti, joten en jaksa kirjoittaa sitä kolmen sivun tavoitetta.
Eilen oli terapiaa, ja se helpotti paljon oloa. Nauroin siellä pitkästä aikaa. Tarvitsisin sitä enemmän, ja pohdittiinkin terapian siirtämistä aikuispsykiatrian puolelle. Nythän olen käynyt yksityisellä puolella oma kustannuksella kerran kuussa. Aivan liian vähän minun kaltaiselle pöpille.
En halua avata kaihtimia asunnossani, mutta haluaisin samalla saada valoa. Ikävästi tänne näkee kadulta suoraan sisälle, ja yritän vältellä ihmiskontakteja vetämällä kaiken kiinni. Tupakkaakaan en käy ostamassa, se aine on ihan perseestä.
Nämä tekstit ovat ainoa päivittäinen kontakti ulkomaailmaan. Olen nyt siellä minne olen halunnut mennä. Tässä minä kasvan.
Tänään Jesarin pitäisi tulla saunaan, en tiedä jaksanko siivota sitä ennen. Makaan kylpytakissa sängyllä ja kuuntelen kelloa. Katsonkin sitä välillä. Nousen ylös ja kirjoitan paperille kaikkea mitä tulee mieleen. Käsi väsyy nopeasti, joten en jaksa kirjoittaa sitä kolmen sivun tavoitetta.
Eilen oli terapiaa, ja se helpotti paljon oloa. Nauroin siellä pitkästä aikaa. Tarvitsisin sitä enemmän, ja pohdittiinkin terapian siirtämistä aikuispsykiatrian puolelle. Nythän olen käynyt yksityisellä puolella oma kustannuksella kerran kuussa. Aivan liian vähän minun kaltaiselle pöpille.
En halua avata kaihtimia asunnossani, mutta haluaisin samalla saada valoa. Ikävästi tänne näkee kadulta suoraan sisälle, ja yritän vältellä ihmiskontakteja vetämällä kaiken kiinni. Tupakkaakaan en käy ostamassa, se aine on ihan perseestä.
Nämä tekstit ovat ainoa päivittäinen kontakti ulkomaailmaan. Olen nyt siellä minne olen halunnut mennä. Tässä minä kasvan.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Tyhjä aukio
En ole vielä tappanut itseäni, tai edes yrittänyt. Ajatus siitä on tullut toistuvasti mieleeni monen vuoden ajan. Se liittyy vain hetken ahdistukseen ja yleiseen toivottomuuteen, joten olen onnistunut olemaan välittämättä siitä. En halua lopettaa tätä viheliäistä elämääni vaikka se käykin raskaaksi. Tiedän onnistuvani välillä.
Mutta silti se pysyy päässäni kuin punkki. Nyt se on voimakkaana pääni keskellä. Osaan sijoittaa sen tarkasti, sillä olen voinut tämän koko päivän pahoin sen takia. En voi tehdä mitään, ahdistus tuntuu kaiken peittävänä tuskana. Minulla olisi alkanut yksi kurssi jolle olisin halunnut mennä, mutta ajatuskin kahdesta tunnista ihmisten ympäröimänä tuntuu mahdottomalta. Horjun jo asunnossani yksin, joten tiedän että en pärjäisi pitkään siellä. Haluan lopettaa tämän kierteen, menen ostamaan lääkkeet kohta.
En saanut lääkäriä kiinni, kansliasihteeri kertoi että kaikki ovat aikuispsykiatrian polilla joko poissa tai tavoittamattomissa.
Täytyy kestää vielä vähän aikaa. Toivon että tämä ei enää pahene.
Mutta silti se pysyy päässäni kuin punkki. Nyt se on voimakkaana pääni keskellä. Osaan sijoittaa sen tarkasti, sillä olen voinut tämän koko päivän pahoin sen takia. En voi tehdä mitään, ahdistus tuntuu kaiken peittävänä tuskana. Minulla olisi alkanut yksi kurssi jolle olisin halunnut mennä, mutta ajatuskin kahdesta tunnista ihmisten ympäröimänä tuntuu mahdottomalta. Horjun jo asunnossani yksin, joten tiedän että en pärjäisi pitkään siellä. Haluan lopettaa tämän kierteen, menen ostamaan lääkkeet kohta.
En saanut lääkäriä kiinni, kansliasihteeri kertoi että kaikki ovat aikuispsykiatrian polilla joko poissa tai tavoittamattomissa.
Täytyy kestää vielä vähän aikaa. Toivon että tämä ei enää pahene.
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Levy pyörii
Toistan samaa virhettä uudestaan ja uudestaan. En tiedä mitä voisin tehdä eri tavalla, mutta näen miten vahingoitan itseäni päivästä toiseen samalla tavalla.
"Sä oot ihan paska, tapa ittes."
Tuollainen virheellinen lause pyörii pääni sisällä. En edes tajua miksi sanon tuota itselleni. Se ei tee minulle mitään hyvää, en pidä siitä, mutta silti se pyörii päässäni. Haluan tavata jonkun nyt, haluan puhua yön läpi kaikesta. Mutta en voi, koska ahdistukseni peittää kaikki mahdollisuudet. Ei ole muuta kuin oma kyvyttömyyteni sairauteni kanssa. Olen turha, koska uskon olevani turha.
En edes pysty viemään roskia ulos, olen sanonut itselleni että veisin ne seuraavalla kerralla ulos. Siellä ne parvekkeella ovat unohdettuina. Olen uskomattoman väsynyt itseeni ja elämääni. Kunpa olisin pyytänyt akuuttiin ahdistukseeni lääkettä.
Huomenna menen apteekkiin, ja ostan lääkkeet. Kaikki on nyt pimeää minulle.
"Sä oot ihan paska, tapa ittes."
Tuollainen virheellinen lause pyörii pääni sisällä. En edes tajua miksi sanon tuota itselleni. Se ei tee minulle mitään hyvää, en pidä siitä, mutta silti se pyörii päässäni. Haluan tavata jonkun nyt, haluan puhua yön läpi kaikesta. Mutta en voi, koska ahdistukseni peittää kaikki mahdollisuudet. Ei ole muuta kuin oma kyvyttömyyteni sairauteni kanssa. Olen turha, koska uskon olevani turha.
En edes pysty viemään roskia ulos, olen sanonut itselleni että veisin ne seuraavalla kerralla ulos. Siellä ne parvekkeella ovat unohdettuina. Olen uskomattoman väsynyt itseeni ja elämääni. Kunpa olisin pyytänyt akuuttiin ahdistukseeni lääkettä.
Huomenna menen apteekkiin, ja ostan lääkkeet. Kaikki on nyt pimeää minulle.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Yksinäisyydestä
Jos on viettänyt pitkiä aikoja yksin, tietää millaista on tulla toimeen itsensä kanssa. Pitkät päivät vain ajatukset seuranani minusta on tullut intuitiivisempi, ja näen mitä tarkoittaa einsamkeit. Mistä se tulee kun muut ihmiset eivät välttämättä voi tarjota lohdutusta omaan kolkkoon tilaan. Joten sitä on välillä ihan omasta halustaankin yksin. Vahvistuva kierre, samaan aikaan saa tyydytystä mutta ei kuitenkaan. Huijaan itseäni.
Muistan miten pienenä löysin neliapilan, ja olin 5-vuotiaan innolla sitä näyttämässä kaikille. Jouni niminen urpo päätti sitten napata sen käsistäni ja repiä sen kappeleiksi. Tämä tulee välillä mieleeni, en edes käsitä miten tyhmä koko tapahtuma oli. Jos sitä ei olisi revitty, en edes välttämättä muistaisi siitä päivästä mitään.
Pienenä isäni kysyi minulta vähän väliä enkö haluaisi mennä pelaamaan jalkapalloa ikäisteni kanssa. Ajatus tuntui minusta vaivaannuttavalta, joten vastustin sitä. Ala-aste tuntui minusta tarpeeksi ikävältä. Kävelin koulun vieressä olevilla kallioilla välitunneilla, katselin usein ikkunasta ulos tunneilla. Muut lapset sanoivat minua "taivaanrannan maalariksi." Kun elämän alku muistuttaa huonoa suomalaista bildnungsromaania, tiedät elosi olevan surullista.
On minulla ystäviä jotka haluavat viettää kanssani aikaa, mutta minun on peiteltävä tätä kaikkea heiltä. Koska eihän miehellä saa olla tunteita, sehän on hyvin vaivaannuttavaa ja vierasta.
Ja tätä isoa palloa sisällä pitää hävetä. Sillä jos olet yksin, siihen on oltava jokin syy. Säälikin on huono alku kaikelle. En tiedä kuka haluaisi sellaista suhdetta.
Miten minä voin olla epäkelpo? "Kognitiivista kapasiteettia löytyy" lukee lääkärin ja psykologin lausunnoissa. En ole vastenmielisen näköinen. Osaan keskustella hyvin monista asioista, olen avoin kun haluan. Hauskakin ilmeisesti olen. Mutta millään näillä ei ole merkitystä, koska mitään yhteisöä ei ole minulle olemassa. Tai en ole sitä löytänyt.
Tupakka tuntuu nyt hyvältä idealta.
Muistan miten pienenä löysin neliapilan, ja olin 5-vuotiaan innolla sitä näyttämässä kaikille. Jouni niminen urpo päätti sitten napata sen käsistäni ja repiä sen kappeleiksi. Tämä tulee välillä mieleeni, en edes käsitä miten tyhmä koko tapahtuma oli. Jos sitä ei olisi revitty, en edes välttämättä muistaisi siitä päivästä mitään.
Pienenä isäni kysyi minulta vähän väliä enkö haluaisi mennä pelaamaan jalkapalloa ikäisteni kanssa. Ajatus tuntui minusta vaivaannuttavalta, joten vastustin sitä. Ala-aste tuntui minusta tarpeeksi ikävältä. Kävelin koulun vieressä olevilla kallioilla välitunneilla, katselin usein ikkunasta ulos tunneilla. Muut lapset sanoivat minua "taivaanrannan maalariksi." Kun elämän alku muistuttaa huonoa suomalaista bildnungsromaania, tiedät elosi olevan surullista.
On minulla ystäviä jotka haluavat viettää kanssani aikaa, mutta minun on peiteltävä tätä kaikkea heiltä. Koska eihän miehellä saa olla tunteita, sehän on hyvin vaivaannuttavaa ja vierasta.
Ja tätä isoa palloa sisällä pitää hävetä. Sillä jos olet yksin, siihen on oltava jokin syy. Säälikin on huono alku kaikelle. En tiedä kuka haluaisi sellaista suhdetta.
Miten minä voin olla epäkelpo? "Kognitiivista kapasiteettia löytyy" lukee lääkärin ja psykologin lausunnoissa. En ole vastenmielisen näköinen. Osaan keskustella hyvin monista asioista, olen avoin kun haluan. Hauskakin ilmeisesti olen. Mutta millään näillä ei ole merkitystä, koska mitään yhteisöä ei ole minulle olemassa. Tai en ole sitä löytänyt.
Tupakka tuntuu nyt hyvältä idealta.
Depressiivinen episodi
Kun tarpeeksi toistaa jotakin, asia menettää merkityksensä.
En tiedä mitä haluan. Olen juuttunut, mutta haluaisin jotenkin päästä tästä tilasta pois. Mutta minne? Pysähtynyt joka ei pysty liikkumaan ilman suuntaa, sillä tunnen olevani väärässä joka tapauksessa. Mielisairaana on yksinäistä, vaikka näenkin että nämä ongelmat ovat yleisiä. Sairas mies sairaassa paikassa.
Tämä on taas sama tilanne kuin monta kertaa aikaisemmin. Mieleni juoksee umpikujiin, lukitsee itsensä eikä anna minkään näkyä ulos. En halua, siis en voi. Kaikki johtaa samaan tulokseen, kaikki on sitä samaa. Merkityksetöntä.
Tiedän että kuitenkin haluan pois tästä. Haluan istua kesällä veden äärellä ja kuunnella musiikkia. Haluan nähdä enemmän aurinkoa. Mitä tahansa muuta kuin tätä pysähtynyttä kuolemaa. Missä hiljaa vedän itseni sisälleni, piiloudun kaikelta. Mutta enhän minä pelkää muuta kuin tätä? Että lopulta löydän itseni yksin tästä samasta paikasta, kaikkien vuosien jälkeen.
En syö juurikaan mitään. Eilisen saldo oli vihreää salaattia ja hapankorppuja. Piiloutuminen ei tarvitse paljoa, sillä eilenkin juttelin vain kolmen minuutin mittaisen puhelun äitini kanssa. Lopun olen päättänyt vain unohtaa.
Puhuin tänään yksinäni ääneen keittiössä. En tee sitä usein, lähinnä vain heittääkseni jonkin vitsin tai laittaakseni jonkin muistiin. Se varmaan pelottaisi jotakuta, mutta tiedän olevani yksin. Ei kukaan minulle vastaa.
Ymmärrän kyllä hyvin miksi kukaan ei halua jutella minulle. Olen liian hyvin piilossa, en tarjoa mitään kenellekään. En usko järjestäväni tällä viikolla tupareita vaikka sanoinkin niin Jesarille. En halua että joku näkee minun saavan jonkin ahdistuskohtauksen omassa kämpässäni. Haluan että tämä tila menee ensin ohi.
Pelkään että kuolen näin.
En tiedä mitä haluan. Olen juuttunut, mutta haluaisin jotenkin päästä tästä tilasta pois. Mutta minne? Pysähtynyt joka ei pysty liikkumaan ilman suuntaa, sillä tunnen olevani väärässä joka tapauksessa. Mielisairaana on yksinäistä, vaikka näenkin että nämä ongelmat ovat yleisiä. Sairas mies sairaassa paikassa.
Tämä on taas sama tilanne kuin monta kertaa aikaisemmin. Mieleni juoksee umpikujiin, lukitsee itsensä eikä anna minkään näkyä ulos. En halua, siis en voi. Kaikki johtaa samaan tulokseen, kaikki on sitä samaa. Merkityksetöntä.
Tiedän että kuitenkin haluan pois tästä. Haluan istua kesällä veden äärellä ja kuunnella musiikkia. Haluan nähdä enemmän aurinkoa. Mitä tahansa muuta kuin tätä pysähtynyttä kuolemaa. Missä hiljaa vedän itseni sisälleni, piiloudun kaikelta. Mutta enhän minä pelkää muuta kuin tätä? Että lopulta löydän itseni yksin tästä samasta paikasta, kaikkien vuosien jälkeen.
En syö juurikaan mitään. Eilisen saldo oli vihreää salaattia ja hapankorppuja. Piiloutuminen ei tarvitse paljoa, sillä eilenkin juttelin vain kolmen minuutin mittaisen puhelun äitini kanssa. Lopun olen päättänyt vain unohtaa.
Puhuin tänään yksinäni ääneen keittiössä. En tee sitä usein, lähinnä vain heittääkseni jonkin vitsin tai laittaakseni jonkin muistiin. Se varmaan pelottaisi jotakuta, mutta tiedän olevani yksin. Ei kukaan minulle vastaa.
Ymmärrän kyllä hyvin miksi kukaan ei halua jutella minulle. Olen liian hyvin piilossa, en tarjoa mitään kenellekään. En usko järjestäväni tällä viikolla tupareita vaikka sanoinkin niin Jesarille. En halua että joku näkee minun saavan jonkin ahdistuskohtauksen omassa kämpässäni. Haluan että tämä tila menee ensin ohi.
Pelkään että kuolen näin.
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Miltä se tuntuu
Outo elämä. Katselen parvekkeelta kun ihmiset kävelevät ohi, ja mietin että heillä on paikka jonne he ovat menossa. Seuraan joitakin katseellani pidempään kuin toisia. On kylmä, mutta en halua mennä sisällekään. On tylsää. Merkkaan päiviä, niillä ei ole kauheasti merkitystä minulle. Ikuinen toisto vie terän ajatuksista, ja teen kaikkea sairasta itselleni tahtomatta.
Ivaan, revin vanhoja juttuja haudoistaan ja mietin epäonnistumisia. Miksi olen tullut tänne asti näitä katsomaan? Kun muilla elämä liikkuu eteenpäin, minä olen nyt pysähtynyt katsomaan vanhaa mielikästä elokuvaa vuosien takaa. Toisto, se turruttaa aivoja.
Maanantaina olisi paikallisen mielenterveysyhdistyksen avoin ilta. En usko meneväni, vaikka haluaisinkin. Luultavasti siellä on vanhempaa väkeä kuin minä, joten tuttavuuksia tuskin teen. Taidan olla menemättä.
Saan vieläkin raivon purkauksia; taidan kärsiä jostakin muustakin kuin pelkästä vakavasta masennuksesta. PTSD:ssä on tuttuja piirteitä, ahdistus/paniikkihäiriö? Ei, ei se ole ahdistusta. Voimattomuutta, nyrkit yhteen puristuneina kävelen näiden kohtauksien vallassa yksiössäni. Tiedän että en voi enää vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut. En vain voi hyväksyä sitä.
Miten raskasta tämä on! En halua nähdä ketään, menen takaisin sisälle ja kaadan aivoni lavuaariin.
Ja tyhjän, surkean elämän.
Ivaan, revin vanhoja juttuja haudoistaan ja mietin epäonnistumisia. Miksi olen tullut tänne asti näitä katsomaan? Kun muilla elämä liikkuu eteenpäin, minä olen nyt pysähtynyt katsomaan vanhaa mielikästä elokuvaa vuosien takaa. Toisto, se turruttaa aivoja.
Maanantaina olisi paikallisen mielenterveysyhdistyksen avoin ilta. En usko meneväni, vaikka haluaisinkin. Luultavasti siellä on vanhempaa väkeä kuin minä, joten tuttavuuksia tuskin teen. Taidan olla menemättä.
Saan vieläkin raivon purkauksia; taidan kärsiä jostakin muustakin kuin pelkästä vakavasta masennuksesta. PTSD:ssä on tuttuja piirteitä, ahdistus/paniikkihäiriö? Ei, ei se ole ahdistusta. Voimattomuutta, nyrkit yhteen puristuneina kävelen näiden kohtauksien vallassa yksiössäni. Tiedän että en voi enää vaikuttaa siihen mitä on tapahtunut. En vain voi hyväksyä sitä.
Miten raskasta tämä on! En halua nähdä ketään, menen takaisin sisälle ja kaadan aivoni lavuaariin.
Ja tyhjän, surkean elämän.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Voima valuu maahan
Aamulla, kuten mainitsin, kävin lääkärissä. Sain elokuun loppuun asti sairaslomaa, ja keskustelimme mikäköhän minua vaivaa. Post-traumaattisen stressihäiriön piirteitä, estynyttä persoonallisuutta, epävakaata persoonallisuushäiriötä, plääplääplää masennus. Tällä cocktaililla pääsee vähäksi aikaa tuille.
Ahdistuin käynnin jälkeen tilanteestani, en näe oikein mitään millä murtaa tätä kierrettä. Hain yliopistoon, haluaisin päästä suoraan sisälle, mutta eihän se niin helppoa ole. Haluaisin tavata nyt jonkun turvallisen ihmisen, mutta sellaista ei enää ole elämässäni. Olen yksin kuten joskus monta vuotta sitten. En voi lähestyä ketään, koska ahdistuneisuuteni tekee kaikki lähestymisyritykset naurettaviksi. En pysty muuhun kuin yksinoloon, kaikki muu on fantasiaa. Voisin tehdä jotain hyödyllistä, voisin kirjoittaa kirjaani. En halua, en tee.
Elämäni on kehää, kuljen siinä ympyrää, katson säleikön välistä ulos. Se on siellä, elämä, mutta minä en osaa vielä muuta kuin tämän ympyrän. Haluaisin maalata itselleni oven, sitten sanoa muille olevani nyt kunnossa. Vomani kuluvat nyt kuitenkin tähän kehään, kuljen sitä uskonnollisesti ja tarkkailen sitä. Uskon että se valmistaa minua johonkin, ulos pääsemiseen, mutta on osattava tehdä ensin se ovi.
Ja sitä ei ole.
Masennuskausi tulossa. Ehkä
Katselen ikkunasta ulos, lääkärini vilkuilee välillä papereihin ja kysyy lääkärikysymyksiään. Mietin mitenköhän moni kulkee tällaista polkua, jossa käydään lääkäreillä ja terapeuttien luona selvittämässä pääkoppaa. Kaikki vain koska olin lapsena enemmän yksin kuin muut. Ei sitä lapsena tajunnut.
Lääkäri kehottaa hakemaan mömmöt, mutta en todellakaan haluaisi. Eläminen on ongelma, lääkkeet eivät ole siihen ratkaisu. Oireita sillä hoidetaan.
Toistan taas vanhoja kaavoja: sälekaihtimet ovat kiinni, tupakka on pääasiallisin syy astua ulos. Olen tottunut tähän, vaikka en pidäkään tästä. Kunhan mikään ei muutu.
En edes tiedä mitä muuttaisin. Syvään juurtuneita käsityksiä ihmisestä ja elämästä. Pitäisi lähteä repun kanssa maailmalle, eikä juuttua hulppeaan keskustan yksiöön. Eikä pohtia samoja hienosti muotoiltuja kehä-ahdistuksia. Asioiden olotila vain on se, että olen juuttunut syvälle tähän suohon, ja mikään ei muutu koska mikään ei muutu.
Täysin turha ihminen, täysin toimiva ihminen, täysin tyhjä ihminen, täysin omituinen, hauska, kyllästynyt, sairas, mutta ennen kaikkea kai turhautunut ihminen. Das bin ich.
Lääkäri kehottaa hakemaan mömmöt, mutta en todellakaan haluaisi. Eläminen on ongelma, lääkkeet eivät ole siihen ratkaisu. Oireita sillä hoidetaan.
Toistan taas vanhoja kaavoja: sälekaihtimet ovat kiinni, tupakka on pääasiallisin syy astua ulos. Olen tottunut tähän, vaikka en pidäkään tästä. Kunhan mikään ei muutu.
En edes tiedä mitä muuttaisin. Syvään juurtuneita käsityksiä ihmisestä ja elämästä. Pitäisi lähteä repun kanssa maailmalle, eikä juuttua hulppeaan keskustan yksiöön. Eikä pohtia samoja hienosti muotoiltuja kehä-ahdistuksia. Asioiden olotila vain on se, että olen juuttunut syvälle tähän suohon, ja mikään ei muutu koska mikään ei muutu.
Täysin turha ihminen, täysin toimiva ihminen, täysin tyhjä ihminen, täysin omituinen, hauska, kyllästynyt, sairas, mutta ennen kaikkea kai turhautunut ihminen. Das bin ich.
sunnuntai 3. maaliskuuta 2013
Olen sairas
Saatanan lähettämä tauti iski illalla. Väsymys painaa luomia, poltetta rinnassa ja otsassa. Revin rikki itseäni vessassa tarpeillani, oksennan kesken kaiken. Tunnen itseni haamuksi. Onneksi tämä pöpö ei iskenyt perjantaina, en olisi pystynyt mihinkään. Lojun nyt tietokoneen edessä, hengitys rähisee vähäsen. Pystyn ajattelemaan sentään.
Mietin tuleeko tästä kämpästä hautani, täällä on niin mukavaa. Vaikka kaikki vessan vetämiset, hanan aukaisemiset ja kolahdukset kuuluvat nurkka-asuntooni, tiedän että olen löytänyt parhaan mahdollisen asunnon itselleni. Tilaa on vaikka toiselle jakaa, ja keittiö hohtaa uutuutta. Parkettilattiasta täytyy pitää huolta.
Miksi ihmeessä kirjoitin edellisen kappaleen? En välitä tästä paskaakaan, olen väsynyt ruttoinen ruoja. Jäistä ruostetta. Tuo tuli mieleeni oksentaessa. En tiedä onko minulla alilämpöä vai kuumetta. En välitä. Olen hyvin väsynyt.
Haluan kirjoittaa enemmän ilman estettä, en halua välittää lopputuloksesta. Haluan tämän pois sisältäni, ikäänkuin sairauteni lähtisi myös, se märkivä mätäpaise sydämeni ytimessä.
Jäistä ruostetta, ei olisi pitänyt polttaa tupakkaa. Eikä juoda eilen ja tänään olutta. Olen kipeä, en missään tapauksessa terve, sillä kukaan ei toistaisi itseään näin paljon. Miksi en ole terve?
Koska vietän liikaa aikaa yksin, analysoin jokaista muutosta ihan kuin kaikki olisi yhtä merkkiä ja merkitystä. En päästä lähelleni ketään, koska en luota itseeni ja elämääni. Olen yksin koska olin jo lapsena yksin. Se kehä vain vahvistui teini-iässä. Se ei mene pois, koska en usko sen menevän pois. Arvet naamassa aknen ja pettymyksen jäljiltä, ne näkyvät minussa ensin. Olen kai ruma, mutta en välitä. Olenhan vain sairas, useammalla kuin yhdellä tavalla tällä kertaa.
En osaa olla itseni, enkä halua olla. Sillä minä olen itseni nurkkaan ajanut, sairaana ja yksin. Aivoissa särkee. En halua tätä, en tätä tekstiä enkä itseäni. Haluan nyt lopettaa.
Olen sairas, yksin ja tuhkan peitossa. Nousen täältä huomenna. En osaa lopettaa. Olen taas sairas.
Mietin tuleeko tästä kämpästä hautani, täällä on niin mukavaa. Vaikka kaikki vessan vetämiset, hanan aukaisemiset ja kolahdukset kuuluvat nurkka-asuntooni, tiedän että olen löytänyt parhaan mahdollisen asunnon itselleni. Tilaa on vaikka toiselle jakaa, ja keittiö hohtaa uutuutta. Parkettilattiasta täytyy pitää huolta.
Miksi ihmeessä kirjoitin edellisen kappaleen? En välitä tästä paskaakaan, olen väsynyt ruttoinen ruoja. Jäistä ruostetta. Tuo tuli mieleeni oksentaessa. En tiedä onko minulla alilämpöä vai kuumetta. En välitä. Olen hyvin väsynyt.
Haluan kirjoittaa enemmän ilman estettä, en halua välittää lopputuloksesta. Haluan tämän pois sisältäni, ikäänkuin sairauteni lähtisi myös, se märkivä mätäpaise sydämeni ytimessä.
Jäistä ruostetta, ei olisi pitänyt polttaa tupakkaa. Eikä juoda eilen ja tänään olutta. Olen kipeä, en missään tapauksessa terve, sillä kukaan ei toistaisi itseään näin paljon. Miksi en ole terve?
Koska vietän liikaa aikaa yksin, analysoin jokaista muutosta ihan kuin kaikki olisi yhtä merkkiä ja merkitystä. En päästä lähelleni ketään, koska en luota itseeni ja elämääni. Olen yksin koska olin jo lapsena yksin. Se kehä vain vahvistui teini-iässä. Se ei mene pois, koska en usko sen menevän pois. Arvet naamassa aknen ja pettymyksen jäljiltä, ne näkyvät minussa ensin. Olen kai ruma, mutta en välitä. Olenhan vain sairas, useammalla kuin yhdellä tavalla tällä kertaa.
En osaa olla itseni, enkä halua olla. Sillä minä olen itseni nurkkaan ajanut, sairaana ja yksin. Aivoissa särkee. En halua tätä, en tätä tekstiä enkä itseäni. Haluan nyt lopettaa.
Olen sairas, yksin ja tuhkan peitossa. Nousen täältä huomenna. En osaa lopettaa. Olen taas sairas.
JES
Sain tietokoneenkin nyt toimimaan. Kolme laatikkoa sekalaista kamaa on vielä tyhjentämättä. Suurimmaksi osaksi DVD-bokseja ja pelejä. Kirjat ovat hyllyssä, ne kyllä pitää järjestellä uusiksi.
Olen aika onnellinen kun muutto on nyt ohi. Uudessa kodissa on enemmän tilaa yksinoloon ja elämiseen. Naapurissa asuu ikävä kyllä henkisesti epävakaa vanhus, alkoi kiroilla ja huutaa jo muuton aikana rappukäytävään kun muuttaessa oveni kolahti hänen oveaan vasten. Hänellä on varmasti aika hirveä elämä, joten yritän pysytellä mahdollisimman kaukana naapuristani. Luultavasti onnistun.
Uusi sänky aiheuttaa hartia ja selkäkipuja. Siihenkin pitää tottua, mutta sekin tuntuu paremmalta kuin sängyn jakaminen exän kanssa. En valita.
Ajan pyörä pyörähti jälleen, ja elämä menee eteenpäin.
Olen aika onnellinen kun muutto on nyt ohi. Uudessa kodissa on enemmän tilaa yksinoloon ja elämiseen. Naapurissa asuu ikävä kyllä henkisesti epävakaa vanhus, alkoi kiroilla ja huutaa jo muuton aikana rappukäytävään kun muuttaessa oveni kolahti hänen oveaan vasten. Hänellä on varmasti aika hirveä elämä, joten yritän pysytellä mahdollisimman kaukana naapuristani. Luultavasti onnistun.
Uusi sänky aiheuttaa hartia ja selkäkipuja. Siihenkin pitää tottua, mutta sekin tuntuu paremmalta kuin sängyn jakaminen exän kanssa. En valita.
Ajan pyörä pyörähti jälleen, ja elämä menee eteenpäin.
tiistai 26. helmikuuta 2013
Captain's Blah: The Dawn of the First Day, 69 hours remain
Tänään hankin muuttolaatikot. Kirjahylly on nyt puoliksi tyhjä. Sovittelin avainasian ja sängyn asuntoon. Tekisi mieli nyt vain nukkua omassa kämpässä, mutta perjantaina 11:30 on vasta paku valmiina viemään tavarat. Siihen asti virun täällä, valmistellen kaikkea.
Olen yllättävän väsynyt. Viime yönä talsin räntäisessä lumisohjossa ja sateessa jonkun punahiuksisen tytön kanssa, sitten kysyin siltä että miksi me täällä ollaan. Tyttö vastasi että tämä on minun unta, minä päätän mitä me tehdään. Sitten heräsin kellon lyödessä kuusi. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin unessa miten tyttö olisi edes sopinut elämääni. Onneksi se oli vain unta, eikä minun tarvitse ratkaista moista ongelmaa. Muuttaminen on tällä hetkellä problemo numero uno.
En tiedä mitä nyt tekisin. 6 laatikkoa on vielä tyhjillään, hyllyt täynnä kirjoja. Siirryn niiden pariin, yksi kerrallaan, yksi kerrallaan....
Olen yllättävän väsynyt. Viime yönä talsin räntäisessä lumisohjossa ja sateessa jonkun punahiuksisen tytön kanssa, sitten kysyin siltä että miksi me täällä ollaan. Tyttö vastasi että tämä on minun unta, minä päätän mitä me tehdään. Sitten heräsin kellon lyödessä kuusi. Olin väsynyt ja pettynyt. Mietin unessa miten tyttö olisi edes sopinut elämääni. Onneksi se oli vain unta, eikä minun tarvitse ratkaista moista ongelmaa. Muuttaminen on tällä hetkellä problemo numero uno.
En tiedä mitä nyt tekisin. 6 laatikkoa on vielä tyhjillään, hyllyt täynnä kirjoja. Siirryn niiden pariin, yksi kerrallaan, yksi kerrallaan....
maanantai 25. helmikuuta 2013
Olen surkea erakko
Pidän kirjastosta. Se on kävelymatkan päässä kadun lopussa, joten siellä on mukava tehdä viikottainen kävelyretki. Teen aina paljon löytöjä, ja en pelkää katsoa uutuushyllyäkään. Lyhyesti: Rakastan kirjoja.
Joku on varmasti nähnytkin minut siellä; istumassa nurkassa kirja sylissä, katse välillä ihmisten seassa harhaillen. Mietin miten helposti minut huomattaisiin? Näytänkö tavalliselta kirjastonkäyttäjältä? Näkyykö se ulos miten paljon pidän siellä olostani? Vai tekevätkö kaikki niin?
Miten surkeaa se onkaan. Salainen toivo, helposti ivattava. Että minä olisin jotenkin joukosta erottuva? Miten turhamainen ajatus.
Se ei johdu vaatteista, ei hiuksista tai kävelytyylistä. Sitä ei voi erottaa jos ei katso tarkasti. Miten katse harhailee kaikkien ihmisten seassa. Miten minä olen kirjastossa aina yksin.
Joku on varmasti nähnytkin minut siellä; istumassa nurkassa kirja sylissä, katse välillä ihmisten seassa harhaillen. Mietin miten helposti minut huomattaisiin? Näytänkö tavalliselta kirjastonkäyttäjältä? Näkyykö se ulos miten paljon pidän siellä olostani? Vai tekevätkö kaikki niin?
Miten surkeaa se onkaan. Salainen toivo, helposti ivattava. Että minä olisin jotenkin joukosta erottuva? Miten turhamainen ajatus.
Se ei johdu vaatteista, ei hiuksista tai kävelytyylistä. Sitä ei voi erottaa jos ei katso tarkasti. Miten katse harhailee kaikkien ihmisten seassa. Miten minä olen kirjastossa aina yksin.
Häpeä
Minulla ei ole taaskaan mitään uutta sanottavaa. Joudutte kestämään minua taas yhden kirjoituksen verran.
En tee tänään mitään ihmeellistä, juon kahvia ja kuuntelen musiikkia samalla. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, tehdä töitä tai muutakaan. Olen täysin tukien varassa elävä yli 20-vuotias mies, joka väittää olevansa opiskelija vaikka ei käykään tasaisesti yliopistolla (haen kyllä sitten! joo!). Minulla on vaikeuksia tulla toimeen omien tunteideni kanssa, ja tämä on suuri tabu jota ei saa kertoa kenelle tahansa. Koska olen mies, ja minun tulisi ajella avoautolla talvipakkasillakin pari leidiä kainalossa takatukka heiluen. Eikä istua koneen ääressä pohtien milloin hypätä jojoon.
Haa! Olen täysin saamaton lusmu! Minulla ei ole kunnianhimoa kirjoittamisen suhteen, se on vain keino saada kielletyt ajatukset ja tuntemani ahdistus pois minusta! Mikä feminiininen tapa tulla toimeen itsensä kanssa! Miksen jo...
"Miten kyllästyttävää, mieshän kierii itsessään jo kahdeksatta vuotta. Miksei joku ammu häntä?"
Miten näin pienestä kylästä löytää itselleen vihamiehiä (ja naisia), sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Se vanha kulunut lause: "En tahtonut pahaa," ei toimi missään! Ihmiset eivät välitä paskaakaan mitä tahdot! Ihmiset välittävät miltä näytät! Millaista pintaa sinulla on muille annettavaksi, se on mikä määrittelee ketä kiusataan ja ketä ei. Mitä häpeät, mitä ei tarvitse hävetä.
Häpeän itseäni jo lie kuinka monetta vuotta. Olen tehnyt tämän kaiken yksin kuin koulusta kotiin päässyt. Miettinyt olohuoneen sohvalla koulua ja luokkaa. Katsonut iltapäivän Ylen ykköstä, sieltä tuli kivoja ohjelmia. Juonut aamulla pöydälle jätetyn teen (tätä en häpeä, ehkä pitäisi?), se oli mukavan makea. Miten painavan repun ala-astelainen jaksaa kantaa?
Nyt, kun ala-asteesta on....(hetki menee laskiessa).....10-vuotta? Miten sellaiset ajatukset tulevat pintaan nyt? Kun olen yksinäinen raukka erakko, joka haluaa pois itsestään ja muista ihmisistä? Miten paljon sitä voi hävetä? Ja mikä se on? Miksi se ei lopu?
Tätäkään kukaan ei voi nähdä, teen itsestäni illuusion! Kätken sivulauseisiin merkityksiä, silmiini kaiken surun! Miten vähän muut ihmiset tulevat minusta näkemään! EIKÄ TARVITSE HÄVETÄ!
En tee tänään mitään ihmeellistä, juon kahvia ja kuuntelen musiikkia samalla. Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä, tehdä töitä tai muutakaan. Olen täysin tukien varassa elävä yli 20-vuotias mies, joka väittää olevansa opiskelija vaikka ei käykään tasaisesti yliopistolla (haen kyllä sitten! joo!). Minulla on vaikeuksia tulla toimeen omien tunteideni kanssa, ja tämä on suuri tabu jota ei saa kertoa kenelle tahansa. Koska olen mies, ja minun tulisi ajella avoautolla talvipakkasillakin pari leidiä kainalossa takatukka heiluen. Eikä istua koneen ääressä pohtien milloin hypätä jojoon.
Haa! Olen täysin saamaton lusmu! Minulla ei ole kunnianhimoa kirjoittamisen suhteen, se on vain keino saada kielletyt ajatukset ja tuntemani ahdistus pois minusta! Mikä feminiininen tapa tulla toimeen itsensä kanssa! Miksen jo...
"Miten kyllästyttävää, mieshän kierii itsessään jo kahdeksatta vuotta. Miksei joku ammu häntä?"
Miten näin pienestä kylästä löytää itselleen vihamiehiä (ja naisia), sitä en ole koskaan ymmärtänyt. Se vanha kulunut lause: "En tahtonut pahaa," ei toimi missään! Ihmiset eivät välitä paskaakaan mitä tahdot! Ihmiset välittävät miltä näytät! Millaista pintaa sinulla on muille annettavaksi, se on mikä määrittelee ketä kiusataan ja ketä ei. Mitä häpeät, mitä ei tarvitse hävetä.
Häpeän itseäni jo lie kuinka monetta vuotta. Olen tehnyt tämän kaiken yksin kuin koulusta kotiin päässyt. Miettinyt olohuoneen sohvalla koulua ja luokkaa. Katsonut iltapäivän Ylen ykköstä, sieltä tuli kivoja ohjelmia. Juonut aamulla pöydälle jätetyn teen (tätä en häpeä, ehkä pitäisi?), se oli mukavan makea. Miten painavan repun ala-astelainen jaksaa kantaa?
Nyt, kun ala-asteesta on....(hetki menee laskiessa).....10-vuotta? Miten sellaiset ajatukset tulevat pintaan nyt? Kun olen yksinäinen raukka erakko, joka haluaa pois itsestään ja muista ihmisistä? Miten paljon sitä voi hävetä? Ja mikä se on? Miksi se ei lopu?
Tätäkään kukaan ei voi nähdä, teen itsestäni illuusion! Kätken sivulauseisiin merkityksiä, silmiini kaiken surun! Miten vähän muut ihmiset tulevat minusta näkemään! EIKÄ TARVITSE HÄVETÄ!
lauantai 23. helmikuuta 2013
Miksi kynä ei liiku: Sairas mies sairaassa paikassa (A Serious Man On a Serious House On Serious Earth)
(Tässä on tekstin pätkiä sossuntädin viime viikolla pyytämästä kirjoitelmasta. Vaikutelma oli kuulemma "huolestuttava.")
Eilen illalla kun olin aikani täytellyt hesarin täyteen näsäviisaita kommentteja, alkoi tuttu ahdistus tilanteestani. Kipu tuntui suurena painona rintakehän päällä, suussa mastui veri. Päivän ahdistusaalto.
Soitin exälleni ja juttelin hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä tuntui olevan kiire, joten en pitkään vaivannut häntä. Menin hoitajan luo kysymään unilääkettä. Imovan 7,5 mg.
Täällä näkee monenlaisia rikkimenneitä ihmisiä, mutta yhdelläkään ei ole samanlaista tilannetta kuin minulla, joten yksinäisyyden tunteeni tuntuvat kaikuvan täällä kovempaa kuin kotona. Olen kyllä jutellut muiden kanssa niitä näitä, mutta kaikilla tuntuu olevan sama ajatus: "Minä en löydä täältä apua." Itseään toteuttava ennustus, se on kaikkien ongelma ja klisee.
[...]
Miksi asioillani on tapana huonontua vähän väliä? Yhä uudestaan minua vastaan on tullut täälläkin yksinäisyys, toivottomuus ja pettymys omaan elämään. Vahvuutta on kestää ja selvitä, mutta tarkoituksen puute on suurin vaikeus minkä kohtaan toistuvasti.
Luen paljon. Uteliaisuuteni on vahva ominaisuus. En pelkää uusia ajatuksia tai ihmisiä, mutta vaikeuteni nousevat jälkimmäisen kohdalla. Koen itseni oudoksi ja useille myös vastenmieliseksi. Pelkään nöyryytystä ja torjumista, joten yksinolo on ollut helpotus monesti.
Tarinani ei ole uusi, eikä kovin merkityksellinen. Vain minun pohdintaa yksinäisyydestä ja sen merkityksestä minulle. Miten vaikeaa se on, sitä ei mikään kirjoitus pysty näyttämään.
Eilen illalla kun olin aikani täytellyt hesarin täyteen näsäviisaita kommentteja, alkoi tuttu ahdistus tilanteestani. Kipu tuntui suurena painona rintakehän päällä, suussa mastui veri. Päivän ahdistusaalto.
Soitin exälleni ja juttelin hänen kanssaan vähän aikaa. Hänellä tuntui olevan kiire, joten en pitkään vaivannut häntä. Menin hoitajan luo kysymään unilääkettä. Imovan 7,5 mg.
Täällä näkee monenlaisia rikkimenneitä ihmisiä, mutta yhdelläkään ei ole samanlaista tilannetta kuin minulla, joten yksinäisyyden tunteeni tuntuvat kaikuvan täällä kovempaa kuin kotona. Olen kyllä jutellut muiden kanssa niitä näitä, mutta kaikilla tuntuu olevan sama ajatus: "Minä en löydä täältä apua." Itseään toteuttava ennustus, se on kaikkien ongelma ja klisee.
[...]
Miksi asioillani on tapana huonontua vähän väliä? Yhä uudestaan minua vastaan on tullut täälläkin yksinäisyys, toivottomuus ja pettymys omaan elämään. Vahvuutta on kestää ja selvitä, mutta tarkoituksen puute on suurin vaikeus minkä kohtaan toistuvasti.
Luen paljon. Uteliaisuuteni on vahva ominaisuus. En pelkää uusia ajatuksia tai ihmisiä, mutta vaikeuteni nousevat jälkimmäisen kohdalla. Koen itseni oudoksi ja useille myös vastenmieliseksi. Pelkään nöyryytystä ja torjumista, joten yksinolo on ollut helpotus monesti.
Tarinani ei ole uusi, eikä kovin merkityksellinen. Vain minun pohdintaa yksinäisyydestä ja sen merkityksestä minulle. Miten vaikeaa se on, sitä ei mikään kirjoitus pysty näyttämään.
perjantai 22. helmikuuta 2013
15:33
Kello on noin paljon kun aloitan kirjoittamaan tätä. Olen humalassa.
Exä lähti töihin. Täällä oli eilen joku tyyppi jota se pani. Minulla oli isompia ongelmia, joten painuin Jesarin luokse ryyppäämään. Heräsin tänään kuudelta, vatsa sekaisin ja huonoon oloon. Olutta oli vielä paljon jäljellä.
Toivon olevani viikon päästä tähän aikaan jo muuttanut. En tiedä miten se menee, mutta toivottavasti nopeasti. Sossusta sain tänään jo päätöksen, kelasta luultavasti kuulen ensi kuussa. Kaikki sujuu sillä suunnalla mallikkaasti.
Mietin kuka voisi haluta viettää aikaa tällaisen ihmisraunion kanssa. Se ei ole minun ongelmani, en voi tehdä muiden ihmisten ajattelua heidän puolestaan, mutta en halua olla yksinkään. On minua sanottu pari kertaa komeaksikin, se ei kyllä ole minulla ikinä ollut se suurin ongelma. Enemmän omat halut ja elämäntilanne ovat olleet niin sekaisin etten tiedä mitä edes haluaisin. Se rasittaa minua varmasti enemmän kuin mahdollista kumppania, joten olen jättänyt asian lojumaan. Se tulee jos se tulee, en halua enempää ongelmia tähän päätä sekoittamaan.
Haluan enemmän, juon sitä sisälleni. Katson seinään, ja olen samaa mieltä itseni kanssa.
Exä lähti töihin. Täällä oli eilen joku tyyppi jota se pani. Minulla oli isompia ongelmia, joten painuin Jesarin luokse ryyppäämään. Heräsin tänään kuudelta, vatsa sekaisin ja huonoon oloon. Olutta oli vielä paljon jäljellä.
Toivon olevani viikon päästä tähän aikaan jo muuttanut. En tiedä miten se menee, mutta toivottavasti nopeasti. Sossusta sain tänään jo päätöksen, kelasta luultavasti kuulen ensi kuussa. Kaikki sujuu sillä suunnalla mallikkaasti.
Mietin kuka voisi haluta viettää aikaa tällaisen ihmisraunion kanssa. Se ei ole minun ongelmani, en voi tehdä muiden ihmisten ajattelua heidän puolestaan, mutta en halua olla yksinkään. On minua sanottu pari kertaa komeaksikin, se ei kyllä ole minulla ikinä ollut se suurin ongelma. Enemmän omat halut ja elämäntilanne ovat olleet niin sekaisin etten tiedä mitä edes haluaisin. Se rasittaa minua varmasti enemmän kuin mahdollista kumppania, joten olen jättänyt asian lojumaan. Se tulee jos se tulee, en halua enempää ongelmia tähän päätä sekoittamaan.
Haluan enemmän, juon sitä sisälleni. Katson seinään, ja olen samaa mieltä itseni kanssa.
torstai 21. helmikuuta 2013
Tiedät olevasi jumissa kun:
Viikonpäivät muistuttavat toisiaan niin paljon että et osaa erottaa niitä toisistaan.
Tupakka on yksi syy mennä ulos, ethän muuten siellä kävisi?
Mietit miksi ihmiset tarvitsevat kieltokylttejä takapihalleen.
Kirjoittaminen on syy elää.
Kulutat paljon päihteitä.
Kirjat tuovat elämääsi suurempaa vaihtelua kuin ihmiset.
Vaadit itseltäsi enemmän kuin pystyt antamaan.
Sänky on paikka mistä ei ole muuta syytä nousta kuin vessassa käynti ja tupakointi. Ruoka on vain polttoaine millä saat energiaa ei kuolemiseen.
Turhaudut tapoihisi.
Saatat saada joskus ajatuksen elämästä pakenemiseen ja haluun tavata uusia ihmisiä.
Petyt läheisiin ja itseesi.
Palaat takaisin sänkyyn, siellä on mukavinta.
Yksin ei ole niin paha olla.
Tupakka on yksi syy mennä ulos, ethän muuten siellä kävisi?
Mietit miksi ihmiset tarvitsevat kieltokylttejä takapihalleen.
Kirjoittaminen on syy elää.
Kulutat paljon päihteitä.
Kirjat tuovat elämääsi suurempaa vaihtelua kuin ihmiset.
Vaadit itseltäsi enemmän kuin pystyt antamaan.
Sänky on paikka mistä ei ole muuta syytä nousta kuin vessassa käynti ja tupakointi. Ruoka on vain polttoaine millä saat energiaa ei kuolemiseen.
Turhaudut tapoihisi.
Saatat saada joskus ajatuksen elämästä pakenemiseen ja haluun tavata uusia ihmisiä.
Petyt läheisiin ja itseesi.
Palaat takaisin sänkyyn, siellä on mukavinta.
Yksin ei ole niin paha olla.
50 senttiä
Kävin eilen illalla kirjastossa. Mukaan tarttui nyt Baudelairin Pahan Kukkia, koska en ole sitä vielä lukenut. Bukowskin runokokoelma ja Huxleyn Brave New World. Lionel Shriverin We Need to Talk About Kevin.
Kirjastontäti kertoi muovipussin uuden hinnan, ja kun tarjosin ajokorttiani, täti sanoi että sitä voi "käyttää vain kerran hätälainaukseen jos sinulla ei ole kirjastokorttia mukana." Mietin vähän aikaa tätä, mitäköhän väliä sillä on mitä korttia käytän lainaukseen? Maksaakohan se jotain? Typerämpää juttua en ole kuullut vähään aikaan. Kai siinä on jokin syy oltava.
Kävelin kirjaston takaovesta ulos, raivasin siellä olevasta penkistä lumet pois ja istuin tupakalle. Olin varmasti erikoinen näky: parin kuukauden lumien keskellä tupakoiva vinksahtaneen näköinen nuori mies. Sylissä oli 30 senttiä kalliimpi muovipussi täynnä kirjoja. Kuuntelin musiikkia exäni nappikuulokkeilla. Lievää ahdistusta ja kehäpäätelmiä. Tuttua kauraa.
Tunsin kateutta katsellessani ihmisten kulkevan ohi, miten helppoa olisi vain olla joku muu. Miksi minä valitsin yksinolon taakakseni? Tiedän että tämän miettiminen vain pahentaa asioita, mutta se vain pakottaa tiensä minun ajatuksiini. Sitten olin hiljaa.
Ei ollut mitään sanottavaa kenellekään.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Meditations
Tunnen pettymystä teksteissäni usein. En näytä täällä kaikkea itsestäni, koska se ei tunnu kuuluvan tänne. Tuon tänne pahan oloni, annan sille tällaisen alueen missä se saa sanoista muodon. Jotkut lukevat sitä, ehkä jotkut jopa tuntevat ymmärtävänsä. En ole välittänyt jos teksti ei ole hyvä, olen vain kirjoittanut sen ja kokenut päässeeni hetken verran pidemmälle itseni kanssa. Koen tekeväni jotain tärkeää itselleni, kaikki muu tulee tämän mukana. En kykene tämän parempaan vielä (lause joka on aina totta), mutta tunne että asiat paranevat kun niitä oppii katsomaan uusista näkökulmista on paras asia mitä saan kirjoittamisesta.
Kaikki täällä pohtii elämääni masennukseni kanssa, se näyttää yksipuolista kuvaa ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Tiedän että se ei ole totta, mutta pohdin miltä se näyttää lukijalle? Kenelle minä tätä kirjoitan? En todellakaan kirjoita pelkästään itseäni varten enää, vaikka teksti lähteekin siitä ajatuksesta että masennukseni kirous lievenee tällä. Kun ymmärrän jotakin itsestäni, voin sillä muuttaa jotakin. Vaikka se olisi viisautta tunnistaa etten voi muuttaa jotakin.
Se vie minua eteenpäin nyt. Tunne kehityksestä, etten ole enää kasvoton ja hiljainen. Se on minulle tärkeää, vaikka sitä ei kukaan muu voisi nähdä.
Olkoon teksti kävelykeppi ja kolmas silmä, jolla voin nähdä asioita joita en voisi muuten nähdä. Tämä olkoon tarkoitus, minun oma ja sillä on nyt nimi. Kehitystä! Se on olemassa!
Kaikki täällä pohtii elämääni masennukseni kanssa, se näyttää yksipuolista kuvaa ahdistuksesta ja toivottomuudesta. Tiedän että se ei ole totta, mutta pohdin miltä se näyttää lukijalle? Kenelle minä tätä kirjoitan? En todellakaan kirjoita pelkästään itseäni varten enää, vaikka teksti lähteekin siitä ajatuksesta että masennukseni kirous lievenee tällä. Kun ymmärrän jotakin itsestäni, voin sillä muuttaa jotakin. Vaikka se olisi viisautta tunnistaa etten voi muuttaa jotakin.
Se vie minua eteenpäin nyt. Tunne kehityksestä, etten ole enää kasvoton ja hiljainen. Se on minulle tärkeää, vaikka sitä ei kukaan muu voisi nähdä.
Olkoon teksti kävelykeppi ja kolmas silmä, jolla voin nähdä asioita joita en voisi muuten nähdä. Tämä olkoon tarkoitus, minun oma ja sillä on nyt nimi. Kehitystä! Se on olemassa!
Sodassa ja Rauhassa
Aurinko säteili pistävästi silmiini kun kävin parvekkeella vetämässä päivän ensimmäisen röökin. Nurkassa lojui unohdettu roskapussi viime vuodelta. Linnut lauloivat ja minä pohdin masennustani. Mietin mitä pitäisi tehdä, kun sairauteni tuntuu tuhoavan monia mahdollisuuksia elämässäni.
Pitäisi jaksaa yrittää.
Se tuntuu paradoksilta. Persoonallisuuteni on kriisissä koska en löydä itsestäni mitään hyvää, koska muut eivät löydä minusta hyvää. Molemmat ruokkivat toisiaan ikuisessa kierteessä. Käyn henkistä sotaa itseäni ja muita vastaan, ja jostain pitäisi aloittaa rauhan neuvottelut.
Et ole oikeassa, olet yksin ja et voi pärjätä.
Päättämättömyys, neuvottomuus ja ahdistus vaihtoehtojen puutteessa. En voi näyttää näitä tunnetiloja muille, sillä miten näin syviä salaisuuksia voisi jakaa muille niin että saisi tukea? Päässäni on monta henkilöä jotka ovat tehneet jälkensä minuun, ja näen niiden minulle aiheuttaman tuskan. Eihän tällaista voi olla koko elämä?
En voi muuttaa muita ihmisiä, joten minun aloitettava itsestäni. Tässä olen jo tehnyt muutamia päätöksiä, en voi ikuisesti pysyä vihaisena. Tunteet jotka haluavat viedä vallan minulta, raivo ja häpeä, ovat nyt hallinnassani. Tiedän niiden reitit pääni sisällä, ja osaan heittää ne tarpeen tullen syrjään. Niistä ei ole apua minulle kun tarvitsen tukea.
Sanattomuuteni monissa tilanteissa on nyt menneisyyttä. En ole enää ujo pikku-poika joka on helppo ohittaa. Osaan nauraa ja naurattaa, tämän vahvuuden tiedän hyvin.
Miten paljon häpesin itseäni ennen, sitä en enää osaa tai halua osata. Pelkään että se palaa, mutta tiedän että häpeälleen on vain osattava nauraa kovemmin kuin muut. Niin se voitetaan, eikä sitä tarvitse tuntea enää.
On osattava kääntää tappiot voitoiksi, siinä piilee todellinen vahvuus jota ei voi nujertaa.
Pitäisi jaksaa yrittää.
Se tuntuu paradoksilta. Persoonallisuuteni on kriisissä koska en löydä itsestäni mitään hyvää, koska muut eivät löydä minusta hyvää. Molemmat ruokkivat toisiaan ikuisessa kierteessä. Käyn henkistä sotaa itseäni ja muita vastaan, ja jostain pitäisi aloittaa rauhan neuvottelut.
Et ole oikeassa, olet yksin ja et voi pärjätä.
Päättämättömyys, neuvottomuus ja ahdistus vaihtoehtojen puutteessa. En voi näyttää näitä tunnetiloja muille, sillä miten näin syviä salaisuuksia voisi jakaa muille niin että saisi tukea? Päässäni on monta henkilöä jotka ovat tehneet jälkensä minuun, ja näen niiden minulle aiheuttaman tuskan. Eihän tällaista voi olla koko elämä?
En voi muuttaa muita ihmisiä, joten minun aloitettava itsestäni. Tässä olen jo tehnyt muutamia päätöksiä, en voi ikuisesti pysyä vihaisena. Tunteet jotka haluavat viedä vallan minulta, raivo ja häpeä, ovat nyt hallinnassani. Tiedän niiden reitit pääni sisällä, ja osaan heittää ne tarpeen tullen syrjään. Niistä ei ole apua minulle kun tarvitsen tukea.
Sanattomuuteni monissa tilanteissa on nyt menneisyyttä. En ole enää ujo pikku-poika joka on helppo ohittaa. Osaan nauraa ja naurattaa, tämän vahvuuden tiedän hyvin.
Miten paljon häpesin itseäni ennen, sitä en enää osaa tai halua osata. Pelkään että se palaa, mutta tiedän että häpeälleen on vain osattava nauraa kovemmin kuin muut. Niin se voitetaan, eikä sitä tarvitse tuntea enää.
On osattava kääntää tappiot voitoiksi, siinä piilee todellinen vahvuus jota ei voi nujertaa.
sunnuntai 17. helmikuuta 2013
Another day
Riitelin isän kanssa tänään. Taas. Raivostun hänen pelkästä äänestään, siitä miten hän puhuu minulle kuin minun pitäisi aina olla valmiina käskytettäväksi, aivan kuin olisin jonkinlainen työntekijä hänelle. Äiti yrittää aina tasapainottaa meidän välejämme, mutta hyvin vaikea korjata asiaa joka johtuu molemmista osapuolista. Minä toisaalta haluan pysyä isästä erossa, kun taas isä ei edes yritä muuttua. Vaikeampaa sekin kai on kun ikä on lähempänä viittäkymmentä. Pattitilanne, kumpikaan ei halua muuttua toisen vuoksi.
Sunnuntai meni sitten taas yksin ollessa. Poltin kaksi tupakkaa vaikka aamulla ajattelin pitäväni välipäivän niistä. Sitten en enää jaksanut välittää, vaan päätin vain vähentää kahteen tupakkaan päivässä. Alku se tämäkin on.
Mietin läheisiäni, ja huomaan miten vähän yhteisiä asioita minulla on heidän kanssaan. Heidän tukensa on kyllä minulle tärkeää, mutta samalla tiedän mistä johtuu etten voi näyttää itseäni helposti heille. Sillä ei ole merkitystä minulle jos he eivät ymmärtäisi, haluaisin vain jonkun todella jakavan innostukseni kirjallisuuteen, peleihin ja elokuviin. Muille ne tuntuvan olevan hyvin erilaisia kokemuksia, tai sitten he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita niistä yhtä paljon kuin minä. Minä haluan uppoutua joihinkin teoksiin täysin, kun taas joillekin se on "vain ajanvietettä", tai sitten he eivät edes pidä samoista peleistä tai muista asioista. Ja sitten minä en pidä heidän harrastuksistaan samalla tavalla, mutta kuitenkin kuuntelen mielenkiinnolla jos joku haluaa niistä minulle puhua. Sitä tapahtuu harvemmin.
Ongelmahan tässä on se, etten lähesty ihmisiä läheskään niin usein kuin pitäisi. Eli en ollenkaan.
Yksin ollessa oppii asioita itsestään, sitä näkee omat mielenliikkeensä paljon helpommin kuin seurassa. Pidän tästä, se helpottaa itsensä kehittämistä kun saa siihen oikeat välineet.
Tällä viikolla kirjoitin kaksi runoa, toisesta yllätyin positiivisesti. En ole kirjoittanut yhtään runoa moneen vuoteen, niin hämmästyin kun sain innostuksen jo yhdestä mieleeni tulleesta säkeestä, joten jatkoin kirjoittamista. Lopputulos on ehkä hieman tyypillistä masennusrunoutta, mutta koen kuitenkin saaneen itselleni merkityksellisen tekstin:
Hiljaa kaivan hautoja,
Suruille ja hulluudelle.
Maailman syvään syliin;
Kaiken kätken mustaan multaan.
Sieltä se kasvaa:
Puut ikivihreät,
Kesän ruoho,
Sekä Maailman pyhä välinpitämättömyys.
Ja yhden ihmisen rakkaus
Tutuille haudoille ja elämälle.
Antaa sen kasvaa.
Sunnuntai meni sitten taas yksin ollessa. Poltin kaksi tupakkaa vaikka aamulla ajattelin pitäväni välipäivän niistä. Sitten en enää jaksanut välittää, vaan päätin vain vähentää kahteen tupakkaan päivässä. Alku se tämäkin on.
Mietin läheisiäni, ja huomaan miten vähän yhteisiä asioita minulla on heidän kanssaan. Heidän tukensa on kyllä minulle tärkeää, mutta samalla tiedän mistä johtuu etten voi näyttää itseäni helposti heille. Sillä ei ole merkitystä minulle jos he eivät ymmärtäisi, haluaisin vain jonkun todella jakavan innostukseni kirjallisuuteen, peleihin ja elokuviin. Muille ne tuntuvan olevan hyvin erilaisia kokemuksia, tai sitten he eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita niistä yhtä paljon kuin minä. Minä haluan uppoutua joihinkin teoksiin täysin, kun taas joillekin se on "vain ajanvietettä", tai sitten he eivät edes pidä samoista peleistä tai muista asioista. Ja sitten minä en pidä heidän harrastuksistaan samalla tavalla, mutta kuitenkin kuuntelen mielenkiinnolla jos joku haluaa niistä minulle puhua. Sitä tapahtuu harvemmin.
Ongelmahan tässä on se, etten lähesty ihmisiä läheskään niin usein kuin pitäisi. Eli en ollenkaan.
Yksin ollessa oppii asioita itsestään, sitä näkee omat mielenliikkeensä paljon helpommin kuin seurassa. Pidän tästä, se helpottaa itsensä kehittämistä kun saa siihen oikeat välineet.
Tällä viikolla kirjoitin kaksi runoa, toisesta yllätyin positiivisesti. En ole kirjoittanut yhtään runoa moneen vuoteen, niin hämmästyin kun sain innostuksen jo yhdestä mieleeni tulleesta säkeestä, joten jatkoin kirjoittamista. Lopputulos on ehkä hieman tyypillistä masennusrunoutta, mutta koen kuitenkin saaneen itselleni merkityksellisen tekstin:
Hiljaa kaivan hautoja,
Suruille ja hulluudelle.
Maailman syvään syliin;
Kaiken kätken mustaan multaan.
Sieltä se kasvaa:
Puut ikivihreät,
Kesän ruoho,
Sekä Maailman pyhä välinpitämättömyys.
Ja yhden ihmisen rakkaus
Tutuille haudoille ja elämälle.
Antaa sen kasvaa.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Maanpako
Tämä viikko on ollut minulle raskas. Juttelin koko viikon minua paljon vanhempien ihmisten kanssa, niitä näitä. Vaikka tunnen suurta sympatiaa kaikkia kärsijöitä kohtaan, en mahda mitään vieraaantuneisuudelleni. Kun olen saanut kostoni, mitä sen jälkeen voi tapahtua? Muutakin kuin suunnaton tyhjyys tänä aikana syntyneelle katkeruudelle ja pakotetulle kokemukselle mitä kutsutaan elämäksi? Tunne siitä että kukaan ei voi nähdä, kukaan ei voi ymmärtää.
Paras asia mikä voi sitoa ihmisiä yhteen on yhdessä koetut vaikeudet ja niiden mahdollinen voittaminen. Tämä on tärkein piirre mitä etsin läheisissä ihmisissä, en juutu siihen eikä se ole este ystävyydelle jos joku ei tiedä näistä asioista, mutta kun välissä on skaala tunteita joita kenenkään ei pitäisi tuntea, se vaatii myös paljon toiselta puolelta. En vaadi tai koe sitä oikeutetuksi pyytää jokaiselta vastaantulijalta, sellainen on vain itseoikeutettua itsekkyyttä. Ja sellaiset ihmiset ovat paljon pahempia kuin muut.
Itkin taas tänä aamuna, kävelen ympyrää huoneessa josta poistun ensi kuun alussa. Miten hyvältä tuntuu kokea asioita! Miten loistavaa on nähdä muuta elämää. Se vaatii veronsa, jonka maksan mielelläni. Tunnen rintakehän sisällä ilmaa, veri tuntuu valuvan mahani pohjaan. Olen kiitollinen.
Elämä kulkee nyt vähän aikaa omalla painollaan. Seuraan sitä.
Paras asia mikä voi sitoa ihmisiä yhteen on yhdessä koetut vaikeudet ja niiden mahdollinen voittaminen. Tämä on tärkein piirre mitä etsin läheisissä ihmisissä, en juutu siihen eikä se ole este ystävyydelle jos joku ei tiedä näistä asioista, mutta kun välissä on skaala tunteita joita kenenkään ei pitäisi tuntea, se vaatii myös paljon toiselta puolelta. En vaadi tai koe sitä oikeutetuksi pyytää jokaiselta vastaantulijalta, sellainen on vain itseoikeutettua itsekkyyttä. Ja sellaiset ihmiset ovat paljon pahempia kuin muut.
Itkin taas tänä aamuna, kävelen ympyrää huoneessa josta poistun ensi kuun alussa. Miten hyvältä tuntuu kokea asioita! Miten loistavaa on nähdä muuta elämää. Se vaatii veronsa, jonka maksan mielelläni. Tunnen rintakehän sisällä ilmaa, veri tuntuu valuvan mahani pohjaan. Olen kiitollinen.
Elämä kulkee nyt vähän aikaa omalla painollaan. Seuraan sitä.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Every night
Nyt tulee sellaista asiaa jota olen miettinyt kehtaanko siitä edes kirjoittaa. Olen tullut siihen tulokseen, että tämän blogin tarkoituksena on perinpohjainen itseanalyysi, joten voin kirjoittaa nyt unista.
Minulla on yksi toistuva unihahmo: mustahiuksinen nainen/tyttö (se vaihtelee, joskus hän on vanhentunut). En voi peitellä sitä että minusta on mukavaa nähdä hänet toistuvana hahmona unissani. Joskus hän itkee, joskus nauraa. Aamulla herätessä tuntee itsensä aina hämmentyneeksi ja huijatuksi. Toissa yönä taas sain lohduttaa mielikuvitushahmoa pääni sisällä, siitä tuli unesta heränneenä vähintäänkin outo olo.
Uneni ovat muuttuneet täällä "ammatillisessa kuntoutustutkimuksessa" painajaisiksi, tai vähintään petollisiksi. Toissa yönä käärme puri minua kun nousin autosta, jonka johdosta kaaduin autoon takaisin sisälle. Tuijotin kihelmöivää oikeaa kättäni ja mietin: "Kuolenkohan nopeasti vai hitaasti?" Uni päättyi aika pian sen jälkeen.
Yöt tuntuvat heijastavan monta asiaa elämässäni; hämmennystä, iloa ja surua tulee koettua voimakkaasti öisinkin. Pidän niistä monesti, ne antavat minulle pientä ajateltavaa päivisin, vaikka en uskokaan kovin paljon S. Freudin unien tulkintaan. Inspiraation lähteenä unet toimivat joskus, mutta harvemmin.
Pääsen nyt takaisin kotiin, olen tästä hyvilläni. Viisi päivää riittivät tutkimuksiin, ne tulivat kyllä tarpeeseen jota olen pohtinut täällä teksteissäni. Ahdistava paikka, mutta olen nähnyt tarpeeksi olematta järkyttynyt näkemästäni. Asiat voisivat tietenkin olla paljon pahemmin, myös siitä olen kiitollinen että ruumiin voimani eivät ole ehtyneet.
Käynnistän niillä nyt paperisodan, haen moneenkin asiaan ratkaisuja. Yliopiston aloittaminen niistä tärkeimpänä.
Pääsen taas jatkamaan eteenpäin.
Minulla on yksi toistuva unihahmo: mustahiuksinen nainen/tyttö (se vaihtelee, joskus hän on vanhentunut). En voi peitellä sitä että minusta on mukavaa nähdä hänet toistuvana hahmona unissani. Joskus hän itkee, joskus nauraa. Aamulla herätessä tuntee itsensä aina hämmentyneeksi ja huijatuksi. Toissa yönä taas sain lohduttaa mielikuvitushahmoa pääni sisällä, siitä tuli unesta heränneenä vähintäänkin outo olo.
Uneni ovat muuttuneet täällä "ammatillisessa kuntoutustutkimuksessa" painajaisiksi, tai vähintään petollisiksi. Toissa yönä käärme puri minua kun nousin autosta, jonka johdosta kaaduin autoon takaisin sisälle. Tuijotin kihelmöivää oikeaa kättäni ja mietin: "Kuolenkohan nopeasti vai hitaasti?" Uni päättyi aika pian sen jälkeen.
Yöt tuntuvat heijastavan monta asiaa elämässäni; hämmennystä, iloa ja surua tulee koettua voimakkaasti öisinkin. Pidän niistä monesti, ne antavat minulle pientä ajateltavaa päivisin, vaikka en uskokaan kovin paljon S. Freudin unien tulkintaan. Inspiraation lähteenä unet toimivat joskus, mutta harvemmin.
Pääsen nyt takaisin kotiin, olen tästä hyvilläni. Viisi päivää riittivät tutkimuksiin, ne tulivat kyllä tarpeeseen jota olen pohtinut täällä teksteissäni. Ahdistava paikka, mutta olen nähnyt tarpeeksi olematta järkyttynyt näkemästäni. Asiat voisivat tietenkin olla paljon pahemmin, myös siitä olen kiitollinen että ruumiin voimani eivät ole ehtyneet.
Käynnistän niillä nyt paperisodan, haen moneenkin asiaan ratkaisuja. Yliopiston aloittaminen niistä tärkeimpänä.
Pääsen taas jatkamaan eteenpäin.
maanantai 11. helmikuuta 2013
Kuntoon
Onpas ahdistava paikka. Täynnä elämän kolhimia ihmisiä, katkeria ja huonosti toipuvia. Kaiken peittää tuska ja toivottomuus. Täällä näkee Suomea.
Aamulla Jesari heitti minut tänne. Matka meni jutellessa niistä näistä, musiikista ja elämästä. Nauratti aika paljon. Pohdittiin lopussa miten ihminen oli ennen selviytynyt: oltiin kiitollisia jos saatiin kiinni orava; sekin syödään raakana jos ei osaa tulta tehdä. Mitenköhän silloin kuntouduttiin?
Pitäisi saada ihmisen pelko loppumaan, en ole ennen nähnyt näin paljon rikkiammuttuja kanssakärsijöitä samaan aikaan. Oloni on syrjään heitetty, tuntuu että saan täällä vahvistuksia siihen että en todellakaan kuulu minnekään. Mutta se on olotila, ja sen olen todennut aina muuttuvaksi.
Haluan olla nöyrä ja utelias. Uskoa pitää olla, mutta sitä pitää hallita, ja toivon löytäväni lopulta itselleni helpotuksen. Tarvitsen sitä.
Ensin pitää oppia pitämään etsimisestä.
Aamulla Jesari heitti minut tänne. Matka meni jutellessa niistä näistä, musiikista ja elämästä. Nauratti aika paljon. Pohdittiin lopussa miten ihminen oli ennen selviytynyt: oltiin kiitollisia jos saatiin kiinni orava; sekin syödään raakana jos ei osaa tulta tehdä. Mitenköhän silloin kuntouduttiin?
Pitäisi saada ihmisen pelko loppumaan, en ole ennen nähnyt näin paljon rikkiammuttuja kanssakärsijöitä samaan aikaan. Oloni on syrjään heitetty, tuntuu että saan täällä vahvistuksia siihen että en todellakaan kuulu minnekään. Mutta se on olotila, ja sen olen todennut aina muuttuvaksi.
Haluan olla nöyrä ja utelias. Uskoa pitää olla, mutta sitä pitää hallita, ja toivon löytäväni lopulta itselleni helpotuksen. Tarvitsen sitä.
Ensin pitää oppia pitämään etsimisestä.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Sunnuntai mietintää
Ensi viikolla olen menossa kuntoutukseen. Onneksi nyt asiat tuntuvat vähän selkeiltä, että tiedän mistä puhun yhteiskunnan ja ihmismielen asiantuntijoille. Psykologi, psykiatri, sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti jonkinlainen työelämänneuvoja pääsevät tonkimaan elämäni likaisia nurkkia. Tunnen rauhallisuutta, mitään ihmeellistä siellä tuskin tapahtuu. Näen tässä pienen irtioton mahdollisuuden nykyelämästäni, mutta aika näyttää mitä tapahtuu.
Kuuntelen Lisztiä nyt, en ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi pitkään aikaan. Asiat joko tapahtuvat tai sitten eivät, sillä ei ole tähän hetkeen mitään merkitystä. Mietin tulevaisuutta ahdistumatta. Enköhän selviä jotenkin, tiedän jossain määrin miten minun pitää toimia. Toivottavasti ilman lääkeannoksia selviän tästä vuodesta.
Olen ehkä ilman suuntaa, mutta haluan pysähtyä tähän nyt hetkeksi. Eksyminen voi olla onnellista.
Lisäänpä soppaan vielä The Avalanchesin musiikkivideon 'Since I Left You':
Kuuntelen Lisztiä nyt, en ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi pitkään aikaan. Asiat joko tapahtuvat tai sitten eivät, sillä ei ole tähän hetkeen mitään merkitystä. Mietin tulevaisuutta ahdistumatta. Enköhän selviä jotenkin, tiedän jossain määrin miten minun pitää toimia. Toivottavasti ilman lääkeannoksia selviän tästä vuodesta.
Olen ehkä ilman suuntaa, mutta haluan pysähtyä tähän nyt hetkeksi. Eksyminen voi olla onnellista.
Lisäänpä soppaan vielä The Avalanchesin musiikkivideon 'Since I Left You':
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Kosto ja luopuminen
Minua on nöyryytetty monta kertaa elämäni aikana. Monta lausetta on jäänyt mieleeni palavina todisteina omasta pienuudestani, voimattomuudesta ja yksinäisyydestä muiden ihmisten parissa. Se on johtanut minun täydelliseen eristäytymiseen ja katkeruuteen. Raivo täyttää minut välillä täysin, ja en näe muuta keinoa tuskasta eroon pääsyyn kuin koston ja itsetuhon.
Hakkaan käsiäni ja päätäni seinään. Kävelen ympyrää pienissä huoneissa. Naamani on irvistys, sisällä tunnen vain epätoivoista vihaa itseäni ja muita kohtaan. Kukaan ei ole nähnyt minua tässä tilassa. Pidän siitä huolen, sillä kukaan ei ole elänyt niitä hetkiä minun kanssani. Nöyryytystä ja raivoa, näitä pidän sisälläni ja näen niiden repivän minut kappaleiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kuten kaikki tunteet, nekin lakkaavat tuntumasta ajan kuluttua.
Nyt olen pyrkinyt eroon näistä kahdesta matkakumppanista. Niistä ei ole apua minulle, näen sen hyvin täältä. Montakohan kertaa olen kironnut itseni samassa hengähdyksessä kuin kiusaajani? Kukaan ei ansaitse tällaista, kukaan ei voi kohdata tällaista yksin ja voittaa jotakin.
Olen tietoinen siitä että ne jatkavat seuraamistani. Sitä en tiedä tulevatko ne joskus saamaan minut lopullisesti kiinni. Se voi tapahtua, mutta en murehdi asiasta. Yritän pitää vastauksia selkeinä itselleni, toistan niitä hiljaa pimeinä tunteina. Viha ei voita vihaa. Tässä olen jo puoliksi perillä.
Näen ihmisiä päivittäin nyt. He eivät tiedä minusta mitään, sillä olen ollut liian pitkään yksin. Toivon että näen ystäviä joskus, ja liityn heidän seuraan. Mutta se ei ole vielä ratkaisu, se on vain toivo. Pidän sitä tärkeänä ja lähellä itseäni heikkouden hetkinäni.
En halua kulkea koko matkaa yksin.
Hakkaan käsiäni ja päätäni seinään. Kävelen ympyrää pienissä huoneissa. Naamani on irvistys, sisällä tunnen vain epätoivoista vihaa itseäni ja muita kohtaan. Kukaan ei ole nähnyt minua tässä tilassa. Pidän siitä huolen, sillä kukaan ei ole elänyt niitä hetkiä minun kanssani. Nöyryytystä ja raivoa, näitä pidän sisälläni ja näen niiden repivän minut kappaleiksi yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta kuten kaikki tunteet, nekin lakkaavat tuntumasta ajan kuluttua.
Nyt olen pyrkinyt eroon näistä kahdesta matkakumppanista. Niistä ei ole apua minulle, näen sen hyvin täältä. Montakohan kertaa olen kironnut itseni samassa hengähdyksessä kuin kiusaajani? Kukaan ei ansaitse tällaista, kukaan ei voi kohdata tällaista yksin ja voittaa jotakin.
Olen tietoinen siitä että ne jatkavat seuraamistani. Sitä en tiedä tulevatko ne joskus saamaan minut lopullisesti kiinni. Se voi tapahtua, mutta en murehdi asiasta. Yritän pitää vastauksia selkeinä itselleni, toistan niitä hiljaa pimeinä tunteina. Viha ei voita vihaa. Tässä olen jo puoliksi perillä.
Näen ihmisiä päivittäin nyt. He eivät tiedä minusta mitään, sillä olen ollut liian pitkään yksin. Toivon että näen ystäviä joskus, ja liityn heidän seuraan. Mutta se ei ole vielä ratkaisu, se on vain toivo. Pidän sitä tärkeänä ja lähellä itseäni heikkouden hetkinäni.
En halua kulkea koko matkaa yksin.
Tilanteestani
Edellisten tekstien pohtiessa tunnetilojani masentuneena, ajattelen että nyt on sopivaa selventää tätä varsin epäselväksi jäänyttä tilannettani.
Erosin avopuolisostani (edes vuotta yhdessä ei tullut täyteen) viime vuoden lopulla. Molempien mielestä kyseessä oli järkevä ratkaisu, ja minkäänlaista elämän rikki repivää kiistaa ei tullut. Tunsimme pientä tuskaa aiheesta, mutta kohtasimme tilanteen varsin aikuisesti. Olen etsinyt siitä asti asuntoa itselleni.
Suurin huolenaiheenikin on ollut asunnon puuttuminen ja tyhjän päällä roikkuminen. Maailma tuntuu rajautuvan vain omiin ongelmiin ja OVV:n lähettämiin "Valitettavasti vuokranantaja ei päätynyt valinnassaan sinuun," -tekstiviesteihin. Helmikuun ajan voin vielä etsiä uutta asuntoa, sitten en tiedä mitä tapahtuu. Hostellista saan kuukauden ajaksi yksiön jos pahin käy. Vielä on aikaa.
Ihmissuhteeni tuntuvat välillä helpottavan ja pahentavan masennustani. Tuntemattomat ihmiset jaksavat vielä huomautella eri yhteyksissä elämäntyylistäni, mutta olen jo tottunut tähän. Enää en alistu kiusatuksi, joten voin pitää itseäni nyt vahvempana kuin ennen. Ystäväni ovat välillä lähellä, mutta heilläkin ovat omat ongelmansa. Kestän yksin, pysyn yksin.
En voi valehdella, että en kaipaisi vanhaa kumppanuutta erään ihmisen kanssa jonka menetin viime vuonna. Tosin myös näen sen suhteen osana menneisyyttä joka ei voi tulla takaisin, vanhana arpena joka kutittaa. En voi, ja en edes yritä muuttaa sitä.
Tiedän että asiani järjestyvät ajallaan, mutta mieleni tuntuu toimivan tätä vastaan. Olen yksin, joten selviän yksin. Näin olen tehnyt jo monta vuotta.
Erosin avopuolisostani (edes vuotta yhdessä ei tullut täyteen) viime vuoden lopulla. Molempien mielestä kyseessä oli järkevä ratkaisu, ja minkäänlaista elämän rikki repivää kiistaa ei tullut. Tunsimme pientä tuskaa aiheesta, mutta kohtasimme tilanteen varsin aikuisesti. Olen etsinyt siitä asti asuntoa itselleni.
Suurin huolenaiheenikin on ollut asunnon puuttuminen ja tyhjän päällä roikkuminen. Maailma tuntuu rajautuvan vain omiin ongelmiin ja OVV:n lähettämiin "Valitettavasti vuokranantaja ei päätynyt valinnassaan sinuun," -tekstiviesteihin. Helmikuun ajan voin vielä etsiä uutta asuntoa, sitten en tiedä mitä tapahtuu. Hostellista saan kuukauden ajaksi yksiön jos pahin käy. Vielä on aikaa.
Ihmissuhteeni tuntuvat välillä helpottavan ja pahentavan masennustani. Tuntemattomat ihmiset jaksavat vielä huomautella eri yhteyksissä elämäntyylistäni, mutta olen jo tottunut tähän. Enää en alistu kiusatuksi, joten voin pitää itseäni nyt vahvempana kuin ennen. Ystäväni ovat välillä lähellä, mutta heilläkin ovat omat ongelmansa. Kestän yksin, pysyn yksin.
En voi valehdella, että en kaipaisi vanhaa kumppanuutta erään ihmisen kanssa jonka menetin viime vuonna. Tosin myös näen sen suhteen osana menneisyyttä joka ei voi tulla takaisin, vanhana arpena joka kutittaa. En voi, ja en edes yritä muuttaa sitä.
Tiedän että asiani järjestyvät ajallaan, mutta mieleni tuntuu toimivan tätä vastaan. Olen yksin, joten selviän yksin. Näin olen tehnyt jo monta vuotta.
tiistai 5. helmikuuta 2013
Kirjoittaminen ja sen merkitys
Olen elämässäni tienristeyksessä.
Kuten olette varmaan huomanneet, koen asioita hyvin voimakkaalla tavalla. Voin pettyä nyt muihin ihmisiin pahasti. Voin lopettaa kokonaan etsimisen elämässäni. Näen että voin joko onnistua tai tuhoutua kokonaan. Olen epätietoinen monesta asiasta.
En pidä asetelmasta, mutta tämänkin pelin voin pelata vain omalla tyylilläni. Se joko toimii, tai sitten kiroan itseni ja suostun asumaan lopun elämääni hämärässä. En usko että on olemassa välimuotoja. Ja jos on, en halua olla sellainen.
En usko korkeampiin voimiin, joten en pyydä ketään rukoilemaan puolestani. Voin vain kohdata yksin asiat jotka vaivaavat minua. Niitä on monia, mutta jos en taivu tuulessa voin voittaa ne.
Tämä on polku jota olen seurannut koko elämäni. En tiedä minne se johtaa, mutta nyt voin vain seurata sitä ja uskoa että se johtaa rauhalliseen paikkaan. Toivottavasti pääsen sinne ehjänä.
En voi uskoa muuhun.
Kuten olette varmaan huomanneet, koen asioita hyvin voimakkaalla tavalla. Voin pettyä nyt muihin ihmisiin pahasti. Voin lopettaa kokonaan etsimisen elämässäni. Näen että voin joko onnistua tai tuhoutua kokonaan. Olen epätietoinen monesta asiasta.
En pidä asetelmasta, mutta tämänkin pelin voin pelata vain omalla tyylilläni. Se joko toimii, tai sitten kiroan itseni ja suostun asumaan lopun elämääni hämärässä. En usko että on olemassa välimuotoja. Ja jos on, en halua olla sellainen.
En usko korkeampiin voimiin, joten en pyydä ketään rukoilemaan puolestani. Voin vain kohdata yksin asiat jotka vaivaavat minua. Niitä on monia, mutta jos en taivu tuulessa voin voittaa ne.
Tämä on polku jota olen seurannut koko elämäni. En tiedä minne se johtaa, mutta nyt voin vain seurata sitä ja uskoa että se johtaa rauhalliseen paikkaan. Toivottavasti pääsen sinne ehjänä.
En voi uskoa muuhun.
sunnuntai 3. helmikuuta 2013
Viskipullo aukesi sittenkin
Eikä siitä tullut yhtään mitään. Max Payne fiiliksiä lähinnä. Humalassa on joskus hauska olla. Olen silloin naurettavan itseironinen, ja se ei ole kovin viehättävä piirre ihmisessä.
Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.
Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.
Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.
Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.
Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.
"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä."
Kalervo Palsa
Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.
Nyt voin mennä nukkumaan.
Kirjoitan yöllä, koska olen silloin hereillä. Haluan nähdä enemmän, juoda tuskaa sisälleni. Mietin olenko kosminen vitsi nälkätaitelijasta. Jonkinlainen merkki sielujen vaeltamisesta, epätietoisuudesta omasta kohtalosta kuoleman maailmassa. En tiedä mistään itsekään, joten en halua näytellä ilman käsikirjoitusta. Rimbaud on kuollut.
Tätä ei voi kukaan nähdä, sillä olen yksin tässä kohtaa elämässäni. Teen merkinnän tänne että minulla olisi muisto tästä yöstä. Miten taon hiljaa omaa sieluani valmiiksi jotain tarkoitusta varten, omassa tilassani kylpytakissa. Sillä eihän täällä kukaan tule olemaan kohta.
Olen jostain syystä varma omasta hulluudestani. Se on pienoinen tuskan ja taiteen lähde minulle, liekki joka pitää tätä kaikkea yllä. Kirjoitan kuin hullu, elän kuin ainoa ihminen. Haluan nähdä muihin asuntoihin, haluan tuntea muutakin kuin mitä kirjoitan. Se toteutuu vain tahdolla, ja sitä etsin täältä. Vastausta vailla muita vastaajia. Sitä on yksinäisyys.
Tieto lisää vain tuskaa, haluaako tätä nähdä kukaan? Dorian Grayn muotokuva. Assosiaatioita jotka tulevat tahtomatta. Rehellinen ja aito ei ole ikinä turvallinen valinta ihmisen luonteessa. Siihen sisältyy jonkin näkemyksen mukaan tarpeettomia riskejä, ikään kuin odottaisi laukausta jota epäilee kaikkien ihmisten tähtäävän ja toivovan.
Olen vakava, mutta sekin on luonteenpiirre. Ja ne vaihtuvat kuin sukat minulta. Haluan että se nähdään, mutta en sitä että minua pidetään jatkuvasti vakavana. En ole tavallinen hullu.
"Vihaan tappamista ja kaikkia jotka nauttivat siitä."
Kalervo Palsa
Minulla on esi-isiä, näen heitä välillä pelottavalla selkeydellä. Mutta en tunne olevani suuri. Tunnen vain mielenkiintoa lukiessani, näen että elämä on monimutkaisella tavalla toistuvaa kiertoliikettä.
Nyt voin mennä nukkumaan.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Jälleen yksinäisyys
Lauantai-iltana olen taas kotona. Pari viime päivää olen ollut poissa, mutta nyt pääsin koti-ovesta sisään ja viettämään aikaa itseni kanssa. Mielessäni liikkuu asioita uudella vauhdilla, tunnen uutta energiaa ruumiissa. Toiveikas mutta pettynyt. Kolhuja elämästä syntyy nopeammin kuin luulin.
Mietin missä kohtaa päätin tästä, että vietän yksin niin monia iltoja itseni kanssa. Pään sisällä kuuluu ilkkuvia ajatuksia epäonnistumisista. Tee kiehuu taustalla. Tietokone valaisee pimeää huonetta, taustalla keittiöstä valuu valo yksiöön. Suussani maistuu tupakka. Ristiriidat repivät mieltäni.
Tässä varmaan joku olisi alkanut itkemään, joku olisi voinut lähteä kävelylle ja kuunnella musiikkia. Minulla on pullo Caol Ilaa kirjahyllyssä. Mietin sitä ja teetä. Vesi on jo kiehunut.
Elämässäni ei ole mitään mikä voisi muuttaa minun valintojani. Ei ole ainuttakaan ystävää jolle voisi soittaa, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on vain minä, tee ja viskipullo.
Ystävien puuttuminen on osittain omaa halua ja valintaa. Voisin hyvin ottaa johonkin yhteyttä, voisin hyvin lähteä jonnekin. Mutta sitä ei tapahdu tänään, joku muu menee tänään baariin ja hakee seuraa. Olen siihen aivan liian vakava juuri nyt. Sillä kuka ihmeessä haluaa kenenkään näkevän tällaista elämää? Kuka ei voisi tuntea jonkinlaista pettymystä itseensä ja ihmisiin minun tilanteessani?
Päätän juoda teetä. Viskipullo ei ole tälle illalle. Se on paremmille ajoille. Ystäville ja jälkipalaksi.
Tunnen hiljaista vihaa itseäni kohtaan, tunnetustihan liika itsetuntemus on useille ihmisille vain pettymys. Minulle on se on raivoa tuottava lähde tekstiin ja yhteyteni luovuuteen. Toivon saavani sieltä jotakin, ratkaisun ongelmiini. Halun tietoon ja voimia muuttaa asioita.
Nyt olen yksin, mutta se riittää nyt. Joku muu seuraksi olisi tässä mielentilassa liikaa.
On vain minä, ja sen täytyy riittää. Sillä kukaan muu ei tänne ole tulossa.
Riittääkö?
Mietin missä kohtaa päätin tästä, että vietän yksin niin monia iltoja itseni kanssa. Pään sisällä kuuluu ilkkuvia ajatuksia epäonnistumisista. Tee kiehuu taustalla. Tietokone valaisee pimeää huonetta, taustalla keittiöstä valuu valo yksiöön. Suussani maistuu tupakka. Ristiriidat repivät mieltäni.
Tässä varmaan joku olisi alkanut itkemään, joku olisi voinut lähteä kävelylle ja kuunnella musiikkia. Minulla on pullo Caol Ilaa kirjahyllyssä. Mietin sitä ja teetä. Vesi on jo kiehunut.
Elämässäni ei ole mitään mikä voisi muuttaa minun valintojani. Ei ole ainuttakaan ystävää jolle voisi soittaa, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on vain minä, tee ja viskipullo.
Ystävien puuttuminen on osittain omaa halua ja valintaa. Voisin hyvin ottaa johonkin yhteyttä, voisin hyvin lähteä jonnekin. Mutta sitä ei tapahdu tänään, joku muu menee tänään baariin ja hakee seuraa. Olen siihen aivan liian vakava juuri nyt. Sillä kuka ihmeessä haluaa kenenkään näkevän tällaista elämää? Kuka ei voisi tuntea jonkinlaista pettymystä itseensä ja ihmisiin minun tilanteessani?
Päätän juoda teetä. Viskipullo ei ole tälle illalle. Se on paremmille ajoille. Ystäville ja jälkipalaksi.
Tunnen hiljaista vihaa itseäni kohtaan, tunnetustihan liika itsetuntemus on useille ihmisille vain pettymys. Minulle on se on raivoa tuottava lähde tekstiin ja yhteyteni luovuuteen. Toivon saavani sieltä jotakin, ratkaisun ongelmiini. Halun tietoon ja voimia muuttaa asioita.
Nyt olen yksin, mutta se riittää nyt. Joku muu seuraksi olisi tässä mielentilassa liikaa.
On vain minä, ja sen täytyy riittää. Sillä kukaan muu ei tänne ole tulossa.
Riittääkö?
sunnuntai 13. tammikuuta 2013
Scribble on the wall
Now when I look back at my life, I see times when it reminded me of walking in a blizzard, blinded and alone. In the blizzard I followed tracks made by things that too had walked through there, and if had I not followed them here I would have fallen and died alone. Tracks gave hope that there is something at the end. A corpse, or a place to call home.
I found places of shelter, shrines to things forgotten. I was thankful for the little breaks; where I could see what others had seen before, and I learned from them. I learned I was alone like them, and they all had these same thoughts: "Where am I? I wish something would come, I wish would not be here. Either I'll survive or I'll never be found." I saw that many were lost before they had even begun.
As I followed the tracks, I realized I too made the path easier for others that are going through there. I also saw that as much as the tracks gave some image of hope that I could believe in, the real thing that was driving me forward was the wind and the cold. And they were the things that changed me the most.
I wish you all the strength in following the tracks in your life, wherever they may be.
I found places of shelter, shrines to things forgotten. I was thankful for the little breaks; where I could see what others had seen before, and I learned from them. I learned I was alone like them, and they all had these same thoughts: "Where am I? I wish something would come, I wish would not be here. Either I'll survive or I'll never be found." I saw that many were lost before they had even begun.
As I followed the tracks, I realized I too made the path easier for others that are going through there. I also saw that as much as the tracks gave some image of hope that I could believe in, the real thing that was driving me forward was the wind and the cold. And they were the things that changed me the most.
I wish you all the strength in following the tracks in your life, wherever they may be.
maanantai 3. joulukuuta 2012
Toinen yö peräkkäin jolloin en mennyt nukkumaan. En halunnut, vaikka uni onkin usein miellyttävin asia mitä koen päivittäin.
Kävin kävelyllä öisessä lumisateessa, kuuntelin musiikkia. Istuin tutulle paikalle, katsoin paljasta puuta. Olin yksin. Mietin asioita. Olisin halunnut nähdä jonkun tekevän samoin. Ei olisi tuntunut niin surulliselta. Meidän ei olisi tarvinnut puhua, vain olla samassa paikassa tekemässä samaa asiaa.
Onko kokemukseni ja elämäni muka niin vieraannuttava, etten enää pysty jakamaan asioita muiden kanssa? Haluaisin; ei, kaipaisin sitä.
Outo. Sen sanan olen kuullut monelta. Sana ei sinällään minua haittaa, vaan se, että minut luokitellaan uhkaavaksi. Sillä enhän minä ole halunnut pahaa, vain kertoa jotakin mitä olen halunnut sanoa.
Piiloudun sisääni, en näytä mitään kenellekään. Näin tehdään yksinäisyyttä.
Kävin kävelyllä öisessä lumisateessa, kuuntelin musiikkia. Istuin tutulle paikalle, katsoin paljasta puuta. Olin yksin. Mietin asioita. Olisin halunnut nähdä jonkun tekevän samoin. Ei olisi tuntunut niin surulliselta. Meidän ei olisi tarvinnut puhua, vain olla samassa paikassa tekemässä samaa asiaa.
Onko kokemukseni ja elämäni muka niin vieraannuttava, etten enää pysty jakamaan asioita muiden kanssa? Haluaisin; ei, kaipaisin sitä.
Outo. Sen sanan olen kuullut monelta. Sana ei sinällään minua haittaa, vaan se, että minut luokitellaan uhkaavaksi. Sillä enhän minä ole halunnut pahaa, vain kertoa jotakin mitä olen halunnut sanoa.
Piiloudun sisääni, en näytä mitään kenellekään. Näin tehdään yksinäisyyttä.
maanantai 5. marraskuuta 2012
Miten nähdään pimeässä
Pimeä palasi maan ylle. Aurinko vierailee lyhyesti aamuisin. Mutainen loska ei valaise pimeyttä. Kirjoitan masentuneena ympäristöstä yöllä, hieman väsyneenä omiin tapoihini. En edes yritä yhdistää lauseita toisiinsa. Aurinkoa en näe kovin usein, en halua mennä ulos päivisin. Tunnen suurempaa vapautta kävellessä pimeän puiston läpi, katsellen kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin. Kaikki ovat sisällä paitsi minä. Luuserit.
Istun taas samalle paikalle kuin aina aikaisemmin. Poltan kävelyn toisen tupakan. Kuuntelen musiikkia. En mieti yhtään mitään. Olen paikalle osunut hölmö, tyhjä kaikesta mitä on tapahtunut. En välitä, enkä usko että haluaisinkaan. Sillä mikään ei ole kivun arvoista.
Turhaa, turhaa, turhaa. Sitä minä huudan mielessäni kun mietin mitä haluaisin elämältä. Ennui on ruma ja tekotaiteellinen sana. Kunhan tuomitsen kaiken mitä sisältäni tulee, silloin en tee mitään väärin. Sodin itseäni vastaan, ja tunnen surua siitä kun häviän. Mitä kaikkea tässä elämässä on tullut koettua, muistan aina ensimmäisenä häpeän mitä olen kerännyt nimeeni.
On ihmisiä jotka tunsisivat surua kuolemastani; kyllä minusta välitetään. Omistan tietyn huumorintajun ja pinnallisen charmin, mutta kätken itseni syvälle, enkä taatusti anna avaimia kenellekään. Sitten olen murheellinen siitä, miten kukaan ei tulisi ikinä ymmärtämään elämääni. Viimeisenä minä itse.
Mikä pettymys! Päähenkilö oli jukstapositio, varsinainen itseään halventava pelle. Ei tajunnut elämää, että se on vain nykyhetkessä, ei menneessä tai tulevassa. Unissa harhailija, abstraktioon juuttunut epäpersoona. Pelkuri.
Näin olen oman itseni petturi.
tiistai 30. lokakuuta 2012
Ruma Ruumis
Yö pitää hereillä. Toisaalta, miksi sitä nukkua kun ei pidä unistakaan.
Kävelyltä tullessani menin vessaan. Tuijottelin itseäni peilistä, ja tuumin että minusta tulisi nyt varsin ruma ruumis. Hymähdin, pesin hampaani ja painuin petiin. Pari minuuttia riitti.
En tunne ahdistusta, en pelkoa, en mitään. Poltan tupakkaa parvekkeella, katson vaaleaa pihaa. Mietin miksi tätä kutsuisi. Kun mikään ei liiku. Talvi vain hiipii katukuvaan.
Jos hyppäisin, aamulla joku autolle menevä soittaisi ambulanssin. En hyppää koska näitä ajatuksia on ollut tuhat kertaa aiemmin. Niillä ei ole enää merkitystä. Asiat ovat olleet huonomminkin.
En muista aikaa jolloin ei olisi tuntunut tältä.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Tunnustan
Olen pelkuri. En halua ottaa riskejä, pienennän elämisen mahdollisuuksia jokaisella hetkellä jona en tee mitä todella haluan. Olen turvautunut viinaan estääkseni kyllästymisen elämääni, mutta samalla halveksin isääni joka tekee samoin. Olen tehnyt, ja teen, tyhmiä valintoja. Haluan lopettaa tämän ja unohtaa sanan "mutta".
En osaa olla rehellinen. Valehtelen päästäkseni edullisempaan asemaan, samalla valehdellen itselleni että teen tämän hyvästä syystä. Ei ole hyvää syytä valehdella, vain pelkoa. Sillä mitä hyvää on elää epärehellisesti?
Haluan tappaa ihmiset jotka kiusasivat minua. Haluan tappaa sen pojan, joka antoi ihmisten kiusata itseään. Häpeän monta päätöstä jotka tein silloin. Voin vain yrittää oppia virheistä, en korjata niitä.
Olen pelkuri, ja haluan tappaa itseni. Unohtaminen ei ole ratkaisu, vain pakokeino. Ongelmat nousevat esille kuin mädänneet ruumiit.
En osaa olla rehellinen. Valehtelen päästäkseni edullisempaan asemaan, samalla valehdellen itselleni että teen tämän hyvästä syystä. Ei ole hyvää syytä valehdella, vain pelkoa. Sillä mitä hyvää on elää epärehellisesti?
Haluan tappaa ihmiset jotka kiusasivat minua. Haluan tappaa sen pojan, joka antoi ihmisten kiusata itseään. Häpeän monta päätöstä jotka tein silloin. Voin vain yrittää oppia virheistä, en korjata niitä.
Olen pelkuri, ja haluan tappaa itseni. Unohtaminen ei ole ratkaisu, vain pakokeino. Ongelmat nousevat esille kuin mädänneet ruumiit.
lauantai 13. lokakuuta 2012
Ch-ch-ch-ch-Changes
Pitää sijoittaa ego maailmaan, ei maailmaa egoon.
Olen pitänyt todella paljon vihaa sisälläni, olen siirtänyt todella paljon tätä vihaa maailmankuvaani ja itseeni kääriytymiseen. Nyt minun pitää avata tämä kaikki, ja se ei toteudu pelkästään miettimällä.
Olen sellaisessa elämäntilanteessa jossa en voi toteuttaa tätä vapaasti. Huono parisuhde joka tuntuu sulkevan enemmän kuin avaavan. Ensi viikolla tämä muuttuu. Muutos on aina hyvästä, sitä kautta kasvaa tai kutistuu.
Ystäviini en ole pitänyt yhteyttä. Olen ollut siinä suhteessa passiivinen, tämän voin korjata.
Olemme kaikki vahvempia kuin luulemme.
tiistai 9. lokakuuta 2012
Matkalla
Masennuksen voi nähdä hyvänä asiana. Se antaa elämään enemmän näkökulmia, omanlaista itsevarmuutta kun selviää pimeistä kausista. En voi kuvitella millaista elämäni olisi, jos en olisi masentunut. Voisin olla aika tylsä. En olisi lukenut näin paljon kirjoja, en olisi haastanut itseäni ajattelemaan monelta kannalta asioita. Olisin kääriytynyt tavalliseen elämään, jatkaen yhtä tietä mitään muuta harkitsematta. Ehkä.
No, onhan siinä tämä "en halua ikinä nähdä ketään, kunpa en heräisi enää" -puoli, mutta kipu antaa jotakin takaisin. Se on löydettävä.
Ehkä kaikki ylläoleva on paskaa, mutta se ainakin antaa jotakin merkitystä tälle taudille. Jos se ei merkitse mitään, voisin yhtä hyvin jatkaa masentuneena lusmuna olemista. Mutta sitä minä en halua.
Luen kirjallisuutta yliopistolla. Se on kai luontainen valinta minulle, toisaalta pärjäisin hyvin ilman sitäkin. Olen harkinnut jopa komiikkaa, palaten ala-aste aikaiseen haaveeseeni. Mahdollisuuksia, tarvitsen vain harjoitusta.
Pidän vielä liian paljon öistä. Viime yönä makasin pitkään hereillä. Halusin mennä ulos tupakalle ja kävelylle. Pakotin itseni pysymään paikallaan ja nukahtamaan.
En vielä jaksa kantaa kaikkea, tuskin vielä pitkään aikaan. Mutta kyllä se häämöttää.
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Sananen blogista taas
Selitän nyt miksi tämä sivu on musta kuin angstisen teinin murtunut sydän/hukkunut sielu: miellyttää minun silmiäni ainakin enemmän yömyöhään lukiessa kuin silmiin pistävä valkeus.
Ja poistin turhan "Sisältää aikuisille suunnattua blääblää" varoituksen. Ärsytti aina klikata sitä kun halusin korjata kirjoitusvirheitä (niitä tulee aina olemaan paljon) pois.
Päivitän harvoin, koska en halua täyttää tätä turhan päiväisillä "angst haben" päivityksillä. Niitä tekstejä on tullut joskus, ja niitä tulee varmasti joskus lisääkin, mutta tämä tyyli on toiminut minulla jonkinlaisena suodattimena kaikelle paskalle mitä päässäni liikkuu. Jos hellittäisin suodattimia, luulen että tekstin laatu kärsisi huomattavasti. Poistaisin vanhat hävettävät raapustukset jos välittäisin. Mutta ei, toimikoon esimerkkinä miten ei pitäisi päivittää.
Ja kuten kirjoitin aikaisemmin: kommentit ovat erittäin mukava merkki että joku tätä blogia lukeekin. Koska olen erakoitunut outo ernu, en vain osaa vastata niihin luontevasti ja sitä kautta en yleensä ole kommentteihin mitään kirjoitellut, koska itsekritiikkini on kova. Ja koska olen pelkuri!
Olen moneen suuntaan hajonnut mies. Blogi on keino kasata tätä.
Kiitän nöyränä suopeista kommenteista.
Ja poistin turhan "Sisältää aikuisille suunnattua blääblää" varoituksen. Ärsytti aina klikata sitä kun halusin korjata kirjoitusvirheitä (niitä tulee aina olemaan paljon) pois.
Päivitän harvoin, koska en halua täyttää tätä turhan päiväisillä "angst haben" päivityksillä. Niitä tekstejä on tullut joskus, ja niitä tulee varmasti joskus lisääkin, mutta tämä tyyli on toiminut minulla jonkinlaisena suodattimena kaikelle paskalle mitä päässäni liikkuu. Jos hellittäisin suodattimia, luulen että tekstin laatu kärsisi huomattavasti. Poistaisin vanhat hävettävät raapustukset jos välittäisin. Mutta ei, toimikoon esimerkkinä miten ei pitäisi päivittää.
Ja kuten kirjoitin aikaisemmin: kommentit ovat erittäin mukava merkki että joku tätä blogia lukeekin. Koska olen erakoitunut outo ernu, en vain osaa vastata niihin luontevasti ja sitä kautta en yleensä ole kommentteihin mitään kirjoitellut, koska itsekritiikkini on kova. Ja koska olen pelkuri!
Olen moneen suuntaan hajonnut mies. Blogi on keino kasata tätä.
Kiitän nöyränä suopeista kommenteista.
Ongelmakäyttäjä
Kävin taas kävelyllä.
Pimeä kaupunki miellyttää minua enemmän. Vastaantulijat ovat harvempia, vauhti on rauhallisempi. Tilaa on muullekin kuin omille asioille. Mutta eihän ihminen olisi mitään, jos hän ei ajattelisi jatkuvasti itseään.
Olen tietokoneen ongelmakäyttäjä. Heti kun herään, nostan iPhonen yöpöydältä ja alan lukemaan joko reddittiä tai hesaria. Sitten aukeaa kone, ja teen jotain muuta. Nykyajan Skinnerin rottana tämä tuo elämääni muuta ajateltavaa kuin oman tyhjän tyhmän elämäni, ja olen pysäyttänyt kehitykseni ihmisenä. (Idea poimittu täältä. Sad Pictures for Children lähentelee nerokkuutta nettisarjakuvana.)
Tietokone (tai netti) on luonut elämäni tyhjiöön toiston joka miellyttää minua, kun taas muut ihmiset löytävät tämän toiston (mielihyvän) baareista, kerhoista, ihmissuhteista, BB:stä, kirjoista, lenkkeilystä tai kutomisesta. Elämästä, muista ihmisistä. Minä taas olen tyytynyt istumaan näppäimistöni takana, eristäytyen, luoden itselleni maailmankuvan jossa olen muista ihmisistä täysin erillään; poikkeus.
En kuitenkaan usko että olen täysin ainutlaatuinen tässä maassa tai maailmassa tämän suhteen, me kaikki vain istumme hiljaa omien näppäimistöjen takana, joten mahdollisuudet tavata kaltaisiani on aika rajattu.
Ylläoleva oleva teksti kyllästyttää minua, mutta annan sen olla. Haluan saada tämän ulos minusta, sillä olen pitkään ajatellut tätä kaikkea. Olen turhautunut itseeni, haluan muutosta. Mitä se on, sitä en ole saanut muotoiltua. Olen vain ollut, kuten monet muutkin helpon tien kulkijat, välinpitämätön suojellakseni itseäni pettymyksiltä. Se on toiminut oikein hyvin. Vaihtoehtojen luominen on vain paljon vaikeampaa kun on elänyt monta vuotta valitsemassaan vankilassa. Sieltä pääsee pois, mutta se vaatii melkein yhtä paljon työtä kuin muurien nostaminen.
Mukavuus ja helppous ovat nykyajan ihmisen kahleet mielen ympärillä. Niistää pääsee irti kun itse valitsee, mutta syy siihen pitää löytää. Jotkut valitsevat uskonnon tai ruokavalion. Tämän hetkinen post-moderni, post-industriaalinen länsimainen kulttuurinen konteksti (hehheh) tuottaa kaltaisiani krypto-nihilistisiä hipstereitä, jotka eivät lopulta usko mihinkään. Eivät edes itseensä. Siinä on minun sudenkuoppani. Olen ihmisen hahmossa kulkeva tyhjiö, joka määritteli itseään pitkään ulkoa tulevien vaikutteiden perusteella, jotka loppujen lopuksi eivät tarkoittaneet minulle yhtään mitään.
Olisi tyydyttävää saada tähän kaikkeen selkeä vastaus, mutta se taitaa olla pitkän matkan takana.
perjantai 5. lokakuuta 2012
Satunnaisia tuntemuksia
What, then, is that incalculable feeling that deprives the mind of the sleep necessary to life? A world that can be explained even with bad reasons is a familiar world. But, on the other hand, in a universe suddenly divested of illusions and lights, man feels an alien, a stranger. His exile is without remedy since he is deprived of the memory of a lost home or the hope of a promised land. This divorce between man and his life, the actor and his setting, is properly the feeling of absurdity.
A. Camus
Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.
Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.
Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.
Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.
Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?
On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.
Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.
Elämässä niitä tulee.
A. Camus
Ulkona on nyt pimeä, sateinen syysilta. Ja minä kävin kävelyllä polttamassa kolme tupakkaa, samalla pohtien monenlaisia asioita.
Kuten sitä etten kertoisi kenellekään tästä kävelystä, tai mitä ajattelin. Miten tämä kävely oli, kuten muutkin asiat joita olisin voinut tehdä tänä iltana, aika tyhmä idea loppujen lopuksi. Tupakan poltto tuottaa lopulta vain pahan maun suuhun, sade kasteli takkini ja se oli muutenkin epämiellyttävää tihkuttamista. Kaduilla tuli vastaan tuntemattomia, kasvottomia ihmisiä sateenvarjon suojissa.
Kävelin kaupungin kirjaston taakse, istuin penkille ja katselin lehdetöntä puuta. Sade sammutti pari tulitikkua kun yritin sytyttää tupakkaa. Mietin miksi oikeastaan olin lähtenyt kävelylle. Olihan tämä kuitenkin aika outo tempaus. Olisin voinut jäädä yksiöön koneen ääreen. Eikä tämä ilta olisi sitten lopulta eronnut mitenkään monesta muusta perjantai-illastani. Enkä olisi kertonut tästä illasta kenellekään sittenkään.
Niin. Vaihteluahan tämäkin on kai sitten. Istua yksin sateessa kirjaston takana polttamassa tupakkaa. Jostakin on aloitettava.
Haluaisin muuttaa monia asioita elämässäni. En haluaisi olla niin pettynyt kaikkeen ympärilläni. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, haluaisin kirjoittaa enemmän. Lukea enemmän kirjoja, nähdä niistä unta. En haluaisi olla tällainen kasvoton, tuntematon?
On kuitenkin ollut paljon edistystä: en ole enää niin angstinen. Tilalle on tullut kai sitä kypsyyttä. Mutta kyllä elämä on silti kylmää kyytiä joskus. Aika useinkin.
Kohtasin kauniin ihmisen viime viikolla. Halusin tutustua häneen enemmän, mutta se ei ollut mahdollista sillä hetkellä. Juttelin hänen kanssaan hetken, sitten piti erota. Tunnen pientä pettymystä tästä.
Elämässä niitä tulee.
lauantai 31. joulukuuta 2011
Jester
2012, minne viet minut?
2011 vei omaan kotiin, rauhaan ja mukavaan turtumiseen. Vähäisiä voittoja ja tappioita. Pelimerkit vain hupenevat. Kuin olisin pyyhkinyt ahdistuksen mukana osan itsestäni. Hengen.
Sen takia en ole kirjoittanut mitään; en edes itselleni. Tahto tehdä asioita on hävinnyt. Kuten myös halu olla vähäisten ystävienikin kanssa missään tekemisissä. Narri joka ei naurata, ei ole mitään. Ja se on tällä hetkellä tyydyttävä olotila. Mutta ei ikuisesti.
Naurun mukana kuolemaa tekee myös minuus hiljaa. Ehkä se on hyvä asia? Niin paljon vahinkoa olen itselleni tuottanut. Ja eikö vanhan kuolema tee uudelle tilaa?
Voiko tyhjän päälle rakentaa?
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Nonexistence
In some remote corner of the universe, poured out and glittering in innumerable solar systems, there once was a star on which clever animals invented knowledge. That was the highest and most mendacious minute of "world history" — yet only a minute. After nature had drawn a few breaths the star grew cold, and the clever animals had to die.
— N.
Yksi rauhoittavimmista ajatuksista minkä sallin itselleni on se, että minua ei joskus ole olemassa. Rauhoittava varmuus jonka tämä ajatus minulle suo, on yksi parhaimmista masennuslääkkeistä mitä minulla on. Varmuus siitä, että tämä on vain elämä kaikkien muiden joukossa. Ehkä sillä on jotain merkitystä myös muillekin, mutta se on heidän asiansa. Jos sillä olisi lopputuloksen kanssa mitään merkitystä, varmaan hymyilisin haudassani.
Ei sitä tietenkään voi ymmärtää, olemattomuutta, mutta ajatus ei herätässä minussa minkäänlaista kauhun tunnetta, vaan rauhoittavan kylmän virtauksen sisääni. Ehkä mieleni vain pitää itsensä nyrjäyttämisestä? Pystyn tässä mielentilassa omistamaan paljon enemmän omasta elämästäni kuin muulloin. Silloin en mieti mitä kaikkea tuli mokattua vuosia sitten, tai miksi minä vihaan toista kämppistäni.
En siis tarkoita itsemurhaa, vaan olemattomuutta yleensä. Käsittämättömyys mikä lopulta peittää kaikki. Kuoleman jälkeinen universaalinen epäeksistenssi. Nada. Tyhjää.
Kiehtovaa mitä kaikkea ihminen virittää päänsisällään että kestää oman oravanpyöränsä.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Laumaeläin
Tunnen melankoliaa suurissa ihmisjoukoissa. Varsinkin silloin kun on ahdasta ja ihmiset kovaäänisiä. Tyhjyyteen tuijottelu, keskittymisen hajoaminen tuhanteen suuntaan ja pään (hallittu?) tyhjeneminen. En ole paikalla.
Tämä tunne seuraa minua joskus ystävienkin seuraan, mutta se on helppo peittää kun osaa sen. Tuntemattomien ihmisten seurassa taito häviää. Tai ehkä enemmän halu peittää se häviää. En ole paikalla.
Ehkä mietin tätä liikaa. Ehkä minun pitäisi vain pelata pöytätennistä seinää vastaan. Ehkä tämäkään ei johda minnekään. Ehkä en ole paikalla?
Minulla on tapana paeta päänsisälle. Mielummin sanoisin: kävelen omia polkuja, mutta polut ovat vain päässä ja ne eivät aina löydä uutta.
Tämä tapa auttaa minua kestämään tuntien odotuksen helposti. Se vaikeuttaa kaikkea muuta. Pitäisi vain herätä ja sanoa että tämä ei ole unta. Tämä ei ole unta.
Sitten olen takaisin ihmiskentän keskellä, ja vihaan ihmisten melua ja naurua.
Eihän se ole miksi olen siellä; haluan nauttia lyhyestä kesästä ja siitä seurasta joka minulle on suotu. Hyvää seuraa se onkin, mutta omat rajani ihmisten kanssa tuntuvat pilaavan paljon. Haluaisin samalla niin paljon ja niin vähän. Mutta eihän se tietenkään ole niin helppoa.
Nyt olen yksin. On yö ja hiljaisuus. Pidän niistä, ne pitävät minut terveenä.
Vai pitävätkö ne minut rajojeni sisällä, kuin kaksi vartijaa jotka hymyilevät?
perjantai 17. kesäkuuta 2011
Elonmerkkejä
Olen elossa. Toistaiseksi, mutta niinhän se on aina. Olen voinut hyvin, keskiverrosti, huonosti ja hyvin huonosti, kiitos kysymättömästä kysymyksestä.
Ei, en ole luonut uusia ihmiskontakteja, näytän tyytyvän nykyisiin kahteen ja puoleen jota minulla on. Niitäkin pidän yllä vaihtelevalla menestyksellä ja mielenkiinnolla. Sen puolikkaan jonka kanssa joudun asumaan sen toisen kokonaisen ystäväni kanssa, en ole vaihtanut mitään muuta pariin viikkoon kuin satunnaisen tervehdyksen. Samantekevää (yksi suosikkisanoistani, tiedän).
Niin, olen muuttanut. Liike parempaan tai huonompaan, en tiedä, mutta nyt näytän tyytyvän tyhjään ja toistoon joka on tarttunut elämääni. Tyhjään toistoon. Niin.
Sellaiseksi elämä on minulle tullut. Välttäen muita kuin kahta ystävääni, ja sietäen puolikasta ja muita.
Olen elämäni rappiossa. Ruumiini voi pahoin, ja elämästä on tullut entistä enemmän vain mielen sisäinen simulaatio. Pitkistä kävelyistä yömyöhään nautin kyllä paheeksi asti. Silloin on vain minä.
Rikkoa toisto. Koputtaa seinään. Ehkä se vastaa.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Life Is Strange
Miten kertoisin siitä, että elämä on minulle ihan outo asia. Välillä on ihmisiä jotka tuntuvat puhuvan täyttä järkeä, mutta nämä tuntuvat olevan enemmän poikkeuksia? Enemmän on niitä jotka sekoittavat ajatuksiani, nostavat esiin ristiriitoja. Ihmisiä jotka sanovat "Se on sinun ongelmasi," mutta itse luovat epäharmoniaa, valkoista kohinaa?
Aloita alusta, kerro ongelmasi.
Selviä hetkiä on niin vähän. Sellaisia, jolloin tuntee olevansa tyytyväinen itseensä, haluaa puhua ja antaa muiden kuulla. Ja kuunnella ymmärtäen itseään ja muita. Sellaista on niin harvoin.
Enemmän on kaoottista, jatkuvaa improvisaatiota ja paikalleen juuttunutta ajattelua. Olen jäänyt juonesta pois, en ymmärrä enää elokuvaa joka näyttää unohtaneen käsikirjoituksensa.
En ymmärrä muita ihmisiä.
Turhaa kaunaa tuntemattomia kohtaan, viiden minuutin pituisia kohtaamista joista molemmille jää vain epämiellyttävä muisto. En minä tunne häntä, miksi minä en pidä hänestä? Neljä sanaa riittivät minulle hänestä, enkä enää halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Miten sellaisia ihmisiä syntyy? Olenko minä muka hänestä niin erilainen? Vai onko elämä vain sellaista? Erkaantumista, vieraantumista. Täydellisen vastakohdan sietämistä? Outoutta.
Vai onko se sittenkään?
Ehkä minä en vain ymmärrä. Ehkä se on vain sitä miltä se tuntuu.
Miksi en vain mennyt muiden mukana?
lauantai 11. joulukuuta 2010
Toivoo
"I'm going somewhere with this, but I just don't know where."
Torjun ihmiset ennenkuin minut torjutaan. Se on minun puolustuskeinoni. En edes tajua tätä, mutta saatan olla kylmä ihmisille joista voisin pitääkin. Alitajuinen paskatahra.
Ei se minua suuresti enää haittaa että olen yksin. Oikeastaan tästä voisi nauttiakin, jos vaan tarpeeksi pystyy vääntelemään itseään. Ainut mikä puuttuu, on sellainen tyhjiö johon voisin kiivetä leijailemaan päivittäin. Maalata seinille sanoja joista pidän, katsoa ikkunasta ulos ihmisten virtaan.
Silloin pitäisin siitä. Minulla olisi jotakin, mihin kukaan muu ei voi koskea, arvostella, nähdä. Jotakin absoluuttista.
Olen itsevarma, en pelkää vitsailla itsestäni. En usko ihmisten satuttavan minua. Ainakaan tietoisesti en usko.
Olen idealisti. Uskon että jos ajatuksen säilyttää puhtaana, sillä voi muuttaa jotakin. Jos sen saa tarttumaan, voi tehdä paljon.
Olen kyynikko. Ihminen ei tajua omaa parastaan, vaan pitää itseään omissa kahleissaan eikä tee mitään asian eteen. Apatian riemuvoitto.
Olen Sivullinen. Koen irrallisuutta muista ihmisistä. He kaikki näyttävät niin kauniilta ja onnellisilta. Miksen minäkin?
Olen miettinyt pääni puhki. Suustani voi kuulla kuluneen levyn soivan. En usko kenenkään kuuntelevan sitä enää.
En tiedä mitä minä teen täällä. En tiedä mitä minä teen tällä. Olen tehnyt asioita pitkään miettimättä, mitä minä teen niillä. Onko täällä ketään joka tuntee samoin?
Onko ketään?
Puhun paljon itsekseni, olen huomannut etten pysty lopettamaan. Stressi vie minulta vallan omaan itseeni, ajatuksiini, sanoihini, elämääni. Milloin minä annoin ohjat jollekulle muulle?
Nautin paljon hajanaisista ajatuksista, liikaakin. Ei tätä tekstiä kukaan muu pysty ymmärtämään kuin minä itse. Paheellista. Turhaakin.
Mutta jotakin, jotakin minäkin haluan. Näistä sanoista, koulusta, ystävistä, menneestä rakkaudesta, tulevasta. Jostakin. Minä en tiedä.
Olen hukassa.
--Kieroutunut.
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
"Something at my window lattice"
Halusin kirjoittaa tänne taas. Jotakin, jostakin, ihan mitä vaan.
Olen ollut hiljaa täällä pari kuukautta. Koulua käydessä ja Jesarin kanssa kännätessä aika menee nopeasti. Kaikki teksti mitä olen tuottanut on mennyt mustakantiseen "päiväkirjaani". Ei mitään sen suurempaa ole tapahtunut, selviytymistä.
Tosin en edelleenkään halua pitää yhteyttä suurimpaan osaan ihmisistä. Masennukseni piirteenä on inhon tunne tavallisten ihmisten seurassa. En minä sitä näytä, pahentaisi vain asioita. Eikä sitä inhoa kukaan ole ansainnut. En vain pidä ihmisistä. Tietyistä ihmisistä tosin pidän ja vietän aikaa heidän kanssaan silloin tällöin. Kuten esimerkiksi Jesari.
Mieliala on vaihdellut suuruudenhulluudesta itsetuhoiseen. Pimeimpinä hetkinä päässä pyörii aseen iskurin naksahdus. Suoraan sanottuna psykoottinen olo välillä. Halu päästä itsestään eroon on sairainta mitä olen ikinä tuntenut. Silmät pimenevät ja suupielet vääntyvät irvistykseen. Oksettavaa.
Lukeekohan tätä kukaan ei masentunut? Tuskinpa vain.
En tiedä minne olen menossa elämäni kanssa. Kirjat ovat intohimo, kuten eläminen pään sisällä, mutta ei sillä elä.
Voisin muuttaa jonnekin kauas pois ja ryhtyä yövartijaksi. Yö on ollut minulle helpointa aikaa jostakin syystä. Jokin työ missä ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Kauas pois.
Ostin 100 eurolla kirjoja. Saatoin innostua liikaa Akateemisessa kun näin kasan englannin kielisiä Paul Austereita ja Charles Bukowskeja myynnissä. Oli pakko ostaa, mikään muu kuin näiden kirjojen omistaminen ei tyydytä. Nyt on laatu lukemista vähäksi aikaa.
Bukowskin Pulp sisältää mukavan harmaan film noir maailmankuvan, vaikka pastissi onkin. Austerin City of Glass on taas jotakin paljon enemmän kuin film noir -tarina.
Paul Auster on tästä eteenpäin suosikkikirjailijani. Syy:
'I was looking for a quiet place to die. Someone recommended Brooklyn, and so the next morning I travelled down there from Westchester to scope out the terrain...'
— The Brooklyn Follies
Kukaan muu kirjailija ei ole onnistunut kaappaamaan minua heti ensimmäisistä sanoista lähtien niin hyvin kuin Auster. Mies on jumala.
Rakastan kirjoja, en voisi kuvitella elämääni ilman niitä. Suurin osa ihmisistä toisaalta herättää päin vastaisen tunteen.
Kiitoksia muuten Cioranin suosittelemisesta anonyymille. Katkeruuden syllogismeja sisältää loistavia oivalluksia. Hajoamisen käsikirja taas herätti huvittuneisuutta ylenpalttisella kyynisyydellään. Mutta herkullista tekstiä siitä huolimatta.
Noin, päivitin blogini. Saavutus tämäkin. Jos sitä jaksaisi tulevaisuudessakin.
keskiviikko 1. syyskuuta 2010
Miettimistä
Haluan kirjoittaa, vuotaa nyt vähän tätä paskaa oloa tänne. Joten kaksi päivitystä päivässä. Ihanaa.
Kävelin äsken hiljaa 15 minuuttia ympyrää, ajatellen kaikenlaista. Onko oikein tehdä itsemurha? Onko se itsekästä, vai oma vaihtoehto jatkamiselle? Elänkö minä muita, vai itseäni varten? Mutta minun tilanteeni on parempi kuin monien muiden?
Haluaisin vain päästä tästä irrallisuudesta eroon. Haluan mennä kahville ja jutella siellä jonkun tuntemattoman kanssa. Saada itsestäni jotakin muuta irti, kuin kyynisiä sisäisiä huomautuksia itselleni.
Haluaisin tutustua johonkin uuteen. Uusi luokka on niin täynnä, tuntuu että siellä ei tarvita uutta pelleä. Enkä tiedä mitä minä nyt teen. Jatkanko siellä, vai ammunko aivoni pellolle.
Raato: "Aina on joitakin kortteja katsomatta. Ei se peli vielä ohi ole."
Se ei ole ratkaisu, vaan erinomainen vaihtoehto.
Yksinäisyys taas puristaa kurkussa. Mutta en minä näytä sitä, sehän pelottaa vain muut pois.
Ja minähän olen ollut pitkään yksin. Mitä väliä sillä enää on? Juuret ovat kasvaneet syvään, enkä minä kaadu ellen itse sitä halua.
"Katson maailmaa, ja odotan sieltä löytävän itseni." Vittu mitä paskaa.
En minä ole oikeasti kyyninen ihminen. Hymyilen paljon. Nauran kovaa kun naurattaa. En minä usko että muut ihmiset juonittelevat minua vastaan, tai inhoavat minua. Masennus juonittelee ja inhoaa minua: muut vain heijastavat sitä mitä tunnen itseäni kohtaan.
Olen ollut vahva pitkään, olen vieläkin. Mutta miten pitkään sitä pitää olla? Miksi minun pitäisi olla? Miksi minä kysyn itseltäni näitä kysymyksiä? Ei niihin ole vastauksia.
Masennus on yhtä kysymystä, mutta siihen ei ole vastausta. Kun ei ole selkeää kysymystäkään.
Jaarittelua taas, mutta tämähän on edelleen minua varten. Saan jotakin ulos, enkä vain ole hiljaa merta tuijottamassa tuimasti.
Onkohan itsemurha tappion myöntämistä, vai yleinen irtisanoutuminen omasta itsestään? Onko silläkään väliä?
En minä vain vittu tiedä, minä vain mietin.
Ad Exit
Pitkästä aikaa harkitsen vakavissani itsemurhaa. Viimeksi varmaan 16- tai 17-vuotiaana oli itsetuho näin korkealla. Viime syksy on tietenkin asia erikseen.
Istuin eräänlaisessa luennossa ajan hallinnasta. Ajatukset karkailivat ulos luokkahuoneesta jonnekin muualle. Joku muu istui siellä luokassa. Kuuntelin, mutta en ollut siellä.
Irrallisuus, disconnection. Alienation, dislocated. Tuollaisia sanoja tulee mieleen. Mutta ne ovat vain sanoja, eivät ne kerro miltä minusta oikeasti tuntuu.
Minulla on muutamia "ystäviä". En vain ole niiden kanssa minä. Kukaan ei tapaa minua päivisin. Kaikki on vain päivisin esitystä, sellainen pirullinen pelle-esitys.
Tämä blogi voi antaa minusta varsin vakavan ja angstisen kuvan, mutta se ei ole totta. Olen hauska ja tiedän sen. Minulla on ajoittain nokkelia oivalluksia, lausahduksia ja vitsejä. Se on minun lokeroni: pelle, viihdyttäjä. Mitä muuta minä voin enää olla, kahdenkymmenen vuoden jälkeen?
Mutta se on vain showta.
En minä tarkoittanut tätä, kun aloin 7-vuotiaana lukemaan vitsikirjoja tonneittain. Ainut mitä se minulle antoi, oli täydellinen kyllästyminen muiden lapsien vitseihin. Minulle kehittyi varsin voimakas huumorintaju, ja se kulki muita polkujaan.
Ehkä minä nyt ylianalysoin. Raato huomauttelee siitä välillä. Erittelen paljon asioita, mietin mitä muiden kasvojen ilmeet tarkoittavat. Miltä heistä tuntuu juuri sillä hetkellä, kun he keskittyvät tuntiin? Vai keskittyvätkö?
Minä ajattelen paljon, mutta en liikaa. Ei voi ajatella liikaa, sillä tiedostaminenhan on tärkein asia mikä erottaa ihmisen eläimestä? Vai onko näin?
Mitä minä hyödyn tästä tiedostamisesta?
Pelle, jolla on nokkelia juttuja.
Pelle, jolla ei ole harmaintakaan aavistustakaan miten voisi olla oma itsensä.
"How does that work out for you? Being clever?"
tiistai 10. elokuuta 2010
Kesä kuollut ja kuopattu, minä raivaamassa rautaa suon reunassa
Onpas paska otsikko. Samantekevää.
8 kuukautta meni. Olin kotona, harhailin mieleni sokkeloissa ja mietin mitäköhän tässä. Huomenna kouluun, uusi luokka ja sanaakaan tarvittavia esseitä ei ole kirjoitettuna. Mitäköhän tässä.
Oloni on vääristynyt, harhaileva. Kuvailin mielialaani tänään Raadolle "vääntyilevän metallin narinana". Siinä oli miesparalle miettimistä kerrassaan mitä tarkoitin. En melkein tiedä itsekään muuta kuin että ei tämä ole hyvä tunne.
Raadon vastaus: "Ehkä sinä olet raivaamassa sitä metallia sieltä, saadaksesi tilaa jollekin uudelle?"
Huokaus.
En tiedä miksi kirjoitan tällaista paskaa. Minun blogi, haistakaa paska jos ette pidä.
Anteeksi, anteeksi, nyt tulee mielenvirtaa taas kerrakseen. En minä tarkoittanut...
Äh, paperi myttyyn ja roskikseen, aloita postaus alusta.
Vituttaa. Vai vituttaako? En tiedä. On vain tämä vääntynyt olo, ikäänkuin joku olisi vetänyt metalliputken solmuun.
Ehkä se oli viime viikonloppu joka aiheutti tämän. Tai eilinen. En tiedä, se on sulautunut samaksi tapahtumaksi. Univaje, elokuvat, ensimmäisiä kavereita viiteen vuoteen käymässä luonani?
Ja se saatanan surullinen olo eilen, kun kaikki olivat lähteneet.
Niin. Ja E.
En tiedä, olen vain hyvin harhaileva ja hajonnut ihminen. Ei ole sanoja, ajatusta annettavaksi itselleni.
Tulipas mosaiikkinen kirjoitelma. Ellen jopa sanoisi sillisalaatti. Ellei jopa silkkaa kaaosta. En tiedä mitä olen ajamassa takaa, ehkä omaa häntääni?
En nähtävästi tiedä paljoakaan. Saati pysty kirjoittamaan olematta pateettinen. Tai pysty kirjoittamaan jostakin konkreettisesta, ilman että sorrun johonkin outoon kikkailuun.
Mitä vitun itseanalyysiä tämä blogi oikein on? Pitäisi antaa vain palaa, kirjoittaa miltä tuntuu ja mitä haluttaa. Perkele.
Olipas paska postaus. Samantekevää. Oli hauskaa vain kirjoittaa. Tulee uusia.
Vielä paskempia.
tiistai 8. kesäkuuta 2010
False Victor
"Sometimes it's good to be nothing. Emotions just flow through you, and you feel nothing. Absolutely nothing."
Kuolen päivittäin huoneeseeni. Jätän maailman ikuisesti odotuslistalle, ja märehdin menneisyyttä ja pelaan yksin. Kiekko on vastapuolella, ja oma joukkue kokonaan paitsiossa.
Samantekevää, elämähän ei tunnetusti lopu koskaan.
Olen tehnyt elämästäni niin paljon vääriä johtopäätöksiä, että tämä rospuutto on välttämättömyys. Olen ikäänkuin kuplassa, odottamassa sen puhkeamista. Sitten tiputaan jonnekin, ehkä parempaan tai huonompaan todellisuuteen.
Se on sen ajan murhe, on vain nyt ja minä olen yksin tässä kuplassa.
Anteeksi lukijakunnalle
Joskus en osaa vastata mitenkään ihmisille. Mieli lyö tyhjää kun kuulee toisen sanovan jotakin tärkeää, ja jään hiljaiseksi.
Tämä on toistuva asia terapiassani. En tiedä mitä sanoa, ja olen hiljaa useita minuutteja.
Olen tyhjää.
Tuntuu siltä että en voi ottaa kontaktia ihmisiin. En vain pysty. Edes netin kautta.
Minulla kun ei ole mitään sanottavaa. Tämä blogi enimmäkseen on itseäni varten, mutta KAIKKI kommentit ovat tervetulleita.
Paitsi "Jeesus rakastaa sinua" -kommentit.
Jeesus ryöstettiin haudastaan, ja aasit ratsastivat hänellä auringonlaskuun.
Kaikilta muilta pyydän anteeksi. En vain tiedä mitä sanoa.
Kiitän kaikista kommenteista.
Tämä on toistuva asia terapiassani. En tiedä mitä sanoa, ja olen hiljaa useita minuutteja.
Olen tyhjää.
Tuntuu siltä että en voi ottaa kontaktia ihmisiin. En vain pysty. Edes netin kautta.
Minulla kun ei ole mitään sanottavaa. Tämä blogi enimmäkseen on itseäni varten, mutta KAIKKI kommentit ovat tervetulleita.
Paitsi "Jeesus rakastaa sinua" -kommentit.
Jeesus ryöstettiin haudastaan, ja aasit ratsastivat hänellä auringonlaskuun.
Kaikilta muilta pyydän anteeksi. En vain tiedä mitä sanoa.
Kiitän kaikista kommenteista.
perjantai 21. toukokuuta 2010
Night Musing
Se ei lopu. Se vain kasvaa ja kiihtyy. Mitä enemmän miettii, sitä enemmän menee solmuun.
Tuntuu siltä että kaikki muut pääsivät jostakin saatanan ihmisyystestistä läpi 5-vuotiaana, ja minä jäin sormi suuhun tuijottamaan että mitäköhän tässä. Ja jälkeen jäätiin. Raskasta soutaa...liiankin.
Miksiköhän minä olen vielä valveilla? Kuuntelen lintujen laulua avonaisesta ikkunasta, ja tuijotan näyttöä ilman suurempaa tarkoitusta. Elämä valuu ohi, enkä tartu hetkeen. Se vain on, niinkuin minäkin.
Ilman suurempaa tarkoitusta.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Blank
"Sometimes I just feel blank."
Toistuva tunne on irrallisuus. Tunne siitä, ettei minuun oikein mikään ole jäänyt elämään tässä elämän varrella. Teen jotakin harrastusta tai jotain muuta väkerrystä vähän aikaa, sitten kyllästyn ja unohdan koko homman alkutekijöihin. Esimerkiksi minulla on Judossa keltainen vyö, miekkailua harrastin peräti aloituskurssin ja kerran kävin harjoituksissa. Esimerkkejä on lisääkin, mutta ei kiinnosta listata niitä.
Tämä blogikin uhkasi jäädä "irralliseksi" osaksi elämääni, mutta olen päättänyt kirjoittaa tätä niin pitkään kuin tätä riittää. Jostakin on pidettävä kiinni, muuten putoaa pohjalle.
Tai no, pohjallahan minä olen.
En minä edes tiedä mitä minä tällä yritän sanoa. Blogi ihmisille, joilla ei ole mitään sanottavaa.
Tuntuu siltä, kuin kartoittaisin merta pelastusveneestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)